Kotkanpoika nousi ylös
saaliin hakuun.
Tapas hänet metsämiehen nuoli,
lamautti siiven iskuvoiman.
Alas syöksähtää hän myrttilehtoon,
tuskissansa siellä viettää
hän kolme päivää
ja kolme pitkää, pitkää yötä.
Viimein hänet parantaa
balsami, mi ain' on läsnä,
kaikkiparantava luonto.
Hän lehdost' esiin tunkee
ja siivet ojentaa -- mut ah,
poiss' on niiden nostokyky,
tuskin maasta nousta voi hän,
saada jonkun halvan saaliin.
Surullisna asettuu hän
kivikolle puron ääreen,
katsoo tammipuuhun ylös
ja taivaan lakeen
ja kyynel silmähänsä kiertyy.
Niin saapuu huoletonna kuherrellen
myrttipesästänsä kyyhkyspari,
alas laskeuu ja nyökytellen kulkee
yli kultahiedan puron reunaan
toisiansa nokitellen.
Punasilmät kiertää joka suuntaan,
keksii kotkanpojan surevaisen.
Uroskyyhky uteliaan-toimelias
hiipii lähipensaaseen ja sieltä
itsetyytyväisnä kotkaan katsoo.
»Sa suret», kuiskuttaa se makeasti,
»sa mieles rohkaise jo, ystäväni!
Sull' eikö hiljaisehen onneen täällä
oo kaikki, mitä toivoa vain saatat?
Sa etkö iloita voi kultaoksasesta,
jok' auringolta sua suojelee?
Sa etkö illan ruskotusta vastaan
voi rannan sammal-vuotehelta
rintaas nostaa?
Sa kuljet kesken kukkain kasteisten
ja pensaikosta sopivata ruokaa
sa yltäkyllin noukit
ja lähteen hopeaisen vettä juot.
Oi ystäväni, tosi onni on
vain mielen tyytyväisyys
ja tyytyväisyydelle aina
on kaikkialla kyllin.»
»Oi sinä viisas», lausui kotka vaipuin
vain syvemmälle omaan ltsehensä:
»Oi Viisaus, sa puhut niinkuin kyyhky!»