MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).
Marcus oli nyt Rooman maailman kiistämätön valtias. Hänen hallussaan
oli korkein ja loistavin asema, mihin ihmissuuruus saattoi kohota.
Mutta tämä keisarikunnia ei sytyttänyt mitään ylpeyden tahi
itsetyytyväisyyden kuohua hänen leppeässä ja nöyrähenkisessä
luonteessaan. Hän katsoi itse asiassa olevansa kaikkien palvelija.
Hänen velvollisuutensa oli omassa persoonassaan kohdata kaikkia
vaaroja, kuten härkä tai jäärä tekee laumaansa varjellakseen, asettua
etunenään kaikissa sodan vaivoissa ja kaivautua syvimmälle
kaikkinaiseen rauhan raadantaan. Väenlaskun toimeenpano, riitajuttujen
ratkaiseminen, kansan siveellisyyden kohottaminen, veriheimolaisten
avioliittojen ehkäiseminen, alaikäisten holhoaminen, valtion menojen
supistaminen, gladiaattorileikkien ja näytäntöjen vähentäminen, teitten
kunnossapidon valvonta, senaattorien etuoikeuksien palauttaminen,
todella arvokasten virkamiesten valitseminen, vieläpä katuliikenteenkin
järjesteleminen -- nämä ja lukemattomat muut tehtävät niin täydelleen
anastivat hänen aikansa, että hänen täytyi monestikin, horjuvasta
terveydestään huolimatta, uupumatta työskennellä aamuvaraisesta myöhään
yöhön saakka. Useasti täytyi hänen asemansa takia olla läsnä
kilpaleikeissä ja teatterinäytännöissä, mutta näissä tilaisuuksissa hän
usein vietti aikansa lukemalla tai luetuttamalla itselleen tai
tekemällä muistiinpanoja. Hän oli yksi niitä, joiden mielestä ei mitään
saa tehdä kiireesti ja että harvat rikokset ovat pahempia kuin ajan
tuhlaaminen. Sellaisia mielipiteitä ja sellaisia tottumuksia meidän on
kiittäminen hänen teoksistaan. Hänen _Itsetutkistelunsa_ kirjoitettiin
keskellä raastavia huolia, suuressa itsensäkieltämisessä, kvaadeja ja
markomanneja vastaan käytyjen sotien aikana, ja on hän kirjoittanut
muitakin teoksia, jotka kovaksi onneksi ovat kadonneet. Harvojapa
menetyksiä, mitä tulee vanhan ajan kadonneisiin kirja-aarteisiin, me
kipeämmin valitamme kuin tämän keisareista viisaimman ja pakanoista
hurskaimman omatekoista kadonnutta elämäkertaa.
Asemansa ulkonaiseen loistoon nähden -- noihin upeihin ja uljaihin
"valjaisiin" niin sanoaksemme, jotka herättävät ihmisten ihailua ja
kateutta -- ei kukaan saattanut osoittautua välinpitämättömämmäksi kuin
hän. Hän käsitti kuitenkin välttämätöntä olevan ylläpitää korkean
asemansa arvoa. "Joka hetki", sanoo hän, "ajattele kiinteästi, että
sinun roomalaisena ja miehenä _tulee tehdä tehtäväsi täysin ja
koristelemattoman arvokkaasti_, ja mielenkiinnolla ja vapaasti ja
oikeudenmukaisesti" (II, 5). Toisessa paikassa hän sanoo: "Anna sinussa
asustavan jumaluuden olla olemuksesi vartija; olet mies ja varttuneessa
iässä, valtion asiain hoitaja, roomalainen ja hallitsija, joka on
asettunut paikalleen lailla miehen, joka odottaa merkkiä, mikä kutsuu
häntä elämästä pois." (III, 5). Mutta hänestä _ei_ ollut tarpeellista
ottaa vastaan niitä tympäiseviä kunnianosoituksia ja sitä alentavaa
jumaloimista, jotka olivat monelle hänen edeltäjälleen niin mieluisia.
Hän kielsi sen mahtailevan herjaamisen, joka sisältyy temppelien ja
alttarien pyhittämiseen keisarille, sanoen että jokaiselle todelliselle
hallitsijalle maailma oli temppeli ja kaikki kunnon ihmiset pappeja.
Hän epäsi, mikäli mahdollista, kaikki kultaiset patsaat ja osanoton
triumfikulkueisiin. Kaikkea komeutta ja loistoa, jota hän julkisten
tehtäväinsä takia ei saanut vältetyksi, hän piti tyhjänä varjona vain.
Marcus Aurelius tunsi, yhtä syvästi kuin Shakespeare näyttää tunteneen
kaiken maallisen epäoleelliseksi, haihtuvaksi, katoavaksi; hän olisi
omaksunut ajatuksen, että
Ainetta on ihminen mointa,
Mille unet kudotaan,
Ja elo lyhyt se unest' esiin sukeltaa
ja uni sen myös sulkee.
"Kun eteemme kannetaan ruokia", sanoo hän, "niin tuntuu meistä, että tuo
on kalan kuollut ruumis, tuo taas linnun tai porsaan hengetön ruumis;
_ja edelleen, että tuo Falernon viini ei ole muuta kuin rahtunen
rypälemehua ja tuo purppuravaate jonkun lampaan villaa, jota on
värjätty kuolleen raakun verellä_; niin meistä siis tuntuu ja täten
olemmekin tavanneet itse esineet ja tulleet ne läpikotaisin tuntemaan
ja siten näemme mitä laatua ne ovat. Juuripa samalla muotoa... milloin
erikoiset asiat näyttävät meistä ansaitsevan tunnustustamme mitä
suurimmassa määrässä, _meidän tulisi ne paljastaa ja katsoa, kuinka
arvottomia ne ovat_; meidän pitäisi riisua niiltä koko se sanakoreus,
jolla ne on arvoonsa nostettu" (VI, 13).
"Mille kannattaa panna arvoa? Sillekö että otetaan kättentaputuksilla
vastaan? Ei suinkaan. Ei ole liioin pantava arvoa kielelle, joka
kalkuttaa kiitosta, sillä joukkojen ylistys on kielen pieksäntää."
(VI, 16.)
"Aasia ja Euroopa ovat vain kolkkia maailmankaikkeudessa; meri
kokonaisuudessaan ei muuta kuin pisara; Athos pieni kivensiru; koko
nykyinen aika piste iäisyydessä. Kaikki kappaleet ovat _pientä,
muuttuvaa, katoavaa_." (VI, 36).