On mailma näyttämö,
ja pelkkä näyttelijä
niin mies kuin nainenkin,
sillä hän kirjoittaa nämä merkilliset sanat:
"Turhaa näyttelyä, esiintymistä estraadilla, lammaskatraita,
karjalaumoja, keihäsharjoituksia, koiranpenikoille viskattu luu,
leivänpalanen kalalammikossa, muurahaisen aherrusta, säikähtynyt
hiiri-parka, joka tarakkaansa kantaen puikahtaa pakoon, rihmasta
temmottava leikkinukke -- kas tuota elämä muistuttaa. Velvollisuutesi
siis on tämäntapaisten kappalten keskellä osoittaa hyvänsävyisyyttä
eikä näyttää korskeita ilmeitä; kuitenkin tulee meidän ymmärtää, että
_jokainen ihminen on juuri sen arvoinen kuin ne asiat, joihin hän
kiintyy_."
Itse asiassa oli hovi Marcukselle taakka; hän sanookin, että filosofia
oli hänen äitinsä, keisarikunta vain äitipuoli; ainoastaan se että hän
toisesta saattoi saada lepoa, teki toisen rasitukset hänelle
siedettäviksi. Niin keisari kuin olikin, kiitti hän jumalia siitä, että
he olivat sallineet hänen tajuta Thrasean, Helvidiuksen, Caton,
Brutuksen sielunelämän. Ennen kaikkea hän näyttää kammonneen sitä
mahdollisuutta, että hänestä koskaan saattaisi tulla jonkun edeltäjänsä
kaltainen. Hän kirjoittaa:
"Katso ettei sinusta tehdä Cæsaria;[80] katso että sinua ei värjätä
sillä värillä. Pysy siis vaatimattomana, hyvänä, puhtaana, vakavana,
teeskentelystä vapaana, oikeuden ystävänä, jumalten palvojana,
ystävällisenä, uskollisena, uupumattomana kaikissa säädyllisissä
toimissa. Kunnioita jumalia ja auta ihmisiä. Lyhyt on elämä. _Vain yksi
ainoa hedelmä on tällä maallisella elämällä: hurskas mielenlaatu ja
yhteiskuntaa hyödyttävät teot_." (IV, 19).
Samaan tulokseen on tullut toinen murheitten raastama, mutta vähemmän
ihailtava kuningas: "Kuulkaamme siis kaiken opin päätöstä: pelkää
Jumalata, ja pidä hänen käskynsä; sillä sitä tulee kaikkein ihmisten
tehdä." (Salom. Saarn. 12, 13.) Mutta meidän on aika jatkaa laihahkoa
kuvausta Marcuksen elämästä, mikäli Dio Cassiuksen[81] ja
Capitolinuksen köykäiset ja lörpöttelevät kyhäykset sekä hajanaiset
viittaukset muista kirjailijoista sallivat meidän sitä tehdä.
Raskain sydämin hän lienee vielä kerta lähtenyt Germaniaan kukistamaan
kvaadein ja markomannein vaarallista kapinaa. Voidakseen täyttää
armeijassaan ruton vaikutuksesta syntyneet aukot hänen täytyi ottaa
riveihin orjia; ja rahaa saadakseen hänen oli pakko myydä palatsin
koristuksia, vieläpä moniaita keisarinnan jalokivistäkin. Juuri ennen
lähtöä kohtasi häntä syvä suru, kun hänen pieni poikansa kuoli,
Commoduksen kaksoisveli, jonka kauniit kasvonpiirteet ovat vieläkin
säilyneet erinäisissä rahoissa. Sodan alkuaikana hän oli kerta
tutkimassa kahlaamon syvyyttä, kun vihollinen äkkiä hyökkäsi hänen
kimppuunsa, ja hän pelastui heidän heittokeihäiltään vain siten, että
sotilaat ehättivät suojaamaan häntä kilvillään. Talvisen Tonavan jäällä
kävi sitten kiivas ottelu. Mutta kuuluisin sotatapaus oli hänen v. 174
kvaadeista saamansa suuri voitto, joka kristittyjen mielestä oli niin
sanottu "ukkoslegionan ihme".
Kaikista eriskummallisista lisäkkeistä puhdistettuna tapahtuma -- sen
todenperäisyydestä puhuvat erinäiset muistorahat ja Antoninuksen
pylväässä oleva kohokuva -- näyttää olleen seuraavaa laatua. Marcus
Aurelius ja hänen armeijansa oli teljetty vuorensolaan, jonne he liian
varomattomasti olivat seuranneet vihollisen muka peräytyviä
joutsimiehiä. Tässä solassa he vihollisten kaikkialla saartamina,
paahtavan helteen ja polttavan janon näännyttäminä, eivät voineet
taistella eikä sieltä paetakaan, ja heittivätkin kaiken toivon,
puhkesivat parkuun ja valitukseen ja vaipuivat täydelliseen
toivottomuuteen, josta eivät edes Marcuksen uupumattomat ponnistukset
voineet heitä kohottaa. Vaaran ja hädän uhkaavimmalla hetkellä rupesi
pilviä kerääntymään taivaalle ja sadetta ryöppynä lankesi maahan, niin
että sotilaat saivat koota vettä kilpiinsä ja kypäreihinsä
sammuttaakseen oman ja ratsujensa janon. Heidän juuri tätä tehdessä
vihollinen kävi kimppuun, mutta sade oli rakeitten sekaista ja vimmatun
raivokkaasti pieksi hyökkääjiä kasvoihin. Myrskyyn liittyi jyrinä ja
salamat, jotka näkyvät tuottaneen vahinkoa viholliselle ja herättäneen
heissä suurta kauhua, mutta roomalaisten puolella ei sattunut mitään
vauriota. Roomalaiset luonnollisesti pitivät tapahtumaa jumalten
varjeluksena ja saivat loistavan voiton, joka tuli ratkaisevaksi tässä
vaarallisessa ja tärkeässä sodassa.
Kristityistä tapahtuma ei ollut mikään pelkkä _kaitselmuksen varjelu,
vaan suorastaan ihmetyö_, ja he katsoivat sen johtuneen siinä
legionassa palvelleitten veljiensä rukouksista, ja tämän seikan nojalla
legiona sai nimekseen "ukkoslegiona", _legio fulminata_. Tiettyä
kuitenkin on, että tämä nimi aina Augustuksen ajoista asti oli ollut
eräällä legionalla, jonka kilpiin oli merkiksi kuvattu leimahtava
salama; ja pakanat itse uskoivat saaneensa avun mitkä hurskaan keisarin
rukousten, mitkä Arnufis-nimisen egyptiläisen taikurin loitsujen
kautta.
Eräs kirkkoisistä, tulinen ja kaunopuheinen Tertullianus, on sitä
mieltä, että tämä pelastus käänsi keisarin mielen suosiolliseksi
kristityille ja viittaa hänen kirjeeseensä senaatille, jossa kirjeessä
Aurelius tunnustaa saaneensa kristityiltä rukoilijoilta tehokasta apua
ja kielsi ketään tästä pitäen häiritsemästä tämän uuden uskonnon
tunnustajia, jotteivät he käyttäisi häntä vastaan sitä rukouksen
asetta, joka oli ollut niin voimakas hänen hyväkseen. Tämä kirje
tavataan Justinus marttyyrin _Apologian_ lopulla, ja vieläpä siinä
lisätään, että kristittyjä ei saa loukata eikä vainota, jopa että
jokainen, joka heidät ilmiantoi, oli elävänä poltettava! Tästä näemme
heti, että tämä kirje on noita julkeita ja ilmeisiä, läpikuultavan
selviä petoksia, joita viiden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuus
valitettavasti on liiankin täynnä. Mikä oli Marcuksen todellinen suhde
kristittyihin, sitä saamme tarkastaa myöhemmin.
Keisarin lempeälle sydämelle sota, voitollinenkin, oli erittäin
vastenmielinen; ja sittenkin täytyi hänen viettää melkoinen osa
elämästään tällaisissa tuskallisissa ja hedelmättömissä toimissa. Mitä
hän ajatteli sodasta ja sen menestyksistä, se on elävästi ilmaistu
seuraavassa huomautuksessa:
"Hämähäkki on ylpeä siepattuaan kärpäsen, joku toinen saalistettuaan
jäniksen, toinen pyydystettyään kalan, toinen kaadettuaan karjun tai
karhun, _ja toinen voitettuaan sarmaatit_. Eivätkö he ole rosvoja
kaikki tyynni, jos tutkit heidän menettelynsä vaikuttimia?" Tässä hän
tuomitsee omat tahdottomat tekonsa. Sittenkin soi hänen onneton
kohtalonsa, että ennenkuin hän vielä oli selvinnyt tämänkään sodan
päivistä, uusi ja paljon raastavampi ja peljättävämpi sälytettiin hänen
käydä.
Kapina, jonka tekijä oli Avidius Cassius, sotapäällikkö vanhaa, jäykkää
roomalaistyyppiä, jota Marcus huolimatta moniaista pahaenteisistä
varoituksista sekä rakasti että uskoi. Sellaisen miehen osoittama
kiittämättömyys herätti keisarissa mitä syvintä mielihaikeaa, joskin se
yleinen rakkaus, jonka hänen oivallinen hallituksensa oli synnyttänyt,
pelasti hänet niistä vaarallisista seurauksista, joita hankkeesta olisi
saattanut johtua.
Kapinallisen kenraalin omat sotilaat luopuivat hänestä; eikä hän ollut
kuin nimellisesti ollut keisarina kolme kuukautta ja kuusi päivää, kun
omat upseerit murhasivat hänet. Hänen päänsä lähetettiin Marcukselle,
joka otti sen surulla vastaan eikä murhaajia rohkaissut vähimmälläkään
tavalla. Menestyksen ilo hälveni suruun siitä, että hänen vihamiehensä
ei ollut elänyt, jotta hänen olisi ollut sallittu osoittaa hänelle
totista anteeksiantoa. Hän pyysi senaattia armahtamaan Cassiuksen koko
perhettä ja suostumaan siihen, että tämä yksi ainoa elämä jäisi
kansalaissodan sovitusuhriksi. Senaattorit ottivat vastaan tämän
lempeyden todisteen sillä innostuksella, minkä se ansaitsi, ja senaatin
istuntosali kaikui siunauksista ja suosionhuudoista.
Ei koskaan ole vaarallista salaliittoa vaimennettu lempeämmin ja
rauhallisemmin ja tehokkaammin. Marcus matkusti kaikissa maakunnissa,
jotka olivat asettuneet Avidius Cassiuksen puolelle, ja kohteli niitä
mitä täydellisimmällä ja maltillisimmalla sovinnollisuudella. Hänen
saavuttuansa Syyriaan tuotiin hänelle Cassiuksen kirjeenvaihto, mutta
loistavalla jalomielisyydellä, josta historia ei tiedä montakaan
esimerkkiä, hän sitä lainkaan lukematta heitti sen liekkeihin.
Tämän rauhoitusretken aikana hän menetti vaimonsa Faustinan, joka äkkiä
kuoli eräässä Taurusvuoren laaksossa. Historia, elikkä oikeammin se
tarinakokoelma, joka usein käy tämän ajan historiasta, on leimannut
Faustinan luonteen mitä likaisimmaksi ja kunniattomimmaksi, onpa se
syyttänyt hänen puolisoaan Aureliustakin siitä, että hän liian
anteeksiantavana oli sukoillut hänen rikkomuksiaan. Mitä Faustinaan
tulee, ei meillä ole paljonkaan sanomista, vaikka on pätevät syyt
uskoa, että monet hänen häpeällisestä elämästään kerrotut jutut ovat
liioiteltuja, elleivät kerrassaan vääriä. Varmaa on että enimmät
moitteet häntä ja hänen muistoansa vastaan pohjistuvat Dio Cassiuksen
pahanilkisiin tarinoihin, hänen, joka erikoisesti rakasti kaikkinaisia
häpeäjuttuja, omansa halventamaan ihmiskuntaa. Se _erikoinen_ häntä
vastaan tehty syyte, että hän muka olisi houkutellut Avidius Cassiuksen
rikkomaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksensa, on tykkänään
riittävää pohjaa vailla, jos kohta ei täydellisesti ristiriidassa sen
kanssa, mitä hänen omat säilyneet kirjeensä puhuvat. Ja lopuksi: Marcus
ei ainoastaan hellästi rakastanut häntä, yhdentoista lapsensa äitiä,
vaan nimenomaan _Itsetutkisteluissaan_ kiittää jumalia siitä, että he
ovat hänelle suoneet "sellaisen vaimon, niin kuuliaisen, niin hellän ja
niin vaatimattoman". Epäilemättä Faustina ei ollut miehensä arvoinen;
mutta varmasti on jalolle luonteelle kunniaksi eikä häpeäksi, jos
luotaan torjuu mustasukkaisuuden ja epäluulot ja luottaa toisiin
lujemmin kuin he ansaitsevatkaan.
Niin moitteeton oli Marcus Aurelius tavoiltaan, ettei aikalaisten
ilkeys eikä jälkimaailman häpäisemisen halu ole onnistunut keksimään
mitään tahrapilkkua hänen harvinaisen puhtaassa elämässään ja
periaatteissaan. Mutta halpamaisuus ei tahdo menettää uhrejaan. Se
kaiken etevyyden viha, joka pani Caligulan kykynsä mukaan halventamaan
suurten miesten muistoa, raivoaa, vaikka vähemmän julkisena, monenkin
ihmisen mielessä. Heitä ilahuttaa ihmiselämän polkeminen tuollaiseksi
karuksi, ilottomaksi kankaaksi, "jossa jokainen myyränmätäs on vuori ja
jokainen ohdake puu". Suuret miehet ovat heidän silmissään yhtä pienet
kuin heidän sanotaan olevan omien kamaripalvelijainsa silmissä, ja ylen
monet heistä, jos huomaavat:
Likaa tai virhettä kuuluisassa nimessä
eivät sure että heidän suurimpansa ovat niin pienet
paisuttavat itsensä mielettömässä ihastuksessa
ja arvostavat koko luontoa savijaloiltansa
tahtomatta nostaa silmänsä ja nähdä,
kuinka sen kultaista päätä kruunaa hengen tuli,
muita maailmoja tavoitellen.
Tästäpä syystä, luulisin, ovat jotkut, kun eivät ole onnistuneet
riistämään Marcus Aureliusta alas hänen korkealta siveelliseltä
tasoltaan, koettaneet hyökätä hänen maineensa kimppuun Faustinan
oletetun turmeluksen ja Commoduksen tosiasiallisen viheliäisyyden
takia. Faustinasta olen jo puhunut. Commodukseen katsoen luullakseni
riittää Salomon kanssa kysyä: "Kuka tietää, tuleeko pojasta viisas mies
vaiko hullu." Commodus oli isän kuollessa vain yhdeksäntoista vuotias;
ensimmäisinä kolmena vuotena hän hallitsi kunnioitusta ja tunnustusta
ansaitsevalla tavalla. Marcus Aurelius ei ollut jättänyt mitään keinoa
koettamatta antaakseen hänelle hyvän kasvatuksen aikansa parasten
opettajain ja viisaimpain miesten avulla; ja Herodianus nimenomaan
sanoo hänen eläneen siveellistä elämää isän kuolemaan asti. Jos siksi
toiseksi jätämme laskuista pois luonnollisen rakkauden ja myönnämmekin
(kuten päättelisin parista _Itsetutkistelun_ kohdasta), että
Marcuksella oli pahoja aavistuksia poikansa suhteen, niin olisiko ollut
helppoa, olisiko edes ollut mahdollista yleisillä perusteilla
syrjäyttää poika, joka oli saavuttanut täysikäisyyden? Mitenkä tämä
asia lieneekin, jos joku arveleekin olevansa oikeutettu moittimaan
Marcusta siitä, että Commodus lopultakin tuli olemaan vain
"vääräkasvuinen ihmishylkiö", niin on tämä moite tuskin riittävän
terävä-älyinen ansaitakseen kumoamisen vaivaa.
"Mutta Marcus Aureliushan julmasti vainosi kristityitä." Silmätkäämme
lyhyesti tätä syytettä. Epäämätön asia on, että vainoja tapahtui hänen
hallituskautensa aikana, ja siitä ovat riittävänä todistuksena Justinus
marttyyrin, Sardeen piispan Meliton, Athenagoraan ja Apollinariuksen
puolustuskirjoitukset samoin kuin Smyrnan seurakunnan kirje, joka kuvaa
Polykarpuksen marttyyrikuolemaa, sekä Lyonin ja Viennen seurakuntain
kirje uskonveljilleen Vähässä-Aasiassa. On kuitenkin syytä muistuttaa,
että on toisenlaisiakin kirjallisia tietoja. Lactantius suoraan
vakuuttaa, että niiden erinomaisten ruhtinasten hallitessa, jotka
seurasivat Domitianusta, kirkko ei kokenut mitään väkivaltaa
vihollistensa taholta, vaan "levitti kätensä itään ja länteen";
Tertullianus, joka kirjoittaa vain kaksikymmentä vuotta Marcuksen
kuoleman jälkeen, nimenomaan sanoo (ja Eusebius yhtyy hänen
vakuutukseensa) keisarin kirjoittaneen kirjeitä, joissa hän ei
ainoastaan julistanut pelastuksensa kvaadein sodassa johtuneen
"ukkoslegionan" kristittyjen sotilasten rukouksista, vaan käski vielä,
että jokainen, joka kanteli kristittyjen päälle, olisi ankarasti
rangaistava; ja Justinus marttyyrin teosten lopulla tavataan
samansisältöinen kirje, joka Marcuksen sanotaan osoittaneen Rooman
senaatille. Me saatamme syrjäyttää nämä rohkeat todistukset, saatamme
uskoa, että Tertullianus ja Eusebius erehtyivät ja että ne asiakirjat,
joihin he vetosivat, olivat väärennettyjä; mutta silloinpa meidän ei
pitäisikään olla niin lopen varmoja väittämään, että keisari
tehokkaasti otti osaa näihin vainoihin. Oma uskoni on (ja sitä uskoani
vahvistavat monet perusteet), että hänen osansa niiden aiheuttamiseen
oli äärettömän vähäinen. Jos ne, jotka rakastavat hänen muistoansa,
luopuvat kirkkoisien todistuksesta hänen puolestaan, niin sallittakoon
heidän toki kieltäytyä hyväksymästä niitä vakuutuksia, joiden nojalla
hänet on tuomittu.
_Itsetutkisteluissaan_ Marcus ainoastaan yhden ainoan kerran viittaa
kristittyihin, ja silloin vain ohimennen, moittiakseen sitä
välinpitämättömyyttä kuoleman suhteen, jonka hän samoin kuin Epiktetos
katsoi johtuvan pelkästään itsepäisyydestä ja uppiniskaisuudesta eikä
mistään jalommista periaatteista. Hyvin uskottavaa on, että hänessä
asui sama syvä vastenmielisyys kristityitä kohtaan kuin yleensä
muissakin. Että hän olisi ollut kylmäverinen ja katkera vainooja, on
täydelleen vasten koko hänen luontoansa, olennaisesti ristiriidassa
hänen tavallisen lempeytensä kanssa, vierasta koko sille hengelle, joka
sai hänet kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa lieventämään laillisten
rangaistusten ankaruutta, ja on yleensä katsottava kerrassaan vääräksi
väitteeksi. Kuka mieliikään uskoa, että mies, joka hallituskautensa
aikana rakensi ja vihki vain yhden ainoan temppelin, ja senkin
"Laupeudelle"; joka, kaukana siitä, että olisi osoittanut mitään
epäluuloa muukalaisia uskontoja kohtaan, päinvastoin soi, että niitä
kaikkia kunnioitettiin, jonka kirjoitukset joka rivillään huokuvat mitä
sydämellisintä ja hellintä ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sellainen
mies olisi poikennut pois omalta tieltänsä vainoamaan viattomimpia,
suoramielisimpiä ja rauhallisimpia alamaisiaan?
Asian todellinen laita näyttää olleen seuraava. Ne syvät onnettomuudet,
jotka vainosivat valtakuntaa Marcuksen koko hallituksen ajan,
synnyttivät hätää laajalti maassa ja sytyttivät maakunnissa hurjan
raivon niitä ihmisiä kohtaan, joiden jumalattomuus -- sillä se nimi
annettiin kristittyjen uskolle -- oli aiheuttanut jumalten vihan. Tämä
raivo puhkesi useasti rajuihin kansanmellakkoihin, joita vain
lujaluontoisimmat maaherrat pystyivät hillitsemään tahi ehkäisemään.
Milloin Marcukseen vedottiin, hän yksinkertaisesti antoi voimassa
olevan lain käydä tavallista tietään. Tämä laki oli peräisin
Trajanuksen ajoilta. Nuorempi Plinius, Bitynian maaherra, oli kirjeessä
Trajanukselta kysynyt, mitä olisi tehtävä kristityille, joiden hän
täysin tunnusti olevan elämässään nuhteettomat, mutta joiden opit,
kuten hän sanoi, olivat tyhjentäneet jumalten temppelit ja
kiukustuttaneet niiden hartaat palvojat. Vastauksessaan Trajanus oli
määrännyt, että kristittyjä ei tullut _etsiä_, mutta jos heitä tuotiin
maaherran eteen, ja heidän huomattaisiin itsepintaisesti kieltäytyvän
luopumasta uskonnostaan, heidät silloin vietäisiin kuolemaan. Hadrianus
ja Antoninus Pius olivat noudattaneet samaa menetelmää eikä Marcus
Aurelius huomannut olevan syytä sitä muuttaa. Mutta tämä laki, joka
rauhallisina aikoina lienee muodostunut pelkästään kuolleeksi
kirjaimeksi, saattoi pahempien häiriöiden sattuessa kääntyä
vaaralliseksi vainokeinoksi, niinkuin se oli kunnianarvoisen
Polykarpuksen kohtaloon nähden ja Lyonin ja Viennen onnettomain
seurakuntain suhteen. Pakanat luulivat, että syy, miksi heidän
jumalansa salaisesti ilkkuivat "katsellen autioiksi jääneitä maita,
ruttoa ja nälänhätää, kulkutauteja ja maanjäristyksiä, ärjyviä kuohuja
ja tulisia ryöppyjä, aseitten kalsketta ja palavia kaupunkeja ja
haaksirikkoja ja rukoukseen kohoavia käsiä", oli vihattujen
galilealaisten epäusko ja jumalattomuus, minkä rikkomuksen saattoi
sovittaa vain syyllisen kuolema. "Heidän vihollisensa", sanoo
Tertullianus, "ääneen vaativat viattoman verta, vihansa tekosyyksi ja
verukkeeksi väittäen uskovansa, että kristityt ovat joka ainoan yleisen
onnettomuuden syy ja alkujuuri. Jos Tiber on tulvinut yli äyräittensä
tai Niili ei ole tulvinut ollenkaan, jos taivas on evännyt säteensä,
jos nälänhätä tai rutto on uhreja riistänyt, niin heti huudetaan:
'kristityt leijonain eteen'." Ensimmäisinä kolmena vuosisatana
vaatimus: "alas kristinusko!" oli yhtä karkea, yhtä kiihkeä ja yhtä
ajattelematon kuin huuto "alas paavilaisuus!" usein on ollut
nykypäivinä. Äärettömän paljon vähemmän häpeällistä Marcuksen oli
kallistaa korvaansa edelliselle huudolle kuin joittenkuitten nykyajan
valtiomiesten on ollut kuunnella jälkimmäistä mieletöntä raivoa.
Missä määrässä on Marcus Aurelius vastuussa niistä marttyyrituomioista,
joita hänen hallitessaan langetettiin? Arvelen, että tuomita ei tässä
suhteessa saa järeästi ja kaavamaisesti, vaan varoen ja harkitusti.
Tavallinen oikeus varmaankin vaatii, että me emme sekoita nykyaikaa
menneisyyteen tahi tuomitse keisarin menettelyä, ikäänkuin hän eläisi
yhdeksännellätoista vuosisadalla tai ikäänkuin hän olisi toiminut
täydellisesti tuntien Kristuksen evankeliumin ja pyhien historiat.
Ennenkin häntä olivat viisaat ja hyvät miehet, ylpeässä
tietämättömyydessään, inhoten ja halveksien puhuneet kristinuskosta.
Filosoofit, jotka ympäröivät hänen valtaistuintansa, suhtautuivat
siihen epäluuloisesti ja vastenmielisesti. Kansasta suurin osa uskoi
lujasti yleisiä huhuja, että muka sen kannattajat saastuttivat
kauheita yöllisiä kokoustilaisuuksiansa hirvittävillä taikauskoisilla
menoilla ja pöyristyttävillä juhlallisuuksilla, joita on mahdoton
mainitakaan. Näitä katalia parjauksia, -- kammottavia syytöksiä,
että he harjoittivat ihmissyöntiä ja sukurutsausta -- vahvistivat
orjilta tavan takaa kidutusneuvoilla kiristetyt väärät todistukset,
mitä todistustapaa tuo aika samoin kuin paljon myöhemmätkin
mielettömyydessään pitivät totuuden varmana, sitovana tunnustuksena.
Kristinusko sekoitettiin siihen aikaan monenmoisiin halpa-arvoisiin
muukalaisiin taikauskoihin; ja jos keisari koskaan tuomarinammatissaan
kohtasi kristittyjä, niin hän paljon uskottavammin kohtasi sellaisia,
jotka eivät ansainneet sitä nimeä, kuin niitä, joiden hyveisiin
kuuluivat lauhkeus, maailman hyörinän vierominen, nöyryys, ja jotka
edustivat rauhallisinta, hurskainta, parasta ainesta koko
valtakunnassa. Kun tämänkaltaisia seikkoja punnitsemme asianmukaisesti,
lienemme valmiit antamaan anteeksi Marcus Aureliukselle, että hän tässä
asiassa tietämättömyydestä on menetellyt väärin, ja myöntämään, että
hän kristittyjä vainotessaan lienee täyttä totta luullut tekevänsä
Jumalalle palveluksen. Hänen oman uskonsa syvä hurskaus, hänen
hallituksensa tunnollisuus, hänen lämmin ihmisystävyytensä, hänen omien
filosoofisten perustotuuksiensa vakavuus, kaikki oli omansa tekemään
hänestä pahemman kirkon vihamiehen kuin mitä oli raaka Commodus tahi
ilettävä Heliogabalus. Vaan että hänessä kumminkaan ei ollut
vähintäkään _viehtymystä_ vainoamiseen; että nämä vainot enimmältä
osalta syntyivät itsestään ja tilapäisesti; että ne eivät missään
määrässä johtuneet hänen suoranaisesta toimenpiteestään tai olleet
hänen toivomuksensa mukaisia, se selviää siitä tosiseikasta, että
vainot tapahtuivat Galliassa ja Vähässä-Aasiassa, _vaan ei Roomassa_.
Kuitenkin on Roomassa epäilemättä ollut satoja kristityitä, vieläpä
itsensä keisarin silmäin edessä; olipa hänen omassa armeijassaankin
paljon kristittyjä, emmekä kumminkaan koskaan ole kuulleet hänen
häirinneen heitä ketään. Sardeen piispa Melito, kirjoittaessaan
keisarille, ilmaisee epäilevänsä, tiesikö hän todella, millä tavalla
hänen kristittyjä alamaisiaan kohdellaan. Puolustuspuheessaan Justinus
marttyyri puhuu hänelle täyden luottamuksen ja syvän kunnioituksen
sanoin. Lyhyesti: hän oli tässä asiassa "syytön, mutta onneton". On
tuskallista ajatella, että kunnianarvoisa Polykarpus ja syvämietteinen
Justinus saattoivat periaatteittensa vuoksi menettää henkensä ei
ainoastaan niin hyvän miehen hallitessa, vaan vieläpä hänen
auktoriteettinsa nojalla; mutta olisimmepa kovin armottomia ja ylen
heikko olisi ajatuskykymme, jollemme mielihalulla voi uskoa, että
vaikka nämä pyhät miehet olivat saaneet marttyyrikruunun hänen
käsistään, heidän lunastetut sielunsa olisivat olleet ensimmäiset
rakkauden tervehdyksin vastaanottamaan pakanoista hurskaamman sen
Vapahtajan luona, jonka kirkkoa hän vainosi, mutta jonka sisäisestä
hengestä juontuivat hänen omat hyveensä, jota hän tietämättänsä palvoi
ja jota hän, jos milloin olisi hänestä kuullut ja hänet tuntenut, olisi
sydämestään rakastanut ja kunnioittanut jalolla, tahrattomalla
elämällään.
Lyonin ja Viennen seurakuntien vainot tapahtuivat v. 177. Pian tämän
jälkeen uudet vastapuhjenneet sodat kutsuivat keisarin pohjoiseen.
Sanotaan, että Rooman huomatuimmat miehet, peläten, etteivät enää
koskaan saisi häntä nähdä, pyysivät häntä antamaan heille jäähyväisiksi
viimeiset neuvonsa ja että hän kolmena päivänä keskusteli heidän
kanssansa filosoofisista asioista. Kun hän sitten saapui
sotanäyttämölle, seurasi voitto taaskin hänen aseitaan. Mutta Marcus
oli jo tulossa vanhaksi ja hänen voimansa olivat raatamisesta ja
rasituksista ja matkustuksista pitkän ja työteliään elämänsä aikana
lopen kuluneet. Hän sortui sekä sieluntuskiin että ruumiillisiin
kärsimyksiin ja lyhyen sairauden jälkeen kuoli Pannoniassa, joko
Viennessä tai Sirmiumissa, maaliskuun 17 päivänä v. 180,
yhdeksännelläkuudetta ikävuodellaan ja kahdennellakymmenennellä
hallitusvuodellaan.
Kuolema ei ollut hänelle mikään kauhistus. Hän oli aivan selvillä
siitä, että "ei ole miestä niin onnekasta, että hänen kuollessaan ei
olisi ketään, joka ei iloitsisi siitä mikä oli tapahtumassa.
Olettakaamme, että hän oli hyvä ja viisas mies, niin ainakin joku sanoo
hänestä: 'saapa toki viimeinkin hengähtää vapaasti, kun on päässyt
tästä koulumestarista. Totta on, ettei hän ollut tyly kenellekään
meistä, mutta minä tunnen, että hän kaikessa hiljaisuudessa halveksii
meitä'... Ajattele tätä kuollessasi ja sinä eroat täältä
tyytyväisempänä miettien näinikään: 'Olen poistumassa _elämästä, josta
ystävänikin, joitten puolesta minä olen niin paljon ahertanut,
uurastanut ja murehtinut ja rukoillut, toivovat minun lähtevän_, siinä
mielessä, että siitä saisivat jotakin etua'. Miksi siis ihminen
takertuisi pitempään elämään täällä? _Älä kuitenkaan tästä syystä eroa
vähemmän ystävällisenä mieleltäsi heitä kohtaan, vaan säilytä oma
luonteesi ja pysy edelleen ystävällisenä ja hyväntahtoisena ja
hyvänä_." Ja peläten kuolemaa paljon vähemmän kuin hyveen laeista
poikkeamista hän huudahtaa: "Tule joutuun, oi kuolema, sillä pelkään,
että minä viimein unohdan itseni." Tätä lausuntoa on syystä verrattu
niihin, jotka Bossuet on asettanut erään kristityn suuhun: "Oi kuolema,
et sinä hämmennä suunnitelmiani, vaan ne toteutat. Kiiruhda siis, oi
lempeä kuolema... Nunc _dimittis_."
Jalompi, hienompi, puhtaampi, ihanampi sielu -- menestyksessä vähemmän
pöyhistynyt tai vastoinkäymisessä lujamielisempi sielu, -- hyveessä,
puhtaudessa, itsensäkieltämisessä oikeutetumpi astumaan ikuiseen
rauhaan, ei koskaan ole käynyt taivaallisen Isän kasvojen eteen.
Yllättävää ei suinkaan ole, että kaikki, joilla oli siihen varoja,
omistivat hänen kuvapatsaansa ja että vuosikausia myöhemmin niitä näki
kotijumalten joukossa pakanaperheissä, jotka tunsivat olevansa
toivorikkaampia ja onnellisempia omistaessaan muiston miehestä, joka
keskellä vaikeuksia ja turmeltuneessakin ilmapiirissä kuitenkin
osoittausi niin viisaaksi, niin suureksi, niin hyväksi ihmiseksi.
Oi sinä jalompia aikoja, rauhallisempia sydämiä varten luotu!
Oi ahkera ajattelija, totuuden kaunopuheinen julistaja!
Filosoofi, joka halveksit rikkautta, kuolemaa,
Mutta kärsivällinen kuni lapsi, lempeä ja elämää täynnä.