EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JÄ MIELIPITEET (jatkoa).
Ovatko nämä suuret ajatukset itsestään heränneet Epiktetoksessa --
asuiko tässä orjassa synnynnäinen viisaus ja mielenylevyys, joka pystyi
hänen omasta itsestään kehittämään tuollaisia näköaloja, emme osaa
sanoa; ne eivät kumminkaan ilmaise yksistään _hänen_ ajatusmaailmaansa,
vaan kuuluvat itse asiassa suuren stoalaisen koulun siveysopetuksiin,
joissa hänkin oli koulutuksensa saanut.
Lukijasta saattaa kuulostaa kummalta, että Epiktetoksen asemassa
olevalla henkilöllä olisi ollut vakituinen opettaja perehdyttämään
häntä stoan oppeihin. Että näin olisi ollut laita, näyttää ensi
katsannolta epäjohdonmukaiselta siihen julmuuteen katsoen, jolla häntä
kohdeltiin, mutta tosiseikka se on ja helppo selittää. Yleisen
ylellisyyden ja komeuden aikoina -- aikoina, jolloin jonkinlainen
pinnallinen hienostus tavataan kaiken rikkauden keskellä -- aina
osoitetaan eräänlaista huomiota henkiselle etevyydelle ja henkisiä
huvituksia harrastetaan yhtä hyvin kuin karkeampiluontoisiakin. Siksipä
rikas roomalainen kernaasti piti kirjallisesti sivistyneitä ihmisiä
orjiensa joukossa; kernaasti piti saatavillansa olentoja, jotka
saattoivat hankkia hänelle kirjoista kaikkinaisia tietoja, mitä hän
mieli, jotka saattoivat toimia hänen kirjurinaan, vieläpä oikoa ja
täydentää hänen omia kirjallisia töitään. Tuollaisia oppineita orjia
oli jokaisessa suuressa talossa, ja tavallisesti oli joillakuilla
heistä nimityksenä "filosoofi", elleivät sitä erikoisesti
ansainneetkaan. Nämä miehet -- monet heistä kuvataan suorastaan
pettureiksi, pöyhisteleviksi pedanteiksi tai tietämättömiksi
teeskentelijöiksi -- toimittivat jonkinlaista kotipapin virkaa
isäntänsä talossa. He tyydyttivät tuota yleisesti käypää mieltymystä
viisauteen ja auttoivat kuluttamaan verrattain viattomalla tavalla ne
tunnit, jotka heidän isäntänsä muuten olisi tullut viettäneeksi jouten
tahi nukkuen. Kun siis Epafroditus halusi pitää filosoofista orjaa, ei
hän sillä niittänyt sen enemmän kunniaa kuin meidän päivinämme
kirjallista sivistystä vailla oleva miljoonamies, jolla on kalliita
taideteoksia vierashuoneessaan ja arvokkaita kirjoja hyvin varustetussa
kirjastossaan.
Koska siis Epiktetoksen on täytynyt olla varsin kelpaamaton
kaikkinaisiin ruumiillisiin toimiskeluihin ja koska hänen
syvämietteisyytensä ja älykkäisyytensä ei saattanut olla herättämättä
huomiota, päätti hänen isäntänsä käyttää häntä hyväkseen ainoalla
mahdollisella tavalla ja lähetti hänet Caius Musonius Rufuksen tykö
saamaan opetusta stoalaisessa filosofiassa.
Musonius oli roomalaisen ritarin poika. Hänen oppineisuutensa ja
kaunopuheisuutensa yhtä paljon kuin hänen harras syventymisensä stoan
totuuksiin olivat niin suuresti kiihottaneet Neron epäluuloja, että hän
karkoitti Musoniuksen Skyros-saaren alastomille kallioille muka sillä
perusteella, että hänen oli todistettu sekaantuneen Pison salaliittoon.
Hän palasi Roomaan Neron murhan jälkeen ja eli suuresti kunnioitettuna
ja arvossapidettynä, niin että hänen sallittiin jäädä kaupunkiin, kun
keisari Vespasianus karkoitti sieltä kaikki muut merkittävät
filosoofit. Musoniuksen teoksia ei ole säilynyt meille, mutta
muutamat tiedot, joita hänen suuri oppilaansa on maininnut hänestä
Tutkielmissaan, näyttävät meille, mitä laatua miehiä hän oli. Seuraavat
jutelmat osoittanevat, että hän oli täsmällisintä filosoofimallia.
Puhuessaan logiikan arvosta ja pitäen sitä hyvänä keinona ajatuksen
juoksun harjoituksessa antaa Epiktetos tehdä sen vastaväitteen, että
pelkkä erehdys ajatuksenjuoksussa ei toki lopultakaan lie niin vakava
virhe. Hän huomauttaa, että se _on_ virhe ja että se riittää.
"Minäkin", sanoo hän, "kerta tein saman huomautuksen Rufukselle, kun
hän ankarasti soimasi minua siitä, etten älynnyt tehneeni väärää
johtopäätelmää. 'Kuinka! sanoin minä, olenko sytyttänyt Kapitolin
tuleen, ettäs niin soimaat minua?' 'Orja!' vastasi hän; 'mitä
Kapitolilla on tämän kanssa tekemistä? Eikö ole muka olemassa _muuta_
virhettä kuin Kapitolin tuleen sytyttäminen? Jo vain; jos antaa omain
mielikuvainsa haihatella valtoimenaan, umpimähkään, miten vain; jollei
pidä kiinni todisteesta tai päätelmästä, tahi, lyhyesti, ei punnitse,
mitä milloinkin kysytään tahi vastataan -- eikö tuollainen ole mukamas
mikään virhe?'"
Toisinaan hän saattoi panna oppilaansa stoalaisen lujamielisyyden
kovalle koetukselle viittaamalla siihen, kuinka hänen isäntänsä voi
koska tahansa mitä halpamaisimmin rääkätä ja kiduttaa häntä; ja kun
Epiktetos vastasi, että sellaistahan kohtelua toki _oli_ kestetty ja
sen vuoksi myös _voitiin_ kestää, hänen oli tapa hyväksyen sanoa, että
jokaisen ihmisen kohtalo oli hänen omissa käsissään, että hän ei
kaivannut keneltäkään yhtään mitään, että, koska hän itsessään omasi
sielun jaloutta ja ylevyyttä, kartanoitten tai rahain tai virkain
vastaanottaminen oli hänelle halveksittava ajatus. "Mutta", jatkoi hän,
"jos mies on pelkuri tai halpamielinen, pitäisi sellaisesta ihmisestä
puhua kuin hengettömästä kappaleesta ja sanoa: 'Säästä meitä moisesta
lihamöhkäleestä'. Sillä todella _on_ sellainen ihminen pelkkä kuollut
kappale eikä mitään muuta; sillä jos hän olisi jotakin muuta, niin hän
olisi huomannut, että kukaan ei koskaan voi tulla kokemaan mitään
todellista onnettomuutta toisen kautta." En tiedä, onko Ruskin tutkinut
Epiktetosta, mutta hän on pontevasti ilmaissut muun muassa saman
totuuden. "Ystäväni, muistatteko sitä vanhaa skyyttalaisten tapaa, kun
talon päämies kuoli? Kuinka hänet puetettiin parhaisiin vaatteisiinsa
ja asetettiin vaunuihinsa ja kuljetettiin ystäväinsä kotiin; ja kuinka
jokainen heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki söivät
juhla-aterian hänen läsnäollessaan? Olettakaa, että teille suorin
sanoin tarjottaisiin, niinkuin tosiaan tylyt olosuhteet tarjoavat,
moista skyyttalaisten kunniaa, ja itse vielä kumminkin katsoisitte
elävänne... Ottaisitteko sellaisen kuolonenkelin suusanallisen kutsun
vastaan? Luuletteko, että halvinkaan meistä sen tekisi? Ja kuitenkin me
itse asiassa ja teossa ajamme sellaista tilaisuutta takaa, jokainen
meistä, tavallaan; monikin meistä tavoittaa sitä ja tekee sen lopen
tympäisevästi."
Tapa, millä Musonius kohteli niitä, jotka pyrkivät hänen oppilaikseen,
muistuttaa paljon Sokrateen menetelmästä. "Velttojen nuorukaisten
kasvattaminen", sanoo Epiktetos, "ei ole mikään helppo työ, melkeinpä
kuin jos rupeaisit koukulla viemään heraa suuhusi. Sitä vastoin jos
yrität masentaa niitä, joiden luonne on aitoa laatua, niin sitä
kiihkeämmin he haluavat oppia. Senpä vuoksi Rufus monesti peloitteli
oppilaitaan näin erottaakseen aidon luonteen tavallisesta, hänen oli
näet tapana sanoa, että juuri samalla lailla kuin kivi, ilmaan
heitettynäkin, putoaa maahan omasta painostaan, samalla lailla myöskin
jalo luonne pyrkii sitä tarmokkaammin omaan luonnolliseen suuntaansa,
mitä kovempaa vastustusta se kohtaa". Kuten Emerson sanoo:
Reippaalla sävelellä lemmessä laita
Reippaita sanomia,
Jumalan armon, mi kantaa taitaa,
Rintoja rauhoitella,
Niin läsnä on suuruus tomumajaamme,
Niin läsnä on Jumala meitä,
Kun Velvollisuus kuiskaa: 'On pakko,'
Niin Nuoruus vastaa; 'Minä voin.'
Vielä muuan piirre Musoniuksen luonteesta näyttää meille, kuinka
syvästi Epiktetos häntä kunnioitti ja kuinka paljon hyvää häneltä
omaksui. Tutkielmassaan _Kerskailusta_ Epiktetos sanoo, että Rufuksella
oli tapana huomauttaa oppilailleen: "Jos mielestänne on syytä kiittää
minua, niin en ole saattanut antaa teille mitään hyvää." "Hän tapasi
puhua meille sillä muotoa, että jokainen meistä siinä istuessamme luuli
jonkun käyneen kertomassa opettajalle erikoisesti _hänestä_, niin
täydellisesti oli Rufus osannut käsittää jokaisen luonteen, niin
elävästi hän kaavaili meille kunkin yksilölliset viat."
Sellainen oli mies, jonka ohjaamana Epiktetos varttui mieheksi, ja
hänen saamansa opetus oli ilmeisesti viisasta ja ylevää, jos kohta
hieman kalseata ja jäyhää. Se muodostikin käänteen orjan elämässä; se
loi uudestaan koko hänen luonteensa; se oli hänelle siunausten lähde
niin äärettömän arvokasten, että sopii kysyä, eivätkö ne täysin
korvanneet kaikkia köyhyyden, orjuuden ja ylenkatseen vaivoja. Hän
olisi luultavastikin myöntänyt, että _parempi_ oli hänen osansa orjaksi
myytynäkin kuin jos hän olisi saanut kasvaa syntymäkaupungissaan
Hierapoliissa vapaana, mutta huomaamattomuudessa ja tietämättömyydessä.
Siispä on Epiktetos saattanut omassa persoonassaan huomata -- ja
huomasikin -- todistuksen jumalallisen kaitselmuksen olemassaolosta,
uuden vahvistuksen Jumalan hyvyydestä ja armosta kaikkia ihmisiä
kohtaan, uuden ja voimakkaan vakuutuksen siitä, että vaikka osamme maan
päällä eivät olekaan yhtäläiset, niissä kuitenkin ilmenee oikeuden ja
viisauden periaate ja että joka ihminen kaiken kaikkiaan voi saavuttaa
juuri sen, mikä on hänelle parhaaksi ja mitä hän totisimmin ja
sydämensä pohjasta halajaa. Epiktetos huomauttaa meille yhä uudestaan,
että voimme voittaa monet, jollei kaikkia, niistä eduista, joita
maailmalla on tarjona, _jos vain olemme valmiit maksamaan niistä sen
hinnan, mistä ne ovat saatavissa_. Mutta jos tämä hinta on likainen ja
alentava ja jos halveksimme itseämme, milloin olemme kiusauksissa sen
maksamaan, niin ei meidän pidä heittää kaipaavaa katsettakaan
sellaisten asiain puoleen, joita voi saavuttaa vain hinnasta, minkä me
tarkkaan harkittuamme kieltäydymme antamasta. Jokainen hyvä ja kunnon
mies voi voittaa, jollei onnellisuutta, niin toki jotakin, joka on
onnellisuutta korkeampi. Älköön kenkään katsoko tätä pelkäksi kauniiksi
sanaksi, sillä siihen sisältyy mitä selvin ja varmin totuus. On
olemassa seikkoja, joita joka ihminen haluaa ja joita kaikki
_ilomielin_ ottaisivat vastaan, jos voisivat tehdä sen _laillisella_ ja
_luvallisella_ tavalla. Nämä asiat ovat terveys, rikkaus, lepo,
mukavuus, valta, arvo, kunnia, vastusten ja murheitten puute; ja
kuitenkin, jos toiselle puolelle pitäisi asettaa kaikki nämä siunaukset
ja toiselle puolelle köyhyys ja sairaus ja vaiva ja levottomuus ja
ylenkatse -- niin, jos _tälle_ puolelle vielä pitäisi asettaa totuus ja
oikeus ja tunne, että miten raskaiksi pilvet mahtavatkaan kerääntyä
elämässämme, Jumalan valo sittenkin säteilee niiden läpitse, niin
maailman jaloimmat miehet valitsisivat, niinkuin he aina valikoimatta
ovat valinneetkin, _jälkimmäisen_ kohtalon. Ei siksi että he
rakastaisivat puutetta, vaan siksi että pitävät puutetta vääryyttä
parempana; ei siksi että he rakastavat vainoa, vaan että pitävät vainoa
halpamaisuutta parempana; ei siksi että he olisivat mieltyneet
vastustukseen, vaan että mieluummin suostuvat vastustukseen kuin
kehnoon myöntyväisyyteen; ei siksi että he eivät säikkyisi tuskaa, vaan
etteivät rikoksen tietä tahdo väistää tuskaa. Rikas mies purppurassaan
ja itsekkäisyydessään on heistä vähemmän kadehdittava kuin ryysyinen,
mutta syytön Lasarus; he mieluummin antaisivat kytkeä itsensä
kahleisiin Johanneksen kanssa kuin vetelehtiä Herodeksen keralla hänen
kemuissansa; mieluummin he Paavalin rinnalla taistelisivat petoja
vastaan areenalla kuin Neron kanssa istuen valtaistuimella nauttisivat
saastaisesta ylellisyydestä. Se ei ole onnellisuutta, vaan se on
jotakin korkeampaa kuin onnellisuus; se on levollisuutta, luottamusta,
tyytyväisyyttä, rauhaa; maailma ei voi sitä ymmärtää eikä sitä antaa
eikä sitä ottaa -- se on jotakin kuvaamatonta -- se on Jumalan lahja.
"Se harhapäätelmä", että vain yllätykseksensä tapaa siveellistä
huonoutta onnellisissa olosuhteissa ja oikeamielisyyttä hädässä ja
viheliäisyydessä, "saattaa vain johtua siitä", lausuu Froude sanoin,
jotka olisivat ihastuttaneet Epiktetosta ja jotka ilmaisisivat hänen
filosofiansa sisäisintä henkeä, "että ihmisillä muka on olemassa
_oikeus_ tulla onnellisiksi... Ei meidän tule tavoittaa onnellisuutta.
Meidän asiamme on pysyä uskollisina parhaalle, mitä tunnemme, etsiä
sitä ja tehdä sitä; ja jos sanalla 'hyve on oma palkkansa'
tarkoitetaan, että kunnon mies vain pyytää pysyä hyvänä eikä tavoita
mitään muuta, niin silloin se on tosi ja jalo sana... Tehkäämme sitä,
mikä on oikein, ja jos silloin onnellisuus tulee tahi onnettomuus, niin
ei se ole niin ylen tärkeätä. Jos tulee onni, niin elämä käy
mieluisaksi; jos se ei tule, niin käy elämä katkeraksi -- katkeraksi,
ei mieluisaksi, mutta sittenkin siedettäväksi... Sielumme onni riippuu
yksistään siitä, mitä me _olemme_; eikä luonteen jalous ole muuta kuin
_järkähtämätöntä rakkautta hyvään ja järkähtämätöntä pahan
ylenkatsomista_... Ainoastaan niille, jotka tohtivat sanoa: 'Me voimme
tehdä oikein ilman itsekästä nautintoa, se on ilman sitä, mitä pyydämme
tai toivomme', tämä ei ole mikään salaisuus. Ihminen saa, mitä toivoo,
ja löytää, mitä on todella parasta hänelle, aivan täsmällisesti sen
mukaan, kuinka rehellisesti hän sitä etsii. _Onnellisuus saattaa
kaikota pois, huvitukset laimeta tai lakata viehättämästä, rikkaus
haihtua, ystävät pettää tai osoittaa nurjamielisyyttä: mutia Jumalan
palvelemisen voima ei milloinkaan petä ja hänen rakkauttansa ei
konsanaan hylätä_."