EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).
Epiktetoksen elämästä, mikäli se eroaisi hänen mielipiteistään, on
valitettavan vähän lisää kerrottavana. Elämä, jota vietti
Rampa orja tuo, Nikopoliissa opettaen
Arrianusta, kun Vespasianuksen poika
Hänet Roomasta karkoitti ikihäpeäkseen,
ei ole suinkaan tapahtumista rikas, ja sen liikkuma-ala oli hyvin
rajoitettu. Suurilla miehillä on, kuten on huomautettu, monasti
lyhyimmät elämäkerrat, heidän todellinen elämänsä on heidän
kirjoissaan. Jossakussa elämänsä vaiheessa, emme tiedä, miten tai
milloin, Epiktetos sai herraltansa vapauden, ja maailma piti häntä sen
jälkeen vapaana miehenä. Luultavasti tuo seikka tuotti vain vähän
muutosta hänen elämäänsä, jos ensinkään. Jos se pelasti hänet
raakamaisesta kohtelusta, jos se soi hänelle enemmän lomahetkiä, niin
ei se varmaankaan vähimmässäkään määrässä lieventänyt hänen elämänsä
ankaruutta, lieneepä päinvastoin aiheuttanut sen, että elämän
välttämättömäin tarpeitten hankkiminen muodostui vaikeammaksi. Hän oli
kuitenkin viimeinen kiinnittämään vähintäkään merkitystä niihin
ulkonaisiin olosuhteisiin, joissa eli; hänestä ne aina kuuluivat
sellaisten seikkain joukkoon, jotka olivat hänen oman vaikutuspiirinsä
ulkopuolella ja sen vuoksi olivat asioita, joitten kanssa hän ei ollut
missään tekemisissä. Raskaimpinakin päivinänsä hän piti itseänsä,
taivaan armosta, vapaampana -- vapaana paljon todellisemmassa ja
korkeammassa merkityksessä -- kuin tuhannet sellaiset, joilla ei ollut
velvollisuuksia ketään isäntää kohtaan. Oliko hän saanut kerätyksi
vähäisen rahaerän vai täyttivätkö ne, jotka rakastivat ja kunnioittivat
häntä, myöskin hänen tarpeensa, sitä emme tiedä. Hän oli niitä miehiä,
jotka tyytyvät elämän vähimpiin mukavuuksiin, ja saatamme olla varmat
siitä, että hän olisi kieltäytynyt rupeamasta kiitollisuuden velkaan
kenellekään mistään enemmästä.
Uskottavasti hän ei koskaan mennyt naimisiin. Se saattaa johtua siitä
lievästä välinpitämättömyydestä naissukua kohtaan, jonka jälkiä siellä
täällä tapaamme hänen kirjoituksissaan. Eräässä paikassa hän valittaa,
että naiset eivät näytä ajattelevan mitään muuta kuin ihailua ja
naimisiin pääsyä; ja eräässä toisessa hän huomauttaa, melkeinpä
ivallisesti, että Rooman naiset pitivät Platon Tasavallasta sen takia,
että hän salli sangen suurta vapautta aviollisissa suhteissa. Saatamme
näistä lausunnoista vain päätellä, että hän oli tullut varsin
epäedullisiin kokemuksiin niiden naisten kautta, joiden kanssa oli
ollut tekemisissä. Rooman naiset tällä ajalla eivät kyllä olleetkaan
mitään esikuvallisia luonteita; eikä ole todenmukaista, että hän olisi
kohdannut oikein jaloja naisluonteita Epafrodituksen orjain tai talon
muitten naisten parissa, ja tuskinpa hän koskaan on tuntenut sisaren
rakkautta tai äidin huolenpitoa. Hän ei kumminkaan mennyt niin
pitkälle, että olisi tuominnut avioliiton kerrassaan; päinvastoin hän
moittii niitä filosoofeja, jotka sen tekivät. Mutta yhtä ilmeistä on,
että hänestä naimattomuus on täydellisyyden tavoittelua, ja tosiaan on
hänen mielipiteillään tässä asiassa niin läheinen ja huomattava
yhtäläisyys Paavalin kanssa, että lukijoita varmaankin huvittaa nähdä
ne rinnan.
1 Korinttilaiskirjeen VII:ssä luvussa Paavali, puhuttuaan siitä, kuinka
naimattomuus on ylevä asema, yhtä kaikki esittää avioliiton pyhäksi ja
kunnioitettavaksi säädyksi. Kaikkien ei ole sallittu, sanoo hän, olla
niinkuin hän, ja senvuoksi on avioliittoa pidettävä pyhänä ja
purkamattomana siteenä. Tahtomatta kuitenkaan väittää, että hänellä on
mitään jumalallista valtuutta siihen mitä puhuu, hän pitää
naimattomuutta hyvänä asiana "tulemassa olevan ahdingon tähden" ja
ennustaa niille, jotka solmivat avioliiton, että he "joutuvat kärsimään
ruumiillista vaivaa". Sillä avioliitto sisältää suoranaisen maallisten
huolten moninaistumisen: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran
omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii
maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi... Tämän sanon teidän
omaksi hyödyksenne, en pannakseni kytkyttä kaulaanne, _vaan sitä
varten, että eläisitte säädyllisesti ja häiriytymättä pysyisitte
Herrassa_."
Selvää siis on, että Paavalista naimattomuus on "consilium
perfectionis", "täydellisyyden tavoittelua", ja Epiktetos käyttää siitä
puhuen melkeinpä kirjaimellisesti samaa kieltä. Avioliitto oli hänen
nähdäksensä täysin sallittava, mutta paljon parempi oli kyynikon (se on
jokaisen, joka perinjuurin noudatti filosoofisia velvoituksiaan) pysyä
yksin. "Koska kerran asiaintila on sellainen kuin on, ikäänkuin
eläisimme taistelupäivän aattona, _eikö kyynikon tule pysyä aivan
häiriytymättä_ (kreikkalainen sana on ihan sama kuin Paavalin käyttämä)
_palvellakseen Jumalaa?_ eikö hänen pitäisi osata liikkua ihmisten
kesken vapaana häiritsevistä yksityisistä asianhaaroista ja kotoisista
velvollisuuksista, sillä jos hän nämä velvollisuutensa laiminlyö, ei
hän voi säilyttää viisaan ja hyvän miehen mainetta, ja jos hän
toisekseen niitä noudattaa, joutuu hän pois tehtävästään, nim. olla
jumalten sanansaattaja ja vartija ja airut." Epiktetos jatkaa
huomauttaen, että jos hän on nainut, hän ei enää saata pitää silmällä
niiden henkisiä tarpeita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin, eikä
enää säilyttää sitä tarkkaa riippumattomuutta kaikesta loistosta ja
mukavuudesta, joka on ominaista todelliselle filosoofille. Hänellä
_täytyy_ esim. olla kylpyhuone lastansa varten, varusteita vaimon
sairauksien varalle, vaatteita pienokaisilleen ja rahaa, millä ostaa
koululaukkuja ja kyniä ja kehtoja ja kuppeja, ja siitä siunautuu
lisäksi kaikenkarvaisia tarvetavaroita ja jos jonkinlaisia arvottomia
puuhia, joita Epiktetos pitkälti luettelee ja tuntuu olevan kaikesta
tuosta melkeinpä koomillisen kiusaantunut. Totta on -- hän myöntää --
että Krates, muuan kuuluisa kyynikko, oli naimisissa, mutta niin
itsensäkieltävän naisen kanssa kuin hän itsekin, naisen, joka oli
luopunut rikkaudesta ja ystävistä jakaakseen elämän ankaruuden ja
köyhyyden hänen kanssansa. Ja ellei hän otakaan väittääksensä, että
tässä asiassa Krates joka tapauksessa teki erehdyksen, niin koettaa hän
teroittaa mieleen sitä, että olosuhteet tässä olivat aivan liian
poikkeukselliset, jotta ne voisi myöntää miksikään seurattavaksi
esimerkiksi.
"Mutta", kysyy vastaväittäjä, "kuinka maailma sitten tulee toimeen?"
Tämä kysymys näyttää kerrassaan hämmentävän Epiktetoksen vanhanpojan
tasapainon; se saa hänet käyttämään kiivainta ja voimakkainta
ylenkatseen kieltä; ja ainoastaan tätä asiaa pohtiessaan hän
näyttää kadottavan sen "jalouden ja sulon", joka yleensä on
hänen lausunnoilleen ominaista. Huolimatta täydellisestä
itsensähillitsemisestä hän ilmeisesti oli kiihkeähenkinen mies, jolla
luonnostaan oli taipumus ilmaista tunteensa jyrkällä tavalla. "Taivas
varjelkoon meitä", huudahtaa hän vastaukseksi, "ovatko ne suurempia
ihmiskunnan hyväntekijöitä, jotka laittavat maailmaan pari kolme
suurikulkkuista kakaraa,[73] kuin ne, jotka parhaansa mukaan pitävät
silmällä koko ihmiskunnan elämää ja tapoja ja taipumuksia? Olivatko ne
teebalaiset, joilla oli suuret perheet, hyödyllisemmät maalleen kuin
lapseton Epaminondas, tahi oliko Homeros vähemmän hyödyllinen
ihmiskunnalle kuin Priamos viisinekymmenine kelvottomine poikineen?...
Niin, todellinen kyynikko on kaikkien ihmisten isä; kaikki miehet ovat
hänen poikiaan ja kaikki naiset hänen tyttäriään; yhdysside,
rakkaudenside liittää hänet heihin kaikkiin." (_Tutkielmia_ III, 22.)
Epiktetoksen koko luonne riittävän selvästi takaa meille, että hän teki
vain mitä katsoi _kaikkein_ parhaaksi ja ylevimmäksi; ja tämäntapaiset
kohdat, se äärimmäinen jyrkkyys, jota minun on ollut pakko lieventää,
mielestäni puhuvat sen traditsionin puolesta, joka väittää hänen olleen
naimaton.
Kerrotaan, että hän eli majassa mitä yksinkertaisimmassa ja
vaatimattomimmassa; ei siinä ollut eikä se tarvinnut säppiä
minkäänlaista, sillä sisällä ei ollut muita varusteita kuin lamppu ja
kehno olkivuode, jolla hän nukkui. Tästä lampusta kerrottiin
entisaikaan tarina, johon hän itse viittaa. Hänelle harvinaisena
ylellisyystavarana oli Epiktetos hankkinut pienen rautalampun, joka
paloi hänen kotijumaltensa edessä. Se oli hänen ainoa omaisuutensa, ja
sen vei varas. "Kylläpä hän koreasti pettyy toistamiseen tullessaan",
huomautti levollisesti Epiktetos, "sillä tapaapahan hän savilampun vain
seuraavalla kerralla." Hänen kuoltuansa tuon savilampun osti 3.000
drakmalla joku aito sankarten palvoja. "Ostaja toivoi", sanoo
satiirinen Lukianos, "että jos hän illalla luki filosofiaa tämän lampun
valossa, hän käden käänteessä saisi unissa sen ihmeellisen vanhan
miehen viisauden, joka kerta oli sen omistanut."
Mutta hänen suuresta köyhyydestään huolimatta ei pidä olettaa,
että Epiktetoksen elämässä olisi ollut jotakin kiihkoilevaa tai
pöyhisteleväistä. Päinvastoin, hänen kirjoituksensa ovat täynnä ohjeita
siitä, mitenkä filosoofin tulee viettää luonnonomaista elämää. Hän
ennustelee oppilailleen, että he saavat kokea paljon naurua ja ivaa.
Eivät ainoastaan Rooman katupojat tuntuneet katsovan filosoofia
mainioksi pilan esineeksi ja pitävän hänen liikkeittensä matkimista ja
hänen partansa nykimistä erinomaisen hauskana leikkinä, vaan vieläpä
paljon arvokkaammatkin ihmiset ampuivat häntä pilkkanuolillaan. "Jos",
sanoo Epiktetos, "tahdot tietää, millä silmällä roomalaiset katsovat
filosoofeja, niin kuuntele. Mælius, jolla oli paras filosoofinen maine
heidän parissaan, kerta minun ollessani läsnä sattui raivostumaan
väkeensä ja huudahti, ikäänkuin olisi kokenut sietämättömän vääryyden:
'_En voi_ kestää sitä; te tapatte minut; mitä, olenko minä mielestänne
niinkuin tuo?' minuun viitaten", ilmeisesti ikäänkuin Epiktetos
olisi ollut pelkkä vaivainen mato. Ja toisekseen hän sanoo
_Ojennusnuorassaan_: "Jos rakastat viisautta, varustaudu tuotapikaa
siihen, että monet sinua nauravat ja ilkkuvat ja sanovat, että äkkiäpä
meille tuli tietoviisas, sekä kysyvät: mistä meille tämä ylväs
silmänimanne? Mutta älä sinä ylvästele, vaan pidä mikä mielestäsi
näyttää parhaalta ikäänkuin Jumalan järjestämänä siihen asemaan." Ja
pienessä tutkielmassaan Ihailun pyyteestä hän varoittaa filosoofia
"_käymästä juuri kuin korennon niellyt_" tahi hävittämästä kiitosta
noilta suurilta joukoilta, joiden hän katsoo vaipuneen erehdyksiinsä.
Sillä kaikkea rehentelyä ja vaateliaisuutta ja teeskentelyä
ja farisealaisuutta ja kerskailua ja pelkkää hedelmätöntä
kirjanoppineisuutta hän näyttää todella ja syvästi halveksineen. Sen
sijaan hän mielellään kehoittaa elämään yksinkertaisesti, käyttäytymään
kohteliaasti ja haastelemaan maltillisesti. Virkistävää myöskin on
saada tietää, että hän, jäyhällä ja miehekkäällä terveellä järjellä,
kerrassaan tuomitsi tuon ulkonaisen esiintymisen eläimellisen karkeuden
ja vastenmielisen, harhahenkisen huolimattomuuden, joka oli ominaista
monellekin kyynillisen koulukunnan johtomiehelle. Hän vaatii
nimenomaan, että kyynikon tulee olla tahdikas ja miellyttävä mies; ja
melkeinpä tuntuu hänen sanoissaan suuttumuksen väreet, kun hän
velvoittaa erästä oppilasta huolellisesti pitämään itsensä siistinä.
Tässä suhteessa ystävämme erakot eivät olisi täydelleen tyydyttäneet
häntä, vaikka hän mahdollisesti olisi antanut anteeksi heille sen syyn
nojalla, että he asuivat autioissa erämaissa, koskapa hän neuvoo niitä,
jotka laiminlyövät ruumiinsa velvollisuudenmukaisen hoidon, elämään
"joko erämaassa tahi yksinäisyydessä".
Elämänsä loppupuolella Epiktetos lisäsi talouttaan ottamalla
palvelijattareksi vanhan vaimon. Syy, miksi hän tämän teki, ilmaisee
milteipä kristillistä luonteen lempeyttä. Seuraten pakanamaailmassa
vallitsevaa sydämetöntä lasten tappamistapaa muuan henkilö, jonka
Epiktetos tunsi, jätti vastasyntyneen poikansa heitteelle, surman
omaksi. Säälistä ja pelastaakseen sen hengen Epiktetos otti lapsen
luokseen, ja sen tarpeita tyydyttämään oli nyt naisen apu välttämätön.
Tuollainen hellyys ja itsensäkieltäminen olivat sitäkin ihailtavammat,
kun stoalaisten oppi piti sääliä, samoinkuin kaikkia muita syviä
tunteita, pikemmin paheena kuin hyveenä. Tässä suhteessa kumminkin sekä
Seneca että Epiktetos ja vieläkin suuremmassa määrässä Marcus Aurelius
olivat kunniakkaasti uskottomia sille tylylle koululle, johon
tunnustivat kuuluvansa. Mielihyvin me näemme, että muuan Epiktetoksen
tutkielmista oli nimeltään _Lempeys ja pitkämielisyys syntisiä
kohtaan_; ja muutenkin hän lakkaamatta kehoittaa pitkämielisyyteen
toisia tuomittaessa. Eräässä Katkelmassaan hän kertoo seuraavan
tarinan: Muuan henkilö tapasi kerran haaksirikkoutuneen ja melkein
kuoleman kielissä makaavan merirosvon; hänen tuli miestä sääli, hän vei
hänet kotiinsa, antoi hänelle vaatteet ja varusti hänet kaikilla elämän
tarpeilla. Joku moitti häntä siitä, että hän teki hyvää rosvolle, mutta
hän vastasi: "en ole kunnioittanut tätä miestä, vaan ihmisyyttä
hänessä".
Vain yksi tapaus tämän lisäksi tunnetaan Epiktetoksen elämästä.
Vespasianuksen nuorempi poika Domitianus seurasi paljon jalompaa
veljeänsä keisari Titusta; ja hänen hallituskautensa aikana annettiin
määräys, joka karkoitti kaikki filosoofit Italiasta. Eikä Epiktetos
säästynyt tältä väärältä ja mielettömältä toimenpiteeltä. Että hän
kantoi sen tyynesti, sen voi päättää siitä hyväksymisestä, millä hän
kertoo jutun Agrippinuksesta, joka jatkoi tavallista toimiskeluaan
sillä aikaa kun hänen asiansa oli senaatissa esillä, ja kun hän
palatessaan kylvystä sai tietää, että hänet oli tuomittu, hän
levollisesti kysyi: "Kuolemaanko vai maanpakoon?" "Maanpakoon", sanoi
lähetti. "Onko omaisuuteni takavarikoitu?" "Ei." "Hyvä, lähdetäänpä
siis tästä Ariciaan" (noin kolmen peninkulman päähän Roomasta) "ja
syödään puolinen siellä."
Roomassa oli muuan filosoofien lahko, joitten ulkonainen tunnus ja
ainoa erikoisuuden merkki oli heidän pitkä partansa; ja kun
Domitianuksen käsky julistettiin, nämä herrat tyytyivät ajamaan
partansa. Tähän Epiktetos viittaa toisessa Tutkielmassaan: "Tule,
Epiktetos, ajahan partasi", kuvittelee hän jonkun sanovan hänelle.
"Koska olen filosoofi, en tahdo", vastaa hän. "Sittenpä vienkin pääsi."
"Vie kaikin mokomin, jos siitä lähtee sinulle jotakin hyvää."
Hän meni Nikopoliin, erääseen Epiruksen kaupunkiin, jonka Augustus oli
perustanut Actiumin luona saamansa voiton muistoksi. Epätietoista
on, kävikö hän enää koskaan Roomassa, mutta sittenkin luultavasti
kyllä, sillä me tiedämme, että hän oli monen etevän filosoofin ja
valtiomiehen ystäviä, vieläpä että itse keisari Hadrianus kunnioitti
ja piti häntä arvossa. Hänen sanotaan eläneen varsin vanhaksi,
ympärillänsä uskollisia ja hartaita oppilaita, ja kuolleen yhtä jalon
yksinkertaisesti kuin oli elänytkin. Hänen kuolinvuotensa on yhtä vähän
tunnettu kuin syntymänsäkin. Jälellä ei nyt muuta ole kuin niitten
ajatusten esittäminen, jotka, niin köyhä kuin hän olikin ja
ylenkatsottu ja orja, kuitenkin tekivät hänet "kuolemattomille
kalliiksi".