Neron hovissa Senecan on täytynyt joutua enempään tai vähempään
yhteyteen tämän keisarin mahtavain vapautettujen orjien ja nimenomaan
hänen sihteerinsä eli kirjastonhoitajansa Epafrodituksen kanssa.
Epafroditus oli keisarin alituisia seurakumppaneita; hän oli
ensimmäinen kiinnittämään Neron huomion siihen salaliittoon, jossa
Seneca itse sortui. Ei voi olla epäilystä siitä, että Seneca tunsi
hänet ja oli käynyt hänen luonaan. Niitten orjien joukossa, jotka
tungeksivat tässä talossa, filosoofin luonnostaan lempeä sydän lienee
kiinnittänyt hänen huomionsa pieneen halvattuun fryygialaiseen poikaan,
rampaan ja mitättömän näköiseen, jonka kasvoilla -- jos ne mitenkään
kuvastivat sisäistä sielua -- varmaankin lapsuudesta saakka väikehti
kirkas ja kärsivällinen ilme. Tuo ylväs hovilainen, keisarin mahtava
opettaja, suuri stoalainen ja aikansa suosituin kirjailija olisi
tosiaankin kummastunut, jos hänelle äkkipäätä olisi sanottu, että tuo
vaivainen pieni orjapoika oli määrätty kohoamaan filosofiassa
puhtaampiin ja kirkkaampiin korkeuksiin kuin mihin hän itse milloinkaan
oli päässyt, tulisi aivan yhtä kuuluisaksi kuin hän itsekin ja
stoalaisen opin edustajana kokisi paljon suurempaa kunnioitusta. Sillä
tämä rampa poika oli Epiktetos -- Epiktetos, jolle piirrettiin
muistettava hautakirjoitus: "Minä olin Epiktetos, orja, rampa ja
kerjäläinen ja _kuolemattomille kallis_".
Vaikka meillä on selvä tieto hänen filosoofisesta opistaan, ei meillä
ole minkäänlaisia aineksia edes niukintakaan elämäkertaa varten. Hänen
sielunsa kuva -- kuva siitä, mitä yksin hän katsoi todelliseksi
minäkseen -- on nähtävissä hänen teoksistaan, ja siihen emme saata
lisätä muuta kuin joitakin harvoja yleisiä tosiseikkoja ja epävarmoja
tarinoita.
Epiktetos oli luultavasti syntynyt noin vuoden 50 paikkeilla Kristuksen
syntymän jälkeen; mutta emme tiedä täsmällistä syntymäaikaa emmekä
tunne edes hänen todellista nimeään. "Epiktetos" tarkoittaa "ostettua"
elikkä "hankittua", ja on yksinkertaisesti orjan nimitys. Hän syntyi
Hierapoliissa Fryygiassa, Lycus- ja Meander-jokien välillä
sijaitsevassa kaupungissa, jota jotkut ovat pitäneet tämän maakunnan
pääkaupunkina. Kaupungissa oli useita luonnonihmeitä -- pyhiä lähteitä,
stalaktiittiluolia ja syvä onkalo, huomattava mefiitisistä
(myrkyllisistä) höyryistään. Meille on mielenkiintoisempaa tietää, että
se oli vain muutaman peninkulman päässä Kolossasta ja Laodikeasta ja
että Paavali mainitsee sen (Kol. IV, 13) yhdessä näiden kanssa. Siellä
on sen vuoksi täytynyt olla kristillinen seurakunta varhaisimmista
ajoista asti, ja jos Epiktetos vietti minkään osan lapsuudestaan
siellä, on hän saattanut joutua yhteyteen alhaissäätyisten miesten ja
naisten kanssa, jotka olivat halvassa kokouspaikassaan kuulleet
luettavan Paavalin kirjettä kolossalaisille ja sitä toista,
nyttemmin hukkaan joutunutta, jonka hän oli osoittanut Laodikean
seurakunnalle.[69]
Luultavaa kuitenkin on että Hierapoliilla ja sen seurakunnalla oli
hyvin vähän vaikutusta Epiktetokseen. Hänen vanhempansa olivat
arvatenkin kaikkein alinta ja vähäväkisintä luokkaa, ja heidän
moraalinen kantansa on tuskin sekään voinut olla korkea, sillä
muutenhan he eivät olisi saattaneet missään tapauksessa suostua myymään
orjuuteen sairasta poikaansa. Tuskinpa olisi Epiktetoksen ollut
mahdollista astua maailmaan vähemmän kadehdittavin ja vähemmän lupaavin
entein. Mutta koko elämänjuoksumme on täynnänsä ihmeellistä
jumalallista korvausta, ja sen sai Epiktetoskin kokea. Jumala sytyttää
neron tulen, kenessä tahtoo, ja hän voi herättää korkeimmatkin ja
kuninkaallisimmatkin ajatukset halpa-arvoisimmassakin orjassa:
Niitä siemeniä sirottelee päivin ja öin
Tuulen leyhkä taivaalta.
Ihmissavea niin heikkoa ei, siemenet nuo
juurtua jottei voine.
Mitkä olivat ne tapahtumat -- eli mieluummin, mikä oli "se näkymätön
kaitselmus, jota ihminen herjaten nimittää sattumaksi" -- jotka
Epiktetoksen saattoivat Epafrodituksen taloon, sitä emme tiedä.
Hienotunteista ja jaloa sielua tuskin saattoi panna pahempaan
koettelemukseen. Roomalaisen talon orjat sullottiin yhteen summattomin
joukoin; he olivat mitä väkivaltaisimman ja oikullisimman rangaistuksen
alaisia; heitä saatettiin kohdella mitä halventavimmalla ja
raakamaisimmalla tavalla. Ihmiset vaipuvat usein sille asteelle, jolle
heidän oletetaan kuuluvan. Vuosikausien häpäisevä menettely vaikuttaa,
että he jo arvelevat ansaitsevansakin vain häpeällistä kohtelua,
menettävät tuon itsekunnioituksen, joka on uskonnollisen tunteen
muuttumaton seuralainen ja joka, uskonnolliseen tunteeseen
katsomattakin, yksin turvaa meitä mieskohtaiselta alennukselta.
Oikeinpa sanookin Paavali: "Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä
murehdi; _mutta jos sinulla on mahdollisuutta päästä vapaaksikin, niin
käytä ennemmin sitä hyväksesi_".[70]
Totta on että pakanamaailmassakin alkoi tähän aikaan parhaitten ja
viisaimmin ajattelevain keskuuteen levitä tunne siitä, että orjatkin
olivat tehdyt samasta tahtaasta kuin heidän isäntänsäkin, että he
erosivat vapaasyntyisistä vain asemansa ulkonaisten ja satunnaisten
seikkain puolesta ja että suopeus heitä itseänsä kohtaan oli yleinen
alkeellisenkin inhimillisyyden velvoitus. "Minun on iloista kuulla",
sanoo Seneca eräässä mielenkiintoisessa kirjeessään Luciliukselle,
"että sinä elät tuttavallisissa suhteissa orjiisi; se on viisautesi ja
valistuksesi mukaista. Ovatko he orjia? Ei, ihmisiä he ovat. Orjia? Ei,
kumppaneita. Orjia? Ei, vaatimattomia ystäviä. Orjia? Ei,
_orjatovereita_, sillä muistathan, että kohtalo vallitsee teitä
kumpaakin." Eräässä kohdassa, johon jo olemme viitanneet, hän jatkaa
samaa ajatuksenjuoksua moittien kopeata ja kevytmielistä tapaa, että
orjia seisotettiin kesteissä tuntikaudet sanattomina ja tyhjin vatsoin,
sillä aikaa kun heidän herransa ahmivat itsensä täyteen. Hän valittaa
sitä julmuutta, joka katsoo välttämättömäksi kauheasti rangaista
tilapäistä yskähdystä tai aivastusta. Hän viittaa sananparteen --
sananparteen, joka paljastaa kokonaisen historian -- "minkä orjia, sen
vihamiehiä", ja osoittaa että he eivät ole vihamiehiä, vaan että
ihmiset ovat heistä _tehneet_ vihamiehiä; päinvastoin, jos heitä
kohdeltaisiin suopeasti ja puhuteltaisiin huomaavaisesti, he
kidutettaissakin vaikenisivat mieluummin kuin puhuisivat isäntänsä
vahingoksi. "Eivätkö he ole lähtöisin", kysyy hän, "samasta
alkuperästä, eivätkö he hengitä samaa ilmaa, eivätkö he elä ja kuole
juuri niin kuin mekin?" Lyönnit, murskatut jäsenet, kalisevat kahleet,
niukka ravinto _ergustuloissa_ eli orjavankiloissa herätti Senecan
sääliä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan siinä onkin kuva, jonka
vertaista maailma harvoin lie nähnyt, ellei se lie tapahtunut siinä
katalassa kaupassa, jota Englanti häpeäksensä ennenvanhaan harjoitti,
mutta jonka se ikuiseksi kunniaksensa päättävästi on hylännyt.
Mutta Senecan suosittelema lempeys orjia kohtaan oli itse asiassa hänen
omaperäisimpiä moraaliopetuksiaan; kaikesta, mitä me tiedämme Rooman
elämästä, on syytä pelätä, että niitten luku, jotka toimivat tämän
mukaisesti, oli vähäinen. Varmastikaan ei Epafroditus, Epiktetoksen
herra, ollut heitä. Historialliset tiedot tästä miehestä ovat laihat.
Hän oli yksi niistä neljästä, jotka seurasivat Neroa tuolle
surettavalle, arvottomalle pakomatkalle Roomasta v. 69, ja kun Nero
vihdoinkin, pelkuruudesta kauan horjuttuaan ja vankeuden ja mestauksen
jo uhatessa, asetti tikarin rinnalleen, niin Epafrodituspa se auttoi
tyrannia työntämään sen sydämeen, josta teosta keisari Domitianus
sittemmin karkoitti hänet maanpakoon ja lopulta mestautti.
Epiktetoksen oli tapana kertoa pari kaskua, jotka selityksittäkin
osoittivat, mikä ahdassieluinen ja matalamielinen mies hän oli. Hänen
orjiensa joukossa oli muuan Felicio-niminen mitätön rajasuutari; kun
suutari oli aivan hyödytön, niin Epafroditus möi hänet, ja sattumalta
hänet tuli ostaneeksi joku keisarin huonekuntaan kuuluva, ja hänestä
tehtiinkin keisarin paikkasuutari. Heti Epafroditus rupesi osoittamaan
hänelle mitä syvintä kunnioitusta ja puhuttelemaan häntä mitä
mielistelevimmin sanoin, niin että jos joku kysyi, mitä Epafroditus oli
tekemässä, niin vastaus, mitenkä lie todenmukainen, kuului: "Hän on
tärkeässä neuvottelussa Felicion kanssa".
Erään kerran tuli joku hänen luoksensa itkien ja valittaen ja halaten
hänen polviaan surun murtamana, kun kaikesta hänen omaisuudestaan ei
ollut jälellä paljon enemmän kuin joukko toista miljoonaa. "Mitä teki
Epafroditus?" kysyy Epiktetos; "nauroiko hän miestä, niinkuin me
tekisimme? Eipä suinkaan; päinvastoin, hän huudahti, sääliä ja
hämmästystä ilmaisten: Mies poloinen, kuinka voisitkaan sinä ääneti
kestää tuollaisen kolauksen?"
Miten törkeästi hän saattoi menetellä ja kuinka vähän hän herätti
kunnioitusta, voimme nähdä seuraavasta kertomuksesta. Kun urhokas
ylimys Plautius Lateranus, joka Pison salaliiton aikana joutui surman
suuhun, kuten jo olemme puhuneet, oli niskaansa saanut tehottoman
lyönnin tribuunin miekasta, ei Epafroditus tälläkään kaamealla hetkellä
saattanut pidättää itseään ahdistamasta uhria kysymyksillään. Ainoaksi
vastaukseksi kuoleva mies ylenkatseellisesti huomautti: "Jos tahtoisin
sanoa jotakin, niin sanoisin (en sinunkaltaisellesi orjalle, vaan)
_herrallesi_."
Tämänhenkisen miehen huostassa rampa fryygialaispoika tuskin on
saattanut kokea suurtakaan suopeutta. Monen kirjailijan kertomana onkin
tosiaan eräs seikka jäänyt jälkimaailman muistoon, ja se tuntuu
ilmaisevan, että häntä kohdeltiin pöyristyttävän julmasti. Kerta
sanotaan Epafrodituksen tyydyttäneen julmuuttansa tukkimalla orjansa
jalkaa johonkin kidutusvehkeeseen. "Jos vielä jatkat tuota, niin sinä
katkaiset sen", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi työtänsä ja saikin jalan
poikki. "Sanoinhan, että sinä sen katkaisisit", virkkoi Epiktetos
rauhallisesti sanallakaan tai yhdellä huokauksellakaan ilmaisematta
tuskaansa. Yhtä yleviä sankaritarinoita on olemassa sekä vanhoilta että
uusilta ajoilta, mutta toivokaamme ihmiskunnan puolesta, että tämä
kertomus on väärä, varsinkin kun toinen uskottava henkilö tietää, että
Epiktetos tuli rammaksi vain jonkun taudin seurauksista. Vaan oli tämän
asian laita miten tahansa, jotkut niistä, jotka ovat ensimmäisinä
kirjoittaneet kristinuskoa vastaan -- sellaiset kuin esim. lääkäri
Celsus -- ovat mielellään vedonneet tähän kertomukseen, koska siinä
ilmenee mielen jalous, jota ei edes kristinusko voi voittaa;
vastakohdaksi asetti Origenes Vapahtajamme sanattoman äänettömyyden
ristillä, ja Gregorius Naziansilainen huomautti, että vaikka on jaloa
kestää pahaa, jota ei voi välttää, niin vielä jalompaa on alistua
siihen vapaaehtoisesti ja yhtä lujamielisesti. Mutta jos kohta
Epafroditus ei olisikaan syypää Epiktetoksen jalan katkaisemiseen, niin
selvää on, että poika parka eli olosuhteissa mitä masentavinta ja
kurjinta laatua, olosuhteissa, jotka olisivat sortaneet tavallisen
miehen sille alhaiselle ja eläimelliselle kannalle, joka näyttää
tyydyttäneen Rooman orjien suurta enemmistöä. Moniaat kohdat, joissa
hän puhuu siitä, kuinka tämäkin onneton luokka on oikeutettu saamaan
huomaavaisuutta osaksensa, ilmaisevat todella helliä tunteita
heitä kohtaan. "Parasta olisi", sanoo hän, "jos te, niin hyvin
valmistellessanne juhlianne kuin niitä viettäessännekin, jakaisitte
palvelijoillennekin jonkun verran runsaudestanne. Mutta jos jossakin
tilaisuudessa olisi vaikea näin tehdä, niin muistakaa, että ne, jotka
ovat väsyneet, palvelevat teitä, jotka ette ole väsyneet; teitä, jotka
syötte ja juotte, ne, jotka eivät syö eikä juo; teitä, jotka
keskustelette, ne, jotka ovat mykkiä; teitä, jotka liikutte mielenne
mukaan, olennot, joita ahdistaa kiusallinen pakko. Ja näin tehden ette
tahdokaan syttyä silmittömään vimmaan ettekä raivon puuskauksessa
loukata ketään." Epäilemättä Epiktetos tässä kuvailee menettelyä, jota
hän itse monesti on nähnyt ja jonka alennuksen hän itse oli kokenut.
Mutta hän oli jo varhain saavuttanut sen sielun ylevyyden ja tullut
totuudesta siihen käsitykseen, jonka nojalla hän osasi erottaa
olemuksen varjosta, elämän realiteetit sen satunnaisuuksista ja siten
kääntää varsinaiset vastoinkäymisensäkin uusiksi välikappaleiksi, millä
kohota siveelliseen jalouteen. Tämän todisteeksi silmätkäämme hiukan,
mikä on hänen oma mielipiteensä elämästänsä.
Heti _Tutkielmiansa_ alussa hän tekee eron sen hyvän välillä, jota
jumalat _ovat_, ja sen, jota jumalat _eivät ole_ suoneet meille, ja hän
on sitä mieltä (tässä suhteessa ollen sitä valoa vailla, jonka
kristinoppi olisi voinut hänelle lainata), että kun jotkut siunaukset
meiltä evätään, niin se ei tapahdu siksi, että jumalat eivät
_tahtoisi_, vaan siksi, että he eivät _voi_ suoda niitä meille. Ja
sitten hän kuvittelee Jupiterin puhuttelevan häntä:
"Oi Epiktetos, jos mahdollista olisi ollut, niin olisin tehnyt sekä
pienen ruumiisi että pienen omaisuutesi vapaaksi ja riippumattomaksi;
mutta nyt, älä siitä erehdy, se ei olekaan sinun lainkaan, onhan vain
hienosti sotkettua savea. Kun minä siis en voinut tehdä, kuten sanoin,
niin annoin sinulle palasen itsestäni, nimittäin tämän pyrkimisen ja
kieltäytymisen, toivomisen ja epäämisen kyvyn ja yleensä vallan toimia
tässä näennäisyyksien maailmassa; ja jos viljelet tätä kykyä ja katsot
varsinaisen omaisuutesi olevan siinä, niin ei sinua mikään koskaan estä
ja ehkäise etkä sinä koskaan huokaile etkä keksi vikoja toisissa etkä
ketään imartele. Näyttävätkö näin ollen sinusta nämä etuisuudet
arvottomilta? Taivas varjelkoon! Tyydy sen vuoksi niihin ja kiitä
jumalia."
Ja eräässä palasessa _Katkelmiaan_ (VIII, IX):
"Vapaus ja orjuus ovat vain nimiä, toinen hyveen, toinen paheen: ja
molemmat ne riippuvat tahdosta. Mutta ei kummallakaan niistä ole mitään
tekemistä niitten asiain kanssa, joissa tahdolla ei ole mitään osaa.
Sillä ei kenkään ole orja, jonka tahto on vapaa."
"Rikkaus on raskas ruumiin kahle, sielun pahe; sillä hänpä oli orja,
jonka ruumis on vapaa, mutta sielu kahleissa, ja päinvastoin taas hän
on vapaa, jonka ruumis on kahleissa, mutta jonka sielu on vapaa."
Kuka ei näissä kohdissa muista Paavalin ääntä, kun hän sanoo: "Joka
orjana on kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa; samoin vapaana kutsuttu
on Kristuksen orja".[71]
Ja puhuessaan epämuodostuksestaan hän yhtä selvästi ilmaisee
riippumattomuutensa. Epämuodostumahan koski vain ruumista, jota hän
halveksi, ja siksi hän mielestään oli "eteerinen olento, joka hoippuu
ruumiinsa taakan alla". Ihailtavassa luvussaan Tyytyväisyydestä hän
hyvin pontevasti alleviivaa sitä lohdutuksen perusohjetta, joka on
johdettu siitä tiedosta, että "maailmankaikkeus ei ole luotu yksilön
tyydytystä varten". "_Täytyykö raajani olla rampa_?" olettaa hän jonkun
vaikertelevan napisijan kysyvän. "Orja!" vastaa hän, "keksitkö sitten
vaivaisen pienen raajan takia virheitä maailmankaikkeudessa? Etkö voi
myöntää, että tuollaisen satunnaisuuden uhallakin vallitsevat yleiset
lait? Etkö tahdo heittää luotasi moista ajatusta? Etkö tahdo iloisesti
alistua siihen hänen takiansa, joka sen antoi? Ja tahdotko olla
kiittämätön ja tyytymätön Zeyn lakeihin, mitkä hän sääti ja päätti
yhdessä Kohtalotarten kanssa, jotka olivat läsnä ja kehräsivät elämäsi
langan? Etkö tajua, mikä atoomi sinä olet kokonaisuuteen verrattuna? --
se on mitä ruumiiseesi tulee, jota vastoin sinä henkeesi katsoen et ole
alempi taikka huonompi jumaliakaan. Sillä hengen suuruutta ei
arvostella ko'on tai painon mukaan, vaan niiden totuuksien mukaan,
jotka se käsittää. Etkö niin ollen tahdo aarteeksesi kerätä sellaisia
tavaroita, joissa olet jumalten kaltainen?" Ja tämänkaltaisten
periaatteiden nojalla poloinen vainottu orja parka saattoi kohottaa
äänensä totisesti ja kaunopuheisesti ylistämään sitä Jumalaa, jolle hän
tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa "olemisestaan, varjeluksestaan
ja kaikista elämänsä hyvyyksistä".
Luonnonlahjojemme moninaisuutta esittäessään hän sanoo: "Ovatko nämä
ainoat Kaitselmuksen lahjat meille? Ei toki. Mistä se puheen voima,
joka kykenisi ansion mukaan tulkitsemaan kiitollisuuttamme niistä tai
edes niitä kuvailemaan? Sillä jos me oikein kaiken käsittäisimme, mikä
olisikaan ylin velvollisuutemme muu kuin julkinen ja yksityinen
ylistyslaulu Jumalalle ja hänen nimensä siunaaminen ja hänen
hyvientekojensa kiittäminen? Eikö meidän pitäisi maata kaivaessamme,
kyntäessämme, syödessämme laulaa Jumalalle kiitoslaulua: 'Suuri on
Jumala, sillä hän on antanut meille ne aseet, joilla voimme muokata
maata; suuri on Jumala, sillä hän on lahjoittanut meille kädet, ruuan
ja ravinnon, hän antaa meidän tuntumattomasti kasvaa, hän suo meille
virkistävän unen'; näistä teoista tulisi meidän kustakin erikseen
laulaa kiitoslauluja ja korottaa suuri, jumalainen hymni, sillä häneltä
on meillä voima käsittää näiden lahjojen arvo ja kyky jatkuvasti niitä
käyttää. Entä sitten? Koska enimmät teistä ovat soaistuja, eikö pitäisi
löytyä joku, joka suorittaisi tämän velvollisuuden teidän sijastanne ja
kaikkien puolesta laulaisi hymniä Jumalalle? Ja mitä muuta _minä_
voinkaan tehdä, minä, joka olen vanha rampa mies, paitsi laulaa
kiitosta Jumalalle? Niin, jos olisin ollut satakieli, olisin laulanut
satakielen lauluja; tahi olisinko ollut joutsen, niin joutsenen
lauluja; mutta koska olen järjellinen olento, niin on velvollisuuteni
ylistää Jumalaa. Siinä minun tehtäväni, ja minä sen täytän; ja mikäli
minun on sallittu, niin en minä milloinkaan tätä paikkaani heitä, ja
sinuakin minä kehoitan samaan lauluun."
Nämä sanat alistumisesta ja uskosta Jumalaan sisältävät milteipä
lyyrillistä kauneutta, ja ominaista Epiktetokselle juuri onkin, että
hän tuolla tapaa ylistäen puhuu Jumalallisesta Kaitselmuksesta. On
mielenkiintoista ajatella, että sorrettu pakanallinen filosoofi löysi
saman lohdutuksen ja saavutti saman tyydytyksen kuin vainottu kristitty
apostoli. "Söittepä siis tai joitte", sanoo Paavali, "tai teittepä mitä
hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (I Kor. X, 31.) "Ajattele
Jumalaa", sanoo Epiktetos, "useammin kuin hengität. Viritä keskustelut
Jumalasta joka päivä täsmällisemmin kuin nautit ruokasi."
Köyhyydestään hän taas lausuu seuraavasti (_Katkelmia_ XIX): "Tutki
itseäsi, tahdotko tulla rikkaaksi vaiko onnelliseksi; ja jos tahdot
tulla rikkaaksi, niin tiedä, että se ei ole mikään siunaus, eikä se ole
kaiken kaikkiaan sinun vallassasikaan; mutta jos tahdot olla
onnellinen, niin tiedä, että se sekä _on_ siunaus että on omassa
vallassasi, koskapa rikkaus on vain myötäkäymisen hetkellinen laina,
mutta onnen lahja riippuu tahdosta."
"Aivan kuten sinä, milloin näet kyykäärmeen tai skorpionin
norsunluu- tai kultalippaassa, et niitä rakasta tai ihastele loistavan
kehyksen takia, vaan inhoat niitä ja käännyt niistä pois, koska ne ovat
tuhoeläimiä, niinpä samalla tavalla, kun näet paheen tilapäisen upeassa
kehyksessä, älä hämmästy sitä ympäröivää loistoa, vaan halveksi sen
omaa alhaista luonnetta."
"Rikkaus _ei_ kuulu hyvien asiain joukkoon; ylellisyys _on_
pahoja asioita, kohtuus hyviä. Sillä kohtuus kehoittaa meitä
yksinkertaisuuteen ja opastaa meitä hankkimaan pysyväisiä etuja; mutta
rikkaus viettelee ylellisyyteen ja vetää meidät pois kohtuudesta. Sen
vuoksi on rikkaan vaikea olla kohtuullinen tahi kohtuullisen olla
rikas."
Tämä viimeinen lauselma väkisinkin johtaa lukijan mieleen Vapahtajan
omat sanat: "Lapset, kuinka vaikea onkaan niiden, jota _luottavat_
tavaraansa, päästä Jumalan valtakuntaan."
Mutta tätä aihetta vanhan ajan filosoofit suosivat, ja Epiktetos
jatkaa:
"Jos olisit syntynyt Persiassa, et olisi pyytänyt elää Kreikassa, vaan
tahtonut jäädä sinne missä olit ja olla onnellinen; ja jos olet
syntynyt köyhyydessä, miksi pyrit rikkaaksi etkä mieluummin pysy
köyhänä ja elä onnellisena?"
"Samoin kuin parempi on, jos olet terve, vaikkapa maaten epämukavassa
työntösängyssäkin, kuin jos sairas ruumiisi heittelehtii tilavassakin
vuoteessa, samoin on parempi vähissäkin varoissa, mutta rauhassa voida
iloita siitä, että kohtuulliset vaatimukset täyttyvät, kuin että
tyytymättömyys vallitsee keskellä ylenpalttisuuttakin."
Tämänpä ajatuksen monet ovat julkilausuneet. "Makea uni", sanoo
Horatius, "ei kaihda maalaisen matalaa majaa, ei katveista rantamaa, ei
laaksoa, jossa puitten lehvät huojuvat länsituulessa"; ja suuri
Shakespeare kirjoittaa oivat sanansa:
Uni, armas uni!
Miks, luonnon imettäjä; mua kammot,
Kosk' enää silmiän' et umpeen paina
Ja aistejani unhotukseen kasta?
Miks ennen venyt savupirtissä,
Ja loikoin kurjall' olkivuotehella
Yökärpäsien surinahan uinut,
Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa
Upean, uljaan koruteltan alla
Nukuttamana vienon sävelsoiton?
Alituiseen Epiktetos palaa tähän aiheeseen vapaudesta ja siitä, kuinka
ihmisen vallassa on tehdä itsensä kokonaan riippumattomaksi kaikista
häntä ympäröivistä olosuhteista. Silmiensä edessä ainainen mahdollisuus
tulla karkoitetuksi _ergastulumiin_ hänen käsityksensä mukaan vankila
ei kuitenkaan ole muuta kuin tila, johon ihminen joutuu vain vasten
tahtoaan; Sokrateelle esim. vankila ei ollut vankila, sillä hän oli
siellä vapaaehtoisesti, eikä kenenkään ole _pakko_ vasten tahtoansa
olla vankilassa, jos hän on oppinut, että hänen alkeellisiin
velvollisuuksiinsa kuuluu iloinen alistuminen välttämättömyyteen.
Näinpä Epiktetos on viisitoistasataa vuotta ennemmin julistanut samaa
kuolematonta totuutta, jonka Lovelace niin viehättävästi lausuu:
Ei kiviseinät vankilaa tee,
Ei rautaristikot häkkiä.
Mieli syytön, tyyni tunto,
Sille siinä rauhan maja.
Emme kernaasti voikaan ihmetellä, että hänen asemassaan tämäntapaiset
ajatukset laajassa mitassa askarruttivat Epiktetoksen mieltä tai että
hän oli opettanut itsensä mahdollisimman lujalla otteella käymään
niihin käsiksi. Kerta kysyttynä, mikä ihminen on rikas, hän vastasi:
"se joka riittää itselleen", mikä lausunto sisältää siemenessään
sananlaskuraamatun niin pontevasti ilmaiseman totuuden: "Mitä
jumalatoin pelkää, se hänelle tapahtuu, ja mitä vanhurskaat
himoitsevat, sitä heille annetaan." (Sal. San. X, 24). Samoin hän
kysymykseen: kuka on vapaa? vastaa: "hän joka hillitsee itseään", hyvin
samaan äänilajiin kuin Salomo sanoessaan: "Kärsivällinen on parempi
kuin väkevä; ja joka hillitsee mielensä, on parempi kuin se, joka
kaupungin voittaa." (Sal. San. XVI, 32). Sokrates oli niitä esikuvia,
joita Epiktetos aina piti silmiensä edessä, ja ihaillen hän kertookin
hänestä seuraavan jutelman. Kun Arkelaos lähetti hänelle sanan
ilmaisten haluavansa tehdä hänet rikkaaksi, pyysi Sokrates lähettiä
ilmoittamaan herrallensa, että Ateenassa sai ostaa neljä jauhomittaa
muutamalla kolikolla ja että lähteet kuohuivat vettä. "Jos sitten
nykyiset varani ovat minulle muka riittämättömät, niin riitän minä
ainakin niille, ja näinpä ne myöskin riittävät minulle. Etkö tiedä,
että Polus esitti Oidipuksen kuninkaallista osaa yhtä kauniisti kuin
vaeltavaa kerjäläistä Oidipusta Kolonoksella? Pitääkö sitten jalon
miehen olla huonompi Polusta, niin ettei hän voi kunnolla esittää
jokaista osaa, minkä jumalallinen kaitselmus on hänelle asettanut, ja
eikö hänen pidä jäljitellä Odysseusta, joka ryysyissäkin oli yhtä
huomattava kuin kähäräkarvaisessa purppuraviitassaan?" Yleensä puhuen
on Epiktetoksen ajatus elämästä aina yksinkertainen ja aina
johdonmukainen; tämä hänen näkökantansa antoi hänelle lohdutusta elämän
huolissa ja siitä hän sai lujuuden pysyä hyveen miehenä. Tuo
ajatuskanta voidaan koota seuraaviin kohtiin hänen kuuluisasta
"_Ojennusnuorastaan_":[72]
"Muista olevasi sellaisen näytelmän esittäjä kuin johtaja tahtoo: joko
lyhyen tai pitkän. Jos hän tahtoo sinun näyttelevän köyhää, tee se
taitavasti, samoin jos rampaa, virkamiestä, yksityistä, sillä sinun
asiasi on annetun osan _suorittaminen_ hyvin; sen _valitseminen_ on
toisen asiana."
"Älköön sinua tuskauttako tällaiset mietteet: minä elän
huomaamattomana, en ole missään mikään. Sillä jos se, että jotakuta ei
huomata, on paha, ei toki toinen voi pahaan sinua saada, ei enempää
kuin häpeäänkään. Tokkohan siis onkaan _sinun_ tehtäväsi päästä
hallitukseen, saada kutsuja kemuihin? Ei suinkaan! Kuinka se sitten
olisi huomaamattomuutta sinua kohtaan? Ja etkö ole mikään missään sinä,
jonka tulee jotakin olla vain niissä, jotka ovat sinun vallassasi, ja
joissa saatatkin olla suurimman arvoinen?"
"Kunnia, arvo, luottamus", väittää hän toisessa kohdassa, "olkoot hyviä
asioita tahi pahoja, ovat ainakin asioita, joista on maksettava oma
hintansa. Kaalia kaupataan obolilla, ja jos tahdot kaalisi, niin täytyy
sinun maksaa oboli; ja samoin, jos tahdot saada kutsun jonkun henkilön
pitoihin, täytyy sinun maksaa se hinta, minkä hän vaatii, joko tämä
hinta, jota hän vaatii, on kätteleminen tai palvelevaisuus. Eikö
sinulla siis ole mitään tuon kekkerin sijasta? Onpa niinkin: sinun ei
ole tarvinnut vastoin tahtoasi kiitellä ketään eikä kärsiä alentumista
hänen ovillansa."
Muutamia näistä viime ajatuksista on niin kauniisti esittänyt
amerikkalainen runoilija Lowell, että tahdon lopettaa tämän luvun hänen
sanoillaan:
"Earth hath her price for what earth gives us;
The beggar is tax'd for a corner to die in;
The priest hath his fee who comes and shrives us;
We bargain for the graves we lie in:
At the devil's mart are all things sold,
Each ounce of dross costs its ounce of gold,
For a cap and bells our lives we pay.
Bubbles we earn with our whole soul's tasking,
Tis only God that is given away
Tis only heaven may be had for the asking."
Maalla on hintansa sen takia mitä se meille antaa,
Kerjäläistä verotetaan kolosta hänen kuolla,
Palkkansa on papilla, joka meitä ripittämään saapuu,
Me lainaamme hautaa varten, jossa makaamme:
Paholaisen markkinoilla kaikki asiat ovat kaupan,
Joka unssi likaa maksaa unssin kultaa,
Narrinkaavusta annamme elämämme.
Kuonaa hankimme sielumme koko ponnella,
Jumala yksin on unhottunut,
Taivas vain tulee, kun pyytää.