Maan me miekoin varjelimme,
auralle nyt astutaan:
sama meille, hurmehessa
vaiko hiessä kastutaan.
Monta pois on mennyt miestä,
sentään jälki jäänyt on,
perukirjat, jos ei muuhun,
Suomen kivipeltohon.
Maa on vapaa! Siksi orjan
ole ei nyt rukous,
minkä huokaa taivahalle
sielun syvä luottamus.
Jos ma kynnän, jos ma kylvän,
tuota aina aattelen:
teen, min tiedän oikeaksi,
enemp' ei voi ihminen.
Eipä suotu ihmislapsen
nousta taivaan jumaliin,
mutta suotiin päivänpilke
miljoonien sydämiin.
Suotiin surun kyynelkaste,
ilon raikas ihmisyys,
rakkauden kirjokaari,
toivon toukokuu ja syys.
Tuuman tiedän Tuonelasta,
vaaksan verran elostain,
ymmärrän vain yhden: jätän
sarat suuremmat kuin sain.
Totta elonleikkuun Herra
tajuaa mun mieleni,
koska yössä, päiväntyössä
Häntä kiittää kieleni.
Seisoin taiston tuoksinassa,
seisoin alla taivahan
samana kuin lasna muinen
eessä Isän rakkahan.
Tapahtukoon tahto Sinun
eikä minun, rukoilen,
koska kylvän, kyyhättelen
kautta Luojan sormien.
Vaan jos järkkyy maassa laki,
jälleen sotatorvi soi,
silloin tehdään toinen touko,
rauhan askar jäädä voi.
Silloin verin varjelemme
perkaamamme pellot taas,
rakkaudella rakennamme,
minkä sota, nälkä kaas.
1918.