Hän kulkee diadeemi otsallansa
ylitse maailman ja kansain yön,
Hän, rauhan Herra, joka rinnassansa
kaikk' kätkee taistelot ja ihmistyön,
jumala joulun, joll' on yks vain kansa,
yks valtakunta yllä tähtivyön,
ja ken sen näkee kultakruunun säteen,
ei hälle kalpa enää nouse käteen.
On vierimässä sodan viides vuosi
ja yhä turhaan rauhan Herra käy,
ken voittikin, ket' onni, voima suosi,
on varmaa vain: ei taiston päätä näy,
miljoonat hukkui, hurmevirrat vuosi,
Euroopan päivä mailleen ennättäy,
mut aina kulkee rauhan Herra turhaan
vedoten rakkauteen, ei veljesmurhaan.
Ah, nyt jos koskaan tiedän: korkein oppi,
mi koskaan kaikunut on päällä maan,
min kuuli valtalinna, vangin koppi,
mist' yössä kauhun vielä iloitaan,
min äänt' on soinut minkään rinnan soppi,
min ihmiskunta tietää kuollessaan,
on kunnia, mi korkeudess' on Herran
ja maassa rauha, hyvä tahto kerran.
1918.