Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25/1 1918.
Kutoi kangasta elämä
taruloimin, taikaniisin,
polki auvon polkusimin
päivän nousevan punassa.
Kaaloi lapsi katsomahan,
silmät suurina kyseli:
»Kelle kultaista kutonet,
helmellistä helskyttänet?»
Vastasi vakava vaimo:
»Kudon sulle kultapaidan
mielen kulkevan kuvista,
omantuntosi oraista,
iloista isän ja äidin.»
Kuuli lapsi kummastellen.
Ja ne katsoi kaikki peikot
korven louhien lomasta,
ja se pelkäs, poika pieni,
polkuansa piipertäissä;
puut puheli, kuuset kuiski,
hongan-oksatkin osoitti
erämaihin eksyvätä,
saloja samoavata!
toki tähti tietä neuvoi,
opasti kotihin koivu,
haltia hyvä talutti
kotilieden lämpimähän.
Kutoi kangasta elämä
kuudanloimin, kukkaniisin,
polki unten polkusimin
Lapin lyhyessä kesässä.
Mies nuori kyselemähän:
»Mitä suihkit, sukkulainen,
suihkitko suruja lemmen
vaiko sankarin satua?»
Vastasi vakava vaimo:
»Helskytän hopeapaidan
sulle hehkusta sydämen,
synnyinmaalle sykkiväisen.»
Nuori uskoi ja uneksi.
Ja ne hehkui, hengen miekat,
taivonkaaria tavaten,
Ja ne uhkui, unten purret
purppurata kaukomaiden,
veet sinerti, maat viherti,
ilman lintuset liverti,
suut sadat suruja lemmen,
tuhannet tarua urhon,
joka itsensä unohti,
muisti vain isien maata,
kohotti kotoisen kansan
mainehesen, kunniahan.
Kutoi kangasta elämä
vaskiloimin, valtaniisin,
polki vaivan polkusimin
synketessä syksy-illan.
Katsoi miesi miettiväinen:
»Mitäpä kutonet, kumma,
täyttymystäkö tekoni
vaiko tarmon taittumusta?»
Vastasi vakava vaimo:
»Kudon ma kuparipaidan
sulle pelvosta Jumalan,
jota ei katehet kaada.»
Mies suori sotisopahan.
Ja ne viuhui, viimat kaikki
vasten valtaisan povea,
ja ne kalskui, kalvat kaikki
vasten sankarin sydäntä,
ja ne päätyi, arkipäivät,
työn pitkän pimeät hetket,
epäuskotkin elämän,
oman voiman voipumukset,
vaan oli ylempi voima,
joka johti eksyvätä,
näytti tietä, täytti tähkän,
salli heikon heilimöidä.
Kutoi kangasta elämä
rautaloimin, loppuniisin,
polki kuolon polkusimin
hallan harmajan tuloa.
Vanhus katsoi kaihomielin:
»Tuoko on tulos elämän,
päätös päivän kaunihinkin?»
Vastasi vakava vaimo:
»Kudon sulle kuolinpaidan
armosta Isän Jumalan,
parahasta palttinasta.»
Vanhus valkea nukahti.
Vaan ei mahti maahan mennyt,
lauloi latvoissa petäjän,
kuiskeessa kotoisen kuusen
soipa Suomen on saloilla,
vierillä tuhanten vetten,
ilona isän ja äidin,
neuvona pojan ja neien,
lauluna Suvannon lasten,
taikana teon ja tarmon
synnyinmaamme sykkiessä,
armona Isän Jumalan
kuolon portin kuumottaissa.