Suomen »Lotta Svärdien» kunniaksi omistettu.
Näin taru kertoo: Rooman rohkeen aikaan
siell' eli nainen, vaimo, keisarinna,
mi uskoi leikin niinkuin lemmen taikaan,
mut tuossa nähtiin kaikkein kaunehinna,
kun seuras armeijaa ja miestään taistoon,
vain luottain lujaan äidin, vaimon vaistoon.
Faustiina nimeltään. Mut puolisonsa
Marcus Aurelius, tuo viisas, hyvä,
--min jalous vieläi meille loistaa, konsa
kointähti nousee, sieluun sisältyvä,
mi sanoo, ett' on työ ja tieto pyhin,
kuin tie on Tuoneen elonteistä lyhin.
Armeija kauas kulki Böömiin, Määriin,
ja maihin muihin, sotiin barbaarien,
lens legioonat Slesiankin ääriin,
kautt' outoin, tiettömien tienohien,
miss' sankat seisoi aarnimetsät, missä
vihisi virrat surman pyörtehissä.
Ain' eespäin astui armeija, ain yhä
sen kanssa eespäin Rooman kotkat kulki,
kuin kulkee kunto, henki pysty, pyhä,
min jumaluutta soi maanpiirit julki;
eell' astui keisari, mut kanssaan rinnan
myös kasvot nähtiin kauniin keisarinnan.
Hän miesten karkaistujen mielet voitti,
hän heidän tunsi joka tuskan, tarpeen;
kun näkyi hän, niin korven päivä koitti,
hymyili urhot, meni haavat arpeen,
ja moni kolkko, kova, hyinen mieli
taas muisti, mit' on kodin pihtipieli.
_Mater Castrorum!_ Leirin äiti! Tuolla
nimellä hän ol' leirin kaiken lempi.
_Matres Castrorum_ täällä pohjan puolla,
on osa teillä vieläi vienoisempi:
ken yössä sotii, jäässä, ystävättä,
lyö Leirin äiti hälle lemmen kättä.