Juhlaruno.
Ensi kerran Suomen suku
esiin astuu omin töin,
orjaellut vuosisadat,
surrut pitkin päivin, öin,
isän vuollen kirvesvartta
puhtein leivän puuttuvin,
äidin vääten värttinätä
kimmeltävin kyynelin.
Suruin tehtiin Suomen touko,
murhein pellot perkattiin;
murhe särkyi säveliksi,
sävel syöpyi sydämiin,
sävel synkkä, syksy-öinen,
sentään lämmin, lempeä,
niinkuin kesäpäivän lasku,
hehkussansa hempeä.
Suomen suru, Suomen soitto,
Suomen riemu, Suomen työ!
Siin' on mahdit maamme tämän,
päällekkäin kuin päivä, yö.
Olkoot aina eellehenkin,
että toinen toistamme,
katsoisimme kaunihisti,
kuin nyt loitos loistamme.
Ensi kerran Suomen suku,
kansa vapaan valtion,
pyytää alle orren oman
vilkkaan vierasjoukkion.
Terve, Ruotsi, terve, Tanska,
terve, Norja nouseva,
terve, Saksa, terve, Ranska,
terve, Suur-Britannia.
Sentään enin terve teille,
Suomen heimot, herttuat,
sulhot uljaan Unkarimme,
Eestin veljet ehtoisat.
Emme teitä unhoittaneet
öin ja päivin orjuuden.
Kuink' ei vieris teille virsi
vapaan sota-sorjuuden?
Vielä muistan muutkin kansat:
kauniin Puolan heimon, maan,
itkenyt mi meidän kanssa
vuossadat on vapauttaan.
Muistan Lätin, Liettuankin,
Ukrainan myös urhean.
Tervetullut Suomen maahan,
heimo heljän Gruusian!
Tervetullut, tähtilippu,
takaa meren myrskyisen!
Yhdyit meihin ystäväksi
aikaan suurten surujen.
Jää ei unhon järveen koskaan
täällä tähti Wilsonin,
kansakuntain veljeydestä,
noussut verin, kyynelin.
Terve, armas Argentiina,
meille mesileivän maa,
mistä tositarpehessa
Suomi avun aina saa.
Terve, kansa kaunihin
Brasiilian, Austraalian.
Saamme suhteet suorat kerran
kanssa kaiken maailman.
Eikä joutsenjärveen jouda
ihana Itaalia,
jolta oppineet me oomme,
mik' on kauniin maailma,
Espanjako? Eipä suinkaan.
Sen on seijas kansan työ,
niinkuin tuikkaa tehdastulin
Belgiassa pimein yö.
Tervetullut, Hollanti! Ain
valppahasti vartioi
kansain pyhää oikeutta,
siinä suurna äänes soi!
Kuultiin, kun se maailmalle
haastoi selvää kieltäsi,
ihaeltiin ihanteitas,
miehuuttas ja mieltäsi.
Entä rakas, rauhallinen
Venään korven kontio?
Eikö aika unhoittaa ois
meillä vanhat vainot jo?
Oltiin yhtä onnettomat.
Viihtykäämme vierekkäin!
Vapaat vallat kansan kahden,
kauneudessa ystäväin.
Maailman nyt markkinoille
astuu Suomen suku uus,
sentään vanha niinkuin taivas,
taikka murhe, muinaisuus.
Tulemme kuin turpeen alta,
nousemme kuin notkosta,
orjan yöstä, orjan työstä,
rotu kuolon rotkosta.
Sentään kerran Perman haahdet
halkoi vettä vaahtoisaa,
auki vieri Venään virrat
saakka ain Araabiaa:
sentään tääll' on työtä tehty
kirvesvartta vuollenkin,
isän istuin itseksensä,
äidin kylpein kyynelin.
Mutta vienyt muukalainen
meilt' on työmme heelmät ain.
Ensimmäiset meillä rahat
oli nahat oravain.
Milloin riittäneet ne eivät,
ketut meiltä ketettiin,
itseämme inhottihin,
peitottiin ja petettiin.
Vaan ei suotta Suomen hongat
lakkalatvat laulakaan,
eikä turhaan kosket kuohu
tuhansien järvein maan,
laulaa maalle mahtipontta,
kerran pyörii pyörät sen,
raikuu rattaat hyvinvoinnin,
hyödyn, hengen, vapauden.
Jälleen ahjot Ilmaristen
kipeneitä kirpoaa,
punapurret Lemminkäisten
maille muille matkustaa,
jälleen vanha Väinämöinen
tarttuu kalpaan Kalevan,
murtaa maasta Louhen mahdin,
päästää päivän paistavan.
Suruin syntyi Suomen laulu,
sävel synkkä niinkuin yö:
sävelistä riemu riensi,
kasvoi kansan tarmo, työ.
Mahda eikö maailmalle
sama olla Sallimus,
jok' on ollut Suomen surma,
kuihtumus ja kukoistus?
Maailman ei rauhaa synny,
ellei kansat yhdistäy,
tiedon tietä, taidon tietä,
kaupan tietä kanssaan käy;
eikä muuta yksilölle
suotu suurta onnea:
tehdä työtä, työnsä heelmää,
hengen valtaa vaalia.
20/6 1920.