Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko?
Tääll' ihmisen kuihtuu joka aatos, tunnetteko.
Rikos täällä on riemuita, syy täällä on surra,
lupa vain vaikeroida ja toisia purra.
Me tukahdumme. Me itse tiedä emme,
miks meiltä ilma loppuu, me miksi suutelemme
sitä ruoskaa, mi meitä lyö iki, aina--
oma syy! Ei meitä vika vieraiden paina.
Oma syy, että oomme me orjat ja kurjat,
oma syy, että meille on onnen oikut nurjat,
oma syy, että suorinkin väärähän vääntyy,
kuihtuu, kituu täällä tai nälkähän nääntyy!
Mitä tehdä? Miks koko kansa tyytyy?
Miks kaikki sen kauneimmat alotteet vain hyytyy?
Miks nuoriso jäähtyy? Miks on koko suku
vain murtuvien kevättoivojen luku?
Siks että me itse emme itseemme usko,
siks että Suomi meille on iki-iltarusko,
siks ettemme uskalla itseemme luottaa,
nähdä onnea oman työn, tehdä ja tuottaa.
Miks tehdä? Miks tuottaa täällä koskaan mitään?
Ei, ei! Ulkomaista tääll' uuden olla pitää!
Me saammehan Saksasta kaikki uudet aatteet,
kuosit kaikki Ranskasta, Englannista vaatteet.
Me oommehan itse vain inha raaka-aine!
Me vasta hienostumme, kun meidät meren laine
on rannoilta vierailta kotitupiin tuonut,
meistä jotain muuta ja arvokasta luonut.
Mut itse me saamme sen ilojuhlan maksaa!
Ja maksamme siksi, kuin kukkaro jaksaa.
On totta: ei kelpaa vain olla suomalainen.
Mut miks meitä tee ei tahto kotimainen?
Siks ettäkö emme voi itseämme luoda?
Jos emme me voi, on turha muilta tuoda!
Siks ettäkö oomme me iki raaka-aine?
Jos emme me nosta, ei nouse Suomen maine.
Kas, muut meille nauraa! Se vaikk' on pieni haitta,
me tahdommeko olla vain muiden aarre-aitta?
Me tahdommeko ostaa, kun voisimme myödä?
Itse saada iskuja, kun meill' ois mahti lyödä?
On kukin oman onnensa seppä, myös kansa.
Mut kansa, mi arvosta ei tekojansa,
on tehoton, on kuollut, on iki muiden orja,
ei sini; meillä vapaus voi soida sorja.
Ei sini nousta notkosta Suomen kansa saata
kuin emme me viljele isiemme maata,
kuin emme me usko oman tahtomme tarmoon,
kuin jäämme työn vieraan ja ainehen armoon.