Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6/7 1913.
Oli kerran--ah mene mielestäin
se milloinkaan ei ehtoo--
näyn näin minä näillä silmilläin,
kun katselin rannan lehtoon.
Tuli rantahan morsian seppelepää--
oli salmi ja salmessa saari--
suvi-illan ilmahan istahti tää
kuin korkean taivaan kaari.
Hän lauloi laulun kummallisen--
mene milloinkaan ei ehtoo--
Hän lauloi: »Vei vesi kaunehen,
sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin--
oli saari ja saaressa linna--
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.
Minä luulen, se oli minun vapautein--
suru milloinkaan ei suistu--
mull' ei ole aamua, iltaa ei,
jona ei se mielehen muistu.
Näät kun olin nuori ja onnellinen--
mene milloinkaan ei ehtoo--
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin rannan lehtoon.
Tai aaltojen alle se pudonnut lie--
oli salmi ja salmessa saari--
monen ritarin sinne on löytynyt tie,
ei löytynyt onneni kaari.
Nyt istun ma iltani ikävissäin--
oli linna ja linnassa impi--
mut muistelen: ennen sydämelläin
koru kiilteli kaunihimpi.
Olen surrut vuossadat itseksein--
tule milloinkaan ei huomen--
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
olen sentään onnetar Suomen.
Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen--
mene milloinkaan ei ehtoo--
taas olisin nuori ja onnellinen,
en kulkisi kuoleman lehtoon.
Näät ympäri minua kaartuvi yö--
oli linna ja linnassa vahdit--
ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,
kun raikuvat rattoisat tahdit.
Tämä hyvää on, tämä kaunista on--
tule milloinkaan ei huomen--
olen sentään ma ijäti onneton,
jos löydy ei vapaus Suomen.
Ei aaltojen alle se jäädä saa--
oli linna ja linnassa impi--
jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
olis taistelo kaunihimpi.
Olis taistelo edestä vapauden--
oli saari ja saaressa linna--
minä voisin sen, minä voittaisin sen,
jos saisin ma rauhaa rinnan.
Jos löytäisin lepoa itsellein--
tule milloinkaan ei huomen--
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
mua painaa kohtalo Suomen.
Jos saavuta en minä vapauttain--
suru milloinkaan ei suistu--
surun sävelet raikuvat rinnastain,
ei aurinko mielehen muistu.
Olen kuitenkin kuoleva ihminen--
mene milloinkaan ei ehtoo--
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin linnan lehtoon.
Tai aaltojen alle se vaipunut lie--
oli salmi ja salmessa saari--
valon vaeltajien nyt sinne on tie,
mut missä on onneni kaari?
Yhä huokailen, onneton, orjuuttain--
oli linna ja linnassa impi--
jos huolisi joku mun huoliain,
sois kantelo kaunihimpi.»
Hän lauloi näin, hän näkyi näin--
oli saari ja saaressa linna--
hän elämän onnesta orvoksi jäi,
oli laulu hän Suomen rinnan.
Hän suloinen, hän suruinen,
hän ijäti itketty, ainoo,
jota uneksin ain, jota unohda en,
min muisto mun mieltäni vainoo.