Sanna ei mennyt saunaan lauantai-iltana. Sanoi, ettei jouda. Emäntä
oli luvannut, että hän saisi mennä sunnuntaiksi Kontolan tädin luo.
Hän oli pyytänyt sitä emännältä. Ja hän lähteekin sinne niin pian kun
ehtii ettei aivan nokipimeä matkalla saavuta.
Sillä aikaa kun toiset olivat saunassa, laittoi hän itseään matkaan.
Pani päälleen sen viime vuonna kesäjuhlille laittamansa puvun. Se oli
kyllä jonkun verran ahdas, mutta ei sitä kukaan huomaa, kun hänellä
on nyt panna takki päälle.
Kirstusta kaivoi hän huivin ja sen nuoran, jonka silloin yöllä pari
kolme viikkoa sitten pani sinne. Koetteli nuorassa olevan silmukan
lujuutta, tarkasteli nuoran pituutta ja muutenkin sitä katseli. Kääri
sen ja pisti poveensa puseron alle. Pudotti kirstun kannen kiinni ja
jäi vapisevin huulin siihen katsomaan.
Oven takaa kuului askeleita ja oveen koputettiin.
-- Onko Sanna jo mennyt? kysyi emäntä sieltä.
Sanna pyyhki kiireesti silmänsä, kätki nuoran huolellisesti ja avasi
oven.
-- Tässä olisi vain vähän jotain tädillesi, ja tässä olisi sinulle
vähän evästä, ettet aivan tätisi ruoan päällä tarvitse olla, sanoi
emäntä ja antoi Sannalle kaksi kääröä.
-- Kiitoksia paljon, sanoi Sanna hiljaa.
-- Ja sano terveisiä tädillesi! käski emäntä vielä.
-- Kyllä, lupasi Sanna.
-- Avaimen minä panen tuonne vuorilaudan päälle, meni hän emännän
jälkeen sanomaan.
-- Pane, vastasi emäntä. Minnekä vain tahdot. Ei suinkaan me sitä
tarvita, huomasi emäntä vielä lisätä ja katosi tupaan.
Sanna katseli emännän tuomia kääröjä arvelevan näköisenä. Pani ne jo
kirstuunkin, mutta sitten kuin jotain huomaten otti ne sieltä jälleen
pois, etsi vanhemman huivinsa, asetti kääröt sille ja teki nyytin.
Heitti sitten katseen kautta kamarin ja oli purskahtaa itkuun.
Oven lukittuaan ja avaimen vuorilaudan päälle pantuaan läksi hän
nyytti kädessä menemään maantielle ja sitä pitkin syysillan hämyssä
tummentuvaa metsää kohti.
Metsälle ehdittyään hän hyppäsi ojan ylitse metsään. Ja kun oli varma
siitä, ettei tieltä enää voitu nähdä, otti hän nuoran povestaan
ja alkoi umpimähkään kävellä hiljaa keinuvain oksain alla, nuoraa
selkänsä takana pitäen ja katse kiinteästi maahan luotuna.
Silmiin alkoi nousta sumua, huulet alkoivat nytkiä ja aika ajoin
vavauttivat hartioita pidätetyt nyyhkeet. Ja viimein hän ääneen
tyrskähtäen heittäytyi suulleen sammalikkoon. Ja jäi siihen makaamaan
ja nyyhkimään.
Metsässä vallitsi alkavan sunnuntaiyön rauha. Aurinko oli jo
laskenut ja varjot kadonneet. Iltatuulen rauhaa luova henkäys oli jo
hiljennyt ja päivän arkiset äänet vaijenneet. Rauhoittava, tasainen
puolivalaistus ja unelmoiva hiljaisuus valoivat maalle lahjojaan.
Ne vaikuttivat Sannaankin vähitellen rauhoittavasti. Hänestä alkoi
hiljalleen tuntua siltä, että siellä jotkut seisovat ja säälien
katsovat häneen, yksinäiseen ja hyljättyyn ihmisraukkaan. Eivät
uhkaa, eivätkä pilkkaa ja piinaa niinkuin muut. Kätensä vain
levittävät hänen ylitseen ja lupaavat ottaa hänet suojaansa.
Kuului heikkoa rahinaa. Sanna vavahti ja teroitti katsettaan sinne
päin, mistä se kuului. Pikkuinen hiiri siellä tuli risun alta
näkyviin. Nuuski ja nuuski ja pienet korvat sojossa tutki ympäristöä.
Uskalsi vihdoin kokonaan aavalle, katkaisi heinänkorren ja pieniä
leukojaan paputtaen alkoi sitä pureskella.
Sannan tuska ikäänkuin lientyi, niin soman näköinen tuo hiiri oli.
Niin tyytyväinen ja niin viisaat silmät. Tuollainen pieni olento!
Täällä vain metsässä asuu kanervain ja sammalten seassa pienen risun
alla -- -- Eikä tarvitse ketään hävetä.
Hiiren eleitä seuratessaan hän unhoitti todellisuuden. Kivistävä
raukeus vain alkoi tuntua kaikkialla. Ja piinallisten päivien ja
tuskissa valvottujen öiden rääkkäämässä ruumiissa tuntui siltä
kuin sitä joku painaisi maata kohti. Varsinkin sitten kun hiirikin
vetäytyi risunsa alle.