Minkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä
saa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää
kaiken aina olla näin?
Koko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.
Ja tämä päivä!
Hän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo
viikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina
siitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän
itkenyt -- --
-- Voi Miska, Miska -- --! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli
itseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt
hänen niin ruveta elämään. -- Eikä Rikkukaan -- eikä kukaan niistä
toisistakaan -- olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut,
jos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi.
Jokaiselle. -- Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja
tunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin
epäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa?
-- Kenelle?
Sanna naurahti.
Kenelle hän on kostanut?
Itselleen -- -- eikä kellekään muulle!
Rikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa.
Vai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas
sänkyyn.
Sen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä
uskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku
oli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa,
kun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa
ja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti
hekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin
repii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Ja _sen_ -- --
Hän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.
Mieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun
seasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja
viaton.
Ja kaunis -- -- Hän kurotti käsiään sitä kohti kuin pyytääkseen, että
se vetäisi hänet pois sieltä loasta ja pimeästä, missä hän nyt viruu.
Mutta se katsoi vain niin surullisesti häneen ja näytti puhtaita
käsiään, siten tahtoen osoittaa, että niillä ei sovi ottaa kiinni
sellaiseen kuin hän nyt on.
Sannalta puhkesi valitus.
Nuoruus -- elämä -- kunnia -- kaikki on häneltä mennyt. Ja nyt hän on
-- -- nyt hän on -- --
Huora!
Älähtäen hypähti hän lattialle, ja jäi suu ja silmät auki
kuuntelemaan.
Mitään ei kuulunut.
Hän avasi hiljaa oven porstuaan, hiipi porstuan ovelle ja avasi
senkin. Pysähtyi taas kuuntelemaan. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt.
Halkoliiterin oviaukko vain ammotti siellä mustana kuin pohjaton kita.
Kuin varas pujahti Sanna tuvan ja ruokapuodin välistä pienestä
veräjästä, hiipi kuulumattomin askelin tuvan päädyitse vievää polkua.
Tuli pienelle puusillalle, siitä jyväaitan eteen ja siitä molemmin
puolin aidattua kapeaa polkua saunan luo. Saunan nurkkaan kiinnitetty
vasikkahaan veräjä oli auki ja Sanna läksi korkean jokitörmän
suojassa juoksemaan yön pimeässä kumeasti kohisevaa koskea kohti.
* * * * *
Puolen yön aikaan tuli hän takaisin väsyneenä ja vaivautuneena. Meni
talliin ja siellä irroitti nuoraisen riimunvarren soimen syrjästä.
Riimunvarsi kädessä tuli porstuaan ja lukitsi oven. Kamariin tultuaan
veti oven lukkoon perässään ja aikoi juuri kumartua kirstuaan
avaamaan, kun sängystä kuului aivan kuin siellä olisi joku kähminyt.
Äkkiä oli Sanna seisaallaan. -- Missä sä näin kauan olet ollut?
kuului sängystä Jussin uninen ääni.
Kuin kissa hyökkäsi Sanna sinne, tarttui Jussin kaulukseen ja
ennenkuin Jussi ehti edes kieltään huiskauttaa, oli hän porstuan
lattialla nelinkontin. Lattialle pudonneen lakin potkaisi Sanna
menemään Jussin perään, koetteli, oliko avain poissa porstuan
puolelta, ja veti jälleen oven lukkoon. Astui jo pari askelta
poispäin, mutta kääntyi jälleen ja kiersi varmuuslukonkin kiinni.