Akat olivat yksimielisiä siitä, että Sannalle pitäisi jo oikein
sanoa. Kun on kuin mikäkin votakka! Heti aamulla piti päästä noiden
kloppihyväkkäiden kanssa samalle pellolle. Ja kyllä siellä on sitten
pidetty eri peliä koko päivä! Naurettu ja laulettu ja kiljuttu kuin
kissat maaliskuulla. Pojatkin -- muutamat -- ovat kuin Perttelin
aikaiset karoot!
Syvästi suuttuneina akat aina lyhteen sidettä kiertäessään katsoivat
viereiselle pellolle, jossa Sanna renki-Jussin ja päiväläisenä olevan
Helipolan Jaskan kanssa leikkasi. Kukaan ei kuitenkaan tullut vielä
mitään sanoneeksi.
-- Mitä te siellä minusta juoruatte? kysyi Sanna yht'äkkiä akoilta.
-- Juoruamme!
-- Sinusta?
-- Mekö? huudahtivat akat, Jaakoon Liisa, Siikalan Anna ja Samelin
Sussu melkein yht'aikaa. Ja ällistyneinä katsoivat toisiinsa.
-- Niin te! Koko päivän olette juorunneet.
-- Älä nyt! Eihän me mitään oo --
-- Ootte te! väitti Sanna. Tottahan mullakin korvat on. -- Meinaavat,
jotta en minä oo kuullut, sanoi pojille, leikkaamaan kumartuessaan.
-- Sitä me oomme kyllä tässä sanoneet, jotta et sinä viime vuonna
tuollainen ollut, kun sä Mattilassa olit, tunnusti Jaakoon Liisa ja
sirpin pontta kourassaan pitäen pyöritteli sirppiä edessään. -- Olit
niin siivo ja hiljainen. Ja nyt oot tuollainen ylenannettu.
-- Ja päässilmäinen, jatkoi Sanna. Mitäs siitä. Silloin oli rakkaat
veljet. Mutta nyt on toisin.
-- Kuinka toisin se nyt sitten on? uteli Liisa.
-- Niin vain, jotta hurja luonto on parempi kuin rikkinäinen paita,
vastasi Sanna ja heitti juuri sitomansa lyhteen keskipellolle. Älkää
murehtiko akat! Antakaa hevosen murehtia. Sillä on suuri pää.
-- Niin -- itkulla ja kehruulla saa yhtä paljon, huusi Jussi.
-- Sinäkin, kelvoton, mutisi Liisa ylenkatseellisesti.
-- Tällaisella luonnolla
ei nurkissa kurkistella.
Sinä saat lempiä ketä sinä tahdot
Ja minä vain herrastella
lauloi Sanna ja hihkasi:
-- Hih hilukaa, eikä tule vilukaan!
-- Kun ei vain nolahtaisikin joskus, sanoi Liisa tovereilleen.
-- Häh? kysyi Sanna.
-- Sanoin vain, jotta kun ei vaan sunkin vielä nolahtaisi joskus,
vastasi Liisa rohkeasti.
-- Nolahtakoon! Eipä tässä korkealta kaaduttaisi! viskasi Sanna ja
katsoi akkoihin kuin jotain vaanien. Heitti niskaansa ja painautui
leikkaamaan. Sanaa puhumatta alkoi riipoa niin, että pojat eivät
olleet millään pysyä mukana.
Sillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.
-- Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi
sirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin
joskus!
-- Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasi
Sussu.
-- Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti
kaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.
-- Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä
kuhilaille paneva isäntä. Vaikka -- ei tässä tähkiä ole peltoon
jäänyt, tunnusti maahan katsellen.
-- Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja
painautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.
-- Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski
isäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki
pystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.
Sanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi
menemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi
tutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi
taakseen katsomaan.
-- Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa
toisilta.
-- Ei -- mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan
Sannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän
kuiskaten kertoi havaintonsa.
Annalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat
yhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa
aivan sanattomiksi hämmästyneinä.
-- Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoitti
Liisa.
Toiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.
-- No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan!
Ei toki -- eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna
ja Sussu.
-- Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.
-- Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin,
kun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.
Isäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.
-- Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli
kohdalle.
-- Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.
-- E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoi
Liisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.
-- Kyllä sitä saa, kun maansa hyvin asuu, sanoi Annakin.
Isäntä meni ja akat kumartuivat leikkaamaan.
Isännän edemmäksi mentyä Anna pysäytti taas leikkuunsa ja kuiskasi:
-- Ketähän se olisi?
-- En minä yhtään ainakaan tiedä, sanoi Liisa päätään puistaen.
Kotona järjestyivät työt niin, että Sanna joutui yksin lypsylle siksi
aikaa kun muu leikkuuväki söi illallista. Sitä hän oli toivonutkin,
että pääsisi pois tuvasta siksi kun toiset tulevat, ettei tarvitsisi
olla akkain katseltavana ja näykittävänä, ja tahallaan viivytteli hän
navetassa niin kauan, että vieras väki ehti mennä pois.
Isäntä ja Jussikin laskivat jo sirppejä huomista varten, kun hän
vihdoin tuli navetasta. Jussi nyökkäili Sannalle päätään siellä
tahkoa pyörittäessään ja iski silmää. Sanna yritti ottaa selvää,
mitä Jussilla oli mielessä, eikä huomannutkaan, kun satutti jalkansa
porstuan kynnykseen ja kaatui maitoastioineen. Maito levisi kaikki
porstuan lattialle, ja Sannalta pääsi karkea kirous.
-- No mutta mitäs sä nyt! huudahti emäntä, kun tuli tuvasta
katsomaan, mikä siellä kolahti. Vooi sua! Hae nyt takkaluuta ja
putulapio ja ota edes sian ämpäriin enintä!
-- Saakurin saakuri, hoki Sanna mennessään ja samaa hän hoki luudan
ja putulapion kanssa tullessaankin.
-- Älä kiroa! pyysi emäntä.
-- No mitäs -- kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.
-- No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa
kuulla, kun naisihminen kiroaa.
-- Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.
-- Ihminen se piikakin.
-- Ei olekaan, -- ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.
-- On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.
Emäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti
päänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.
Muut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun
saatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta,
heittäytyi vuoteelle.
-- Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo
tietävät.
Jaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: "kun vain itse
itsensä ihmisenä pitää".
Tietääköhän emäntäkin jo?
Siitä hän ei ollut varma. Pikemmin hän kuitenkin uskoi, ettei emäntä
tiedä. Muuten vain, niin sanoi. Kun hän kirosi. Ja kun hän on
muutenkin ollut sellainen ja tällainen.
Mutta Jaakoon Liisa.
Sanna tunsi vieläkin itsessään sen katseen, jolla Liisa katsoi häntä,
kun hän heidän ohitseen tuli peltoa pitkin.
Liisa tietää. Ja kun sen Liisa tietää, niin tietävät sen Sussu ja
Annakin ja silloin sen pian tietää koko maailma.
Oi Jumala!
Sanna väänteli käsiään, itki puoliääneen ja kuiskaten siunaili:
-- Oi Jumala, oi Jumala!
Olihan hän sen kyllä ymmärtänyt, että kerran se tiedoksi tulee. Mutta
sittenkin oli hänellä ollut salainen toive, että se ei tule tiedoksi.
Tapahtuu jotain sitä ennen -- -- Ja jos ei mitään muuten tapahdu,
niin kyllä hän panee tapahtumaan. -- -- Tappaa hän itsensä, ennenkuin
antaa sen tulla ihmisten tietoon -- --
Niin oli hän ajatellut.
Nyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on
sellainen -- -- portto -- --
Seppälän emäntäkin -- ja Sikkarin emäntä -- ja tyttäret.
Naureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut -- -- --
Mutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille
anna. Ei totisesti annakaan. -- Sanokoot sitten kun hänet koskesta
kiskovat -- -- --
Hän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme
silmissään katsoi ikkunasta ulos.
Siellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon,
melkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu
hampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului
uimamiesten ääniä.
Hänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista
ja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin,
mutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi.
Hiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui
tuolille istumaan.
Hänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas
hallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.