XIX.

Päiväjuhlille meno Sannalta jäi. Mutta iltamasta illalla hän ei enää

voinut olla poissa. Hänen täytyi mennä -- ja nähdä Miska.

Hän oli sitä varten elänyt tähän päivään saakka. Siihen olivat

kohdistuneet kaikki hänen ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa.

Varsinkin viime viikkoina. Pukukin oli yksinomaan sitä varten

laitettu. Sen hinnan säästöön saadakseen oli hänen täytynyt

kieltäytyä kaikesta muusta. Ja sen neulomisessa valvoa monet hetket

silloin kun toiset olivat rauhassa nukkuneet. Kankaan Liisa sen oli

leikannut ja harsinut, mutta itse oli hän sen neulonut talon vanhalla

käsiompelukoneella. Itse oli hän sommitellut koristeet ja kaikki.

Kaikki tätä päivää varten ja aina Varsanniemen Miska mielessä.

Nyt se hetki oli siis tullut.

Kun hän asetti pukua päälleen, vapisivat hänen kätensä niin, ettei

ollut painonappeja kiinni saada. Mutta kun hän asetteli laskoksia

ja katseli itseään tässä puvussa, tunsi hän lapsellista iloa.

Hän huomasi olevansa taas sievä ja soma, niinkuin Saarenpäässä

ollessaankin. Kaikki katkeruus katosi mielestä, aivan kuin olisivat

pukuun liittyvät unelmat sen pois ajaneet. Hän avasi luhdin oven,

että tulisi enempi valoa. Askeleet olivat melkein tanssiaskeleita ja

mielessä ailahteli laulun sävel.

Jos ei Hilmalla olisi ollut juhlilta tulleita vieraita, olisi hän

mennyt hänen kamariinsa näyttämään itseään hänelle ja katselemaan,

miltä hän Hilman suuressa peilissä näyttäisi.

Mutta siellä oli vieraita. Lypsylle mennessään hän tarkasti heidän

polkupyöränsäkin tuvan seinustalla ja tunsi joukosta omankin

pyöränsä, sen, joka hänelle Saarenpäässä ostettiin ja joka nyt on

Sikkarin Huldalla -- sekin --. Ei hän kuitenkaan tahtonut siitäkään

nyt sen katkerampaa ajatella. Yritti vain katsella itseään siinä

epämuotoisessa pellinpalasessa, jonka oli edellisen piian jäljiltä

löytänyt luhdista. Sekin oli kuitenkin niin pieni, ettei siitä

paljoakaan viisastunut. Hän pani sen pois, sitoi huivin päähänsä ja

meni ulos.

Pihalla oli Hilma vieraittensa, kolmen pojan ja kahden tytön kanssa,

iltamaan lähdössä. Sanna hiukan säpsähti, mutta ei sopinut enää

takaisinkaan kääntyä. Eivätkä ne näyttäneet häntä huomaavankaan.

Pojat katsoivat vähän pitempään, mutta tytöt eivät katsoneetkaan.

Huldakaan. Taisi vähän hävetä. Ja mitäs ne hänestä -- piiasta. -- Se

havainto puraisi sen verran, että hän pysähtyi portaille katsomaan

kun ne omiaan hälisten ja nauraen läksivät ajamaan. Huomasi tyttöjen

kiiltävät ostokengät ja huolettoman näköiset kesäviitat. Katsoi

omiin kömpelönnäköisiin vanhan Rantin suutarin tekemiin kenkiinsä,

ja muisti, ettei hänellä ole minkäänlaista takkia nyt. Saarenpäässä

hänelläkin oli, mutta -- --.

Hän meni tupaan. Siellä istui emäntä uuninpankolla ja salamyhkäisenä

ikkunasta kurkisteli iltamaan lähtijöitä. Sannan tupaan tullessa

kääntyi.

-- Meneekö Sannakin iltamaan? kysyi hyvätuulisesti myhäillen.

-- Meinaan mennä, sanoi Sanna iloisuutta tavottaen.

-- Mene vain, sanoi emäntä äidillisesti. Sanna joi vielä piimän

sintua hyllykaapin vieressä olevasta tikerältä lemuavasta pytystä,

pyyhki huulensa ja läksi.

Ilmassa tuntui päättyneen sateen ja kauniin sään nostama voimakas

apilantuoksu ja mieltä virkistävä raikkaus. -- Vain jokunen kiireesti

ajava iltamaan menijä oli enää tiellä. Heidän kiireensä herätti

Sannassakin levottomuuden sekaista kiirettä ja pani hänetkin

jouduttamaan askeleitaan.

Jo etäämpää hän näki että seuratalon portailla oli muutamia poikia.

Onkohan tuttuja? ajatteli. Onkohan Miska? ajatteli aremmin ja mielen

levottomuus lisääntyi. Luo tultuaan näki että Miskaa ei siinä ollut

eikä tuttujakaan muita kun Huikan Eero ja Alasen Niilo. Toiset olivat

aivan vieraita hänelle.

Pojat jakautuivat kahta puolta. Silmät maahan luotuina meni Sanna

välistä ja ujosti tervehti Niiloa ja Eeroa. He vastasivat sivumennen.

Toiset eivät sanoneet mitään, mutta Sanna tunsi että heidän katseensa

olivat häneen tähdättyinä.

Eteisessä ei ollut muita kuin pääsylippujen myöjä kopissaan ja

ovenvartija oven vieressä tuolilla istumassa. Hieman tavallista

uteliaammin katsoivat hekin Sannaan, kun hän asetti huivinsa naulaan

ja osti pääsylipun. Ja kun ovenvartija avasi oven saliin, jossa heti

kynnyksestä alkaen seisoi miehiä toinen toisessaan kiinni ja Sanna

sen nähdessään hiukan peräytyi, niin he molemmin naurahtivat.

-- Kyllä sinne vielä mahtuu, sanoi ovimies ja käsipuoleen tarttuen

työnsi Sannan oviaukkoon.

-- Poikia aivan, sanoi vielä, kun painoi ovea kiinni ja sillä kitisti

Sannan miesten sekaan.

Päitä kääntyi ja hikeä hikoaville kasvoille ilmestyi ovimiestä

ymmärtävä hymy. Sannakin huomasi sen hymyn. Häntä pelotti ja iletti

ja mahdollisimman pieneksi itseään kutistaen ja pukuaan varjellen

alkoi hän seinäviertä pitkin hilautua ravintolan ovelle päin, jossa

näkyi olevan muitakin tyttöjä. Väljempääkin siellä oli. Mutta ei

sieltäkään mitään nähnyt. Eikä sinne paljon kuullutkaan.

Sanna siirtyi ravintolan puolelle ja asettui oven viereen seisomaan.

Ravintolan perimmäisessä nurkassa oli muutamia poikia tupakoimassa.

Kyökistä kuului naurua ja puhelua. Ovelta ikkunaan suuntautuvalla

pitkällä pöydällä oli rikkomaton järjestys. Sanna vaipui sitä

katsomaan.

Siinä oli ensin suurella tarjottimella renkaana kahvikuppeja

limittäin toinen toisensa sisälle asetettuna. Lautaset olivat renkaan

sisässä. Sitten oli sokeriastia, kerma-astia ja kukkamaljakko, jossa

oli kissankelloja, apiloita, horsman kukkia ja päivänkakkaroita. Sen

perästä oli vehnätarjotin, jolla oli kahvileipäviiluja renkaaksi

asetettuna ja renkaan sisässä pikkuleipäkasa. Sitten oli taas sokeri- ja

kerma-astiat sekä kukkamaljakko. Viimeiseksi oli kaksi tarjotinta,

joista toisella oli paksusta limpusta leikatuita, toisella ohuesta

näkkileivästä tehtyjä, juustolla ja makkaralla päällystettyjä

voileipiä. Tarjottimien välillä oli kaksi maitokannua ja niiden

ympärillä suulleen asetettuja laseja.

Sanna ei voinut irroittaa katsettaan pöydästä.

Hänkin oli kaksi kertaa ollut ravintolatyttönä silloin kun oli

Saarenpäässä. Toissa vuonna kesäjuhlillakin. Silloin oli samoin

voileipiä ja kahvia. Rusinasoppaakin silloin oli. Ja he söivät ja

joivat niin paljon kuin jaksoivat. Niinkuin varmasti tekevät nytkin

tuolla kyökissä. Sanna nielasi suuhun tuppaavan syljen. Hän ei ole

saanut vehnäskahvia sitten kun Saarenpään hautajaisissa. Siihen

saakka hän kyllä sai. Hyvin useinkin. Mutta sen jälkeen ei ole

saanut. -- Kun olisi rahaa, niin ostaisi nyt ja joisi: Mutta rahat

menivät kaikki pääsylipun ostoon. Ja eiväthän sitä tytöt usein itse

ostakaan. Pojathan niille ostavat. -- Varsinkin sellaisille, joiden

kanssa -- -- -- Jos -- -- jos -- Miskakin -- --!

Sannan sydän sykähti ja posket lämpenivät.

Jos Miska ostaisi hänelle kahvit. Tulisi iloiseksi, kun näkee hänet

--. Tulee tervehtimään, kyselee ja juttelee ja vihdoin sanoo: "Mutta

mennäänpäs juomaan kahvit!" He menevät ja juovat, vehnäsen kanssa. Ja

juttelevat. -- --

Sannan katse imeytyi pöydän herkkuihin ja ajatus kietoutui siihen kun

he Miskan kanssa juovat kahvia -- --. Ja kun salissa puhkesi valtava

kättenläiske ja syntyi satapäisen yleisön liikahtamisesta aiheutuva

kohina, säikähti hän kuin olisi pahanteosta tavattu ja painautui

lujemmin seinää vasten.

Valkoesiliinaisia ravintolatyttöjä -- Seppälän Mantan ja pari muuta

Sanna tunsikin -- juoksi salista ravintolaan ja koputtivat kyökin

oveen.

-- Onko kahvi valmista? kysyivät hätäisesti, kun ovi aukeni.

-- On, vastattiin kyökistä vakuuttavasti.

Enempää ei Sanna nähnyt eikä kuullut, sillä samassa hulmahti

ihmisvirran alkupää salista ravintolaan ja ravintolapöytä hukkui

sinne.

Eikä Sanna enää joutanut pöytää ajattelemaankaan. Salista virtaavaa

yleisöä hän vain katsoi, peljäten ja odottaen ja yhä lujemmin seinään

painautuen.

Kukaan ei huomannut häntä. Jokaisen katse oli vain suunnattuna

ravintolapöytään, jonka ympärillä ensiksi ehtineet jo hälisivät,

söivät ja joivat ja tunkeilivat ja astelivat toistensa varpaille ja

tyrkkivät toisiaan niin että kahvia läiskyi lattialle ja vaatteille.

Sannaankin saakka tungos ulottui. Häntäkin tyrkittiin ja hänen

varpailleen asteltiin. Mutta hän ei hievahtanut, eikä kääntänyt

katsettaan pois ovesta, josta yhä vain tuppasi ihmisiä ravintolaan.

Siinä hän seisoi vielä silloinkin, kun suurin tungos ja kohina jo

oli vaimentunut ja ravintolaan tulleista suurin osa mennyt eteiseen

vievän oven kautta pois, eikä uusia enää tullut kuin harvakseen vain.

Hän ei ollut vielä nähnyt Miskaa. Ja häntä alkoi jo pelottaa, että

jos ei näekään. Jos ei Miska olekaan täällä? Hän aikoi kurkistaa

saliin, mutta samassa kuului sieltä niin äänekäs lähestyvä naurun

helinä, että hän vetäytyi äkkiä takaisin ja jäikin odottamaan. Sieltä

tuli kaksi avokaulaiseen ja lyhythihaiseen, aivan valkeaan pukuun

puettua tyttöä, jotka nauroivat ja kiemailivat välissään tulevalle

pojalle.

Sanna jäykistyi ja hänen kyntensä painuivat seinään.

Poika oli Varsanniemen Miska. Tytöistä toinen oli Korpisen Suoma.

Toista ei Sanna tuntenut.

Hän kuuli, kun Miska tilasi kolme kuppia kahvia. Sitten hän

näki Miskan kumartuvan ja kuuli hänen sanovan: "Tehkää hyvin!"

Tytöt ottivat kuppinsa. Miska tarjosi kermaa ja sokeria. Sitten,

itse syrjempään siirtyen ja kohteliaasti kumarrellen osoitti

vehnätarjotinta. Lopuksi otti Miska itsekin ja sitten he siirtyivät

penkille istumaan Sannaa vastapäätä. Sanna piiloutui kahden

edessään seisovan pojan taakse ja sieltä seurasi, kun he joivat

kahvinsa, nauroivat, juttelivat ja toisinaan uhkausta, toisinaan

salaperäisyyttä teeskennellen puivat sormeaan Miskalle.

Vihdoin he nousivat ja toivat kupit pöydälle. Tytöt kiittivät sirosti

niiaten ja tulivat takaisin saliin. Mutta Miska läksi paperossia

virittäen eteisen ovea kohti ja katosi Sannan näkyvistä.

Sanna ei uskaltanut liikahtaa. Seisoi vain seinää vasten kädet selän

takana ja tuijotti eteensä. Tuttuja tyttöjäkin meni siitä ohitse ja

tervehtivät. Mutta kun ei Sanna vastannut, eivät hekään pidättäneet

puheille.

Vihdoin tuli sieltä taas Miskakin jonkun toisen pojan kanssa. Nyt

Miska huomasi Sannan ja, kuin hiukan säpsähtäen ohi mennessään

nyökkäsi päätään tervehdykseksi ja pysähtyi toverinsa kanssa salin

puolelle oven viereen.

-- Kuka tuo tyttö oli, jota sinä tervehdit? kuuli Sanna sen vieraan

pojan Miskalta kysyvän.

-- Se oli -- en tiedä oikein, kuinka sen sanoisin --. Sanotaan sitä

sepän Sannaksikin. Se on se, joka oli Saarenpäässä myötynä. Mutta kun

ne isäntä ja emäntä kuolivat, niin se joutui sieltä pois ja nyt se on

Mattilassa piikana, kuuli Sanna Miskan selittävän.

Hänen päänsä kohosi hiljaa ja silmiin ilmestyi hämmästynyt katse,

joka kysyvänä suuntautui vastaisella seinällä olevaan ikkunaan. Kädet

irtautuivat seinästä ja valahtivat alas.

Sepän Sanna -- Saarenpäässä myötynä -- Mattilassa piikana -- kolkutti

hänen päässään.

-- Jos yleisö olisi hyvä ja tulisi saliin, niin jatketaan ohjelmaa,

tuli iltaman ohjaaja ilmoittamaan.

Ravintolassa vielä oleva yleisö alkoi virrata Sannan ohi saliin ja

Sannan kasvot saivat sellaisen ilmeen kuin olisi hänen hyvin vaikea

pidättää nauruaan. Mutta kun ravintola tuli tyhjäksi, säikähti hän

ja alkoi pälyillä ympärilleen kuin piilopaikkaa etsien. Ja kun

ravintolatytötkin poistuivat, hiipi hän eteiseen vievää ovea kohti,

niinkuin ihminen, joka on tullut väärästä ovesta, eikä millään

ehdolla sallisi, että sitä huomattaisiin.

Rapuilla tuli Korpisen Rikku Sannaa vastaan.

-- Joko sinä menet kotiin? kysyi Rikku.

-- Jo, vastasi Sanna.

-- Minäkin tulen, sanoi Rikku.

-- Tule vain, vastasi Sanna ja enempää Rikusta välittämättä meni.

Eikä hän Rikkua oikeastaan nähnytkään. Eikä se mitä hän Rikulle sanoi

ollut muuta kuin koneellista äänielimien liikuntaa.

Hän muisti vain Miskan äänen ja tajusi, että kaikki on nyt lopussa

-- ja että hän on saanut parantumattoman haavan ja pitää kättään sen

päällä, etteivät ihmiset sitä näkisi -- ja kiiruhtaa pois, ettei veri

ihmisten nähden pääsisi vuotamaan.

Luhtiin päästyään hän, vaistomaisesti avaimen sisään otettuaan ja

oven hakaan pantuaan, meni pöydän luo tuolille istumaan ja alkoi

tuijottaa luukun sulkulautaan sen ilmeisenä kuin olisi hänelle juuri

äsken odottamatta mieleen muistunut joku pitkän aikaa unhotuksissa

ollut hyvin naurettava asia. Ja yht'äkkiä purskahtikin hän nauramaan.

-- Kyllä olen ollutkin hullu kun en tuota jo ennen ole ymmärtänyt!

Sepän Sanna, joka on ollut myötynä -- se sanoi -- mikset sanonut

heti, että kunnanvaivaisena -- piika. -- Ja sellainen on luullut,

jotta Varsanniemen Miska, rikkaan talon komea poika -- ha ha ha!

Kyllä on pitänyt ihmisen ollakin hullu --!

Ja taas hän nauroi.

Ja sitten hän melkein itki. Hammasta purren ja kädet nyrkissä

taisteli vastaan, mutta sittenkin melkein itki. Itki sitä, että on

nyt niin yksin.

Ja koko maailman hylkäämä.

Hän oli purskahtamaisillaan ääneen itkemään. Mutta kiristikin vain

hampaita entistä lujemmin. Ja tunsi säälimättömästi vihaavansa

Miskaa ja koko maailmaa. Sylkäsi -- -- heille vasten naamaa. Nauroi

itsellään ja pilkkasi itseään tuon itkun vuoksi.

-- Onpas kun asiakin, sanoi.

Ja itki.

Riuhtasi itsensä seisaalleen, sivalsi huivin päästään ja -- jäi huivi

kädessä, suu ja silmät avoinna kuuntelemaan.

Luhdin tikapuut natisivat.

-- Siellä tulee joku, kuiskasi Sanna. Kuka? Henkeä pidättäen hän

kuunteli kuinka se rappu rapulta tuli ylemmäksi ja ylemmäksi. Nyt se

tuli jo ullakolle -- nyt se tarttui oven kahvaan. --

Sanna alkoi vapista, kun ovi rupesi hiljalleen nytkimään.

-- Hei, kuului sieltä hiljaa. Avaatko oven?

-- Korpisen Rikku taas! -- älysi Sanna ja puhkesi kolkosti kalisevaan

pilkkanauruun.

Hän oli jo taas ollut uskomaisillaan, jotta se on Varsanniemen Miska

-- --

Hänen täytyi uudelleen nauraa niin hullulle ajatukselle.

Rikku kuuli naurun ja lakkasi nykimästä. Silloin katkesi Sannan nauru

ja jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan.

Ullakolta ei kuulunut vähään aikaan mitään. Sitten kuului kuinka

Rikku kääntyi poispäin.

Sanna hätääntyi. Äsken, kun Rikku nyki ovea, tuntui hänestä

turvallisemmalta. Mutta nyt Rikkukin menee ja jättää hänet! Ja sitten

ei hänellä ole ketään.

-- Rikku, kuiskasi Sanna arasti.

-- Oletko yksin, kysyi Rikku.

-- Olen.

Rikku palasi takaisin.

-- Avaatko oven? kysyi hiljaa.

-- Rikku, kuiskasi Sanna.

-- Mitä? kysyi Rikku.

-- Rakastatko sinä minua?

-- Rakastan, vastasi Rikku.

Liikutuksesta vapisten avasi Sanna oven ja nyyhkien heittäytyi Rikun

kaulaan.