* * * * *
Eräänä talvisena sunnuntai-iltana, poika-Masalle rahaa antaessaan
kysyi isäntä häneltä, renki-Masalta:
-- Eikös sun tekisi mieli iltamaan?
Masan suu vääntyi hymyntapaiseen kierteeseen ja arasti isäntään
vilkaistuaan hän painautui jälleen lukemaan edessään pöydällä olevaa
kirjaa.
-- Kyllä minä rahaa annan, sanoi isäntä. Ja kun Masa mitään sanomatta
yhä vain luki, jatkoi hän:
-- Saisit sinäkin mennä vähän ihmisten joukkoon. Rupeat pian
pelkäämään ihmisiä, kun aina niiden kirjain kanssa vain välästelet.
Masa painoi kirjan kiinni ja näki isännän seisovan avattu kukkaro
kädessä ja kaksi sormea kukkarossa valmiina nyppäämään sieltä rahaa.
-- Tuos'on. Mene nyt! kehoitti isäntä ja heitti hopeaisen markan
Masan eteen pöydälle. Aika mies -- pitäähän sitä jo ruveta tyttöjäkin
katselemaan, pilaili vielä.
Masa hymyili altakulmain, kun isäntä tyttöjen katselemisesta puhui,
nousi haukotellen ja käsiään oikoen ja vei kirjan kaapin nurkalle.
Poika-Masa silloin jo meni ovessa.
-- Älä nyt toista jätä, huusi isäntä.
-- Kyllähän se sinne yksinkin pääsee, vastasi poika-Masa ja löi oven
perässään kiinni.
-- Koetas mennä Ratulaan katsomaan eikö Miska lähde, neuvoi ja
lohdutteli isäntä Masaa.
Masalla ei ollut minkäänlaista päällystakkia. Harmaan villavyön hän
vain silmusti kaulaansa ja läksi.
Ratulan pari vuotta Masaa vanhempi renki, Miska, oli juuri lähdössä
työväentalolle.
-- Piruko sinne menee, jahkaili hän, kun Masa mainitsi jotain
nuorisoseurantalolle menosta. Siellä on niin saakurin fiiniä, jotta
ei siellä uskalla meidänmoinen paljoa hengittääkään. Tytötkin
niinkuin mitäkin enkelinkuvia. Älä piru vie mene sinne. Tule vain
työväentalolle. Siellä meidänmoistakin pidetään ihmisenä.
Masalla ei ollut minkäänlaista omaa suunnitelmaa ja hän myöntyi
Miskan ehdotukseen, aivan samoin kuin äsken isännänkin kehoitukseen
ja meni Miskan kanssa työväentalolle.
Tämän ensimäisen iltamamatkansa jälkeen oli Masan ihmeellinen olla.
Oliko se jotain uutta, se, jota siellä puhuttiin? Vai oliko se
vanhaa ja tuttua? Hyvin tuttua. Ne molemmat, jotka siellä puhuivat,
sanoivat, että ihmiset on eroitettu kahteen eri laumaan. Toisessa
on rikkaat ja toisessa köyhät. Sanoivat ne niille kumpaisillekin
jonkinlaiset nimetkin, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Ja
ne sanoivat, jotta köyhää kansaa on aina sorrettu ja pilkattu ja
ylönkatsottu. Ja se on saanut aina tehdä raskaimmat työt ja sittenkin
elää ainaisessa puutteessa ja kurjuudessa. Saanut aina olla niinkuin
tyhjäksi syödyllä laitumella samalla aikaa kuin toiset lihavilla
apilanurmilla suun täysin ahmaavat. Ne sanoivat, jotta sellainen on
väärin ja jotta jokaisella ihmisellä pitäisi olla yhtä paljon ja
samanlaista, ja jotta pitäisi olla niin, että ei köyhiä olisikaan,
vaan pitäisi kaikkien ihmisten olla yhdenarvoisia.
Ällistyneenä oli hän kuunnellut suu auki.
Sehän oli juuri niin kuin hän oli aina itsekseen ajatellut, että noin
sen pitäisi olla. Ja siellä iltamassa hän melkein jo häpesi, kun
niin suurelle ihmisjoukolle puhutaan sitä, mitä hän oli ajatellut.
Ja yhteen aikaan oli jo alkamaisillaan muistella, että koska ja
missä hän olisi tuolle miehelle ajatuksistaan puhunut. Mutta ymmärsi
kuitenkin, että sehän on mahdotonta. Eihän hän ole tuota miestä
koskaan nähnytkään. Ei edes tiedä mistä se on kotoisinkaan. Ja eihän
hän ollut kellekään muullekaan koskaan mitään semmoista puhunut. --
Se vain itsestään ajatteli samoin kuin hänkin.
Tähän tullessaan Masan mielessä aivan nytkähti. Hän oli luullut,
ettei kukaan ajattele sellaisia kuin hän ajattelee, ja että jos
hän jollekin sanoisi jotain, että hän sellaisia ajattelee, niin ne
nauraisivat itsensä kipeiksi. Ja nyt kuitenkin on muitakin, jotka
ajattelevat samoin! Oikein herroja! Sellaisia, jotka kelpaavat
saarnaamaankin -- -- --!
Masa hengähti syvään ja vapautuneesti ja kohensi ryhtiään. Hän ei
olekaan niin arvoton, kuin minä häntä pidetään ja kuin on itsekin
luullut olevansa.
Ja se toinen puhuja kun kertoi köyhän, isättömän pojan elämästä aivan
kuin olisi tuntenut hänen elämänsä. Sanoi, jotta sitä pilkataan
ja ilkutaan ja härnätään joka paikassa, koulussa, karjatiellä ja
kaikkialla. Ja sanoi, että juuri sellaisten puolesta he taistelevat
ja juuri sellaisia, kärsiviä ja halveksitulta ihmisiä he kutsuvat
riveihinsä taistelemaan.
Sitä muistellessaan näki Masa pitkän rivin samanlaisia poikia kuin
itsekin on, jotka ovat ensin olleet ruokko-Masoja, tai -Jusseja tai
mitä vain ja nyt ovat renkinä ja ajattelevat samoin kuin hänkin
ajattelee. Ja hänelle melkein tuli kyynel silmään tajutessaan, ettei
olekaan niin yksin kuin oli luullut.
Se hänelle vain oli outoa, kun ne aina sanoivat, jotta köyhäin pitää
nousta taisteluun ja valloittaa itselleen oikeuksia ja etuja. Ettäkö
oikein sotimaan pyssyin ja miekoin -- -- --? Vai mitä taistelua ne
mahtoivat tarkoittaa?
Kauhulla ajatteli hän sitä, että jos tulisi sota ja pitäisi lähteä
sinne. Melkein hän ennemmin antaisi asiain olla sellaisina kuin ne
nyt ovat.
Mutta jos ne tarkoittavatkin jotain muunlaista taistelua? Jos ei
tarvitsisikaan oikeaan sotaan mennä?
* * * * *
Lukemattomia kysymyksiä ja arvailuja ja unelmia jäi hänen mieleensä
askartelemaan. Ja kun seuraavan kerran tuli iltama työväentalolle,
meni hän taas sinne. Ja myöskin sitä seuraavaan iltamaan hän meni.
Lopulta alkoi hän olla siellä joka sunnuntai, niin että isäntäkin jo
rupesi ihmettelemään, että:
-- Tuosta Masastapa nyt vasta kylänluuta tuli, kun ensin matkaan
pääsi. Vaikka sellaistahan se on se nuorten elämä. Ja on aina ollut,
myönsi sitten, eikä puhunut Masalle mitään.