Seuraavana aamuna ei kukaan nauranut, kun Masa tuli kouluun.
Eikä opettajakaan enää tutkinut, missä hän oli ollut silloin
toissapäivänä. Jonkinlaisella melkein kunnioitukseen vivahtavalla
pidättyväisyydellä kaikki suhtautuivat häneen.
Sitä seuraavana aamuna tuli Ylikarpin Tussu Masaa vastaan maantiellä.
-- Menetkö sä nyt Ratulan luuvaan? kysyi Tussu.
Masa ei vastannut mitään. Sieppasi vain jäätyneen kokkareen tieltä ja
sinkautti sen Tassulle vasten naamaa.
-- S--nan ruotikee! kiljaisi Tussu ja toisella kädellä silmäänsä
painaen yritti toisella tavoittaa jo hyvässä matkassa menevää Masaa.
Illalla tuli Tussu Varsanniemeen. Kysyi isäntää. Isäntä oli
ulkometsätorpparilta sysiä hakemassa, ja emäntä sanoi, ettei hän tule
kotiin ennen puolta yötä, jos tulee vielä silloinkaan.
Tussu meni penkillä läksyjään lukevan Masan viereen istumaan.
-- Mitäs se Masa nyt tietää? kysyi.
Masa ei sanonut mitään. Silmiään vain mulautti vihaisesti.
-- Kun viskasi mua aamulla jäätelillä, jotta mun on vieläkin toinen
silmä melkein kiinni, toimesi Tussu emännälle ja näytti silmäänsä.
-- Masako? ihmetteli emäntä ja koetti piilottaa sidottua kättään.
-- Niin. Aamulla tuolla maantiellä.
-- Mikä sen Masan sitten on tullut, päivitteli emäntä.
-- Enkä mä ainakaan sille mitään tehnyt, totesi Tussu. Mikäs emännän
käteen on tullut, kun pitää kääre olla?
-- Ehen mä tiedä. Se on vain vähän kipeä, sanoi emäntä torjuvasti.
-- Missäs poika-Masa on? kysyi Tussu pitemmäksi venähtäneen
äänettömyyden jälkeen.
-- Missä lie kylillä. Tussu läksi pois.
Emäntä jatkoi askarettaan ja Masa lukemistaan. Tussusta ei puhuttu
mitään koko iltana.
Kylällä siitä kuitenkin puhuttiin. Ja kun Masa taas aamulla tuli
kouluun, otettiin hänet jo eteisessä vastaan merkitsevin hymyin ja
naurunrähinällä.
-- Sankari saapuu! huusi joku ja avasi eteisestä luokkasaliin vievän
oven selkiselälleen. Joku toinen työnsi hänet luokkasaliin, jossa
myöskin puhkesi naurunrähinä. Masan takinhelmaankin joku tarttui,
ja taakseen katsomatta Masa huitaisi nyrkillään ja potkaisi. Kuului
heikko rymähdys ja rähinä katkesi. Ja kun Masa tahtomattaan katsahti
taakseen, näki hän Mattilan Väinön, koulun hennoimman ja viattomamman
pojan, verta vuotavaa nenäänsä pidellen nousevan lattialta.
Masan mieltä purasi vihlova itsesyytöksen tunne. Eihän Väinö ollut
koskaan tehnyt hänelle pienintäkään pahaa -- --
Mutta kuka sen käski repiä minua -- kuka jo -- -- -- Ja kylmästi kuin
ei olisi mitään tehnyt, meni Masa paikalleen.
Koulun ylijärjestäjä kirjoitti Masan nimen luokkataululle. Masa
kohotti hiukan päätään. Näki nimensä taululla ja painautui jälleen
lukemaan.
Opettaja tuli tunnille. Silmäsi tauluun. Piti rukoukset. Katsoi
uudelleen tauluun ja kysyi:
-- Mitäs Saari on tehnyt?
Masa ei sanonut mitään.
Opettaja uudisti kysymyksensä.
Masa ei sanonut nytkään mitään.
Ylijärjestäjä sai selittää.
Vielä kysyi opettaja, oliko Saarella mitään sanomista ylijärjestäjän
selostukseen.
Masa ei sanonut mitään.
Opettaja määräsi hänelle tunnin jälki-istunnon.
Masa ei värähtänyt. Suu tiukasti suljettuna vain katseli
välinpitämättömän näköisenä.
Seuraavana aamuna hän ei ollut minkäänlaisissa kouluunlähtöpuuhissa.
Oleskeli vain ja seisoskeli eikä avannutkaan kirjoja.
-- Jassoo! Eikö nyt olekaan koulua? kysyi isäntä sen huomatessaan. Ja
kun ei Masa sanonut siihen mitään, käski isäntä hänen ottaa kintaat
ja hakoraudan ja mennä tunkion viereen havuja hakkaamaan.
Masa meni.
Itse meni isäntä poika-Masan kanssa Karipohjasta pärepuita hakemaan.
Iltapäivällä käski isäntä poika-Masan pysyä tämän illan kotona
hevosia ruokkimassa. Itse sanoi menevänsä kintaita hakemaan Rantin
suutarilta, ja samalla lupasi käydä Ylikarpissa katsomassa,
minkälaisen hevosen ne ovat nyt markkinoilta tuoneet.
Pikemmin kuin osattiin odottaakaan tuli hän kuitenkin takaisin.
-- Missäs Ruokko-Masa on? kysyi heti, kun sai oven auki. Ka siellä.
Onpa nyt ollut koulua, ärjäisi hän Masaa kohti mennen. Mitä sä
aamulla sanoit, jotta ei oo? Häh?
Masa kyräili altakulmain.
-- Ja mikset sä oo toissa, kolmantena päivänäkään ollut koulussa? Ja
ollut arestissakin jo ainakin kahtena päivänä! Ja tapellut --! Ja --
ja -- -- Ryökäleen ruokko!
Isäntä vapisi kiukusta.
-- Sun tähtesi tässä saa hävetä silmänsä maalle, kun ihmiset hyppivät
niin, ettei pian kehtaa tuvasta pihalle mennä! Missä sä olit silloin,
kun Ratulan Jussi sua olkikuormassa toi? Häh? Sano! Ja mitä varten
sun sitä Ylikarpin Tussua piti silmään nakata? Ja mitä se Mattilan
Väinö sullen on tehnyt, kun sun on sitäkin pitänyt lyödä ja potkia
kuin hullu koni? Häh? Sano!
Isäntä meni ottamaan takasta piippuunsa valkeaa.
-- Sano! minä sanoin, karjaisi hän ankarasti savuavan piipun takaa,
niin että Mikkukin peloissaan piiloutui äidin taakse.
-- Älä nyt siinä taas niin kovin -- --! supatteli emäntä. Poikakin
sua pelkää.
-- No mitäs saat -- -- Tulen sun tukkaasi! sähisi isäntä ja silmät
kiiluen ja sormet harallaan hyökkäsi Masaa kohti. Masan luo päästyään
kuitenkin pysähtyi, niinkuin olisi jotain muistanut. Pyörähti ja meni
ulos.
Tupaan jäi tavallista syvempi äänettömyys. Isäntä meni suoraa päätä
Ratulaan.
-- Onkos isäntä kotona? kysyi heti, joutamatta tervehtääkään.
-- Tuolla se on kamarissa. Menkää sinne, käski kahvinkeittopuuhissa
häärivä emäntä.
Kamarissa oli opettajakin.
-- Jassoo, opettajakin on täällä! Hyvää iltaa -- tuota --.
-- Iltaa! Istukaa! käski isäntä.
-- Tiedä tuota -- ole niin istumisestakaan väliä. Mä tulin vain
sanomaan, jotta sen Masan pitää muuttaa heti paikalla meiltä pois!
-- Pois! Mitä varten? ihmetteli Ratulan isäntä.
-- No en minä kehtaa sitä pitää. Kun se tuollaiseksi rupesi, sanoi
Varsanniemen isäntä leveä ja syvä halveksinnan sävy äänessään.
Toiset näyttivät ällistyneiltä.
-- Joo. Niin se on, jotta en minä Masaa enää pidä, vahvisti
Varsanniemi, otti lakin pois päästään niinkuin toistenkin oli,
pudottautui tuolille istumaan ja lakin pudotti tuolin viereen
lattialle. Tänä aamunakin, kun olisi pitänyt kouluun lähteä, ei
se ollut niitä miehiäkään. Istuskeli vain ja oleskeli. Minäkin
luulin, jotta ei nyt olekaan koulua, ja käskin sen mennä havuja
hakkaamaan -- kun mä olen aina koettanut katsoa sen, jotta ei se vain
laiskottelemaan oppisi. Vasta nyt illalla sain kuulla, jotta tänä
päivänä on ollutkin koulua.
-- Kyllä nyt koulua on ollut, totesi opettaja.
-- Niin. Nyt sitten jo huudetaan, jotta minä pidän Masaa vain töissä
enkä päästä kouluun. Mutta, vaikka mä sen itse sanon, niin sellaista
minä en ole koskaan tehnyt. Enkä tule vastakaan tekemään. Kyllä se
kouluun saa vapaasti tulla aina kun koulua vain on. Tänä iltana minä
olen vasta senkin kuullut, jotta ei se oo ollut koulussa silloinkaan
toissapäivänä vai koska se lie ollut. Ja tänä iltana minä olen vasta
kuullut sen muistakin koiruuksista. Opettajanhan on pitänyt sitä
rangaistakin?
-- Onhan sitä vähän pitänyt, myönsi opettaja.
-- Joo. En minä sitä enää pidä. Tiedä mikä karvoo vielä tuleekaan,
kun oikein ehtii. Se toisen lapsen kurittaminenkin on niin ilkeää,
jotta kyllä se mun puolestani saa jäädä tekemättä, sanoi Varsanniemi
ja sylkäisi matolle.
-- Niin, onhan se niinkin, myönsi Ratulainen. Meillä olikin tässä
opettajan kanssa juuri puhetta siitä Masasta, että mikä sen on
tullut, kun se tuollaisia tekee. Eihän siinä ennen ole sellaisia
merkkejä näkynyt?
-- No ei sitten vähääkään, ennenkuin nyt nämä, joista tässä on juuri
puhe ollut. Minäkin olen luullut, jotta ei sillä ole sisua ollenkaan.
Mutta näkyy vain olevankin. Silloin mä sen tulin jo näkemään, kun se
sitä meidän emäntää käteen puri.
-- Mitä? Puri!?
-- Joo.
Varsanniemi kertoi koko asian.
-- Emäntä on kyllä kieltänyt, jotta ei sitä saa kellenkään sanoa,
eikä tarvitsekaan sitä tämän leveämmälle levittää. Emäntä kovasti
kummasteli. Ylikarpin Tussuakin, jotta kun kehtaa tulla täysiaikainen
mies porajamaan, lopetti Varsanniemi kertomuksensa.
-- Hm hm, hymähteli Ratulainen. Mikähän kumma siihen Masaan on oikein
mennyt?
-- No en minä ainakaan ymmärrä, tunnusti ja ihmetteli Varsanniemi.
-- Joistakin seikoista olen minä johtunut ajattelemaan, että se on
yhteydessä hänen veljensä kuolemantapauksen kanssa, sanoi opettaja.
Se on jollain tapaa koskenut häneen niin ankarasti, että hänen
hermostonsa on ärtynyt eikä toimi enää oikein normaalisesti. Enkä
minä usko, että tässä kuri mitään auttaa. Pikemmin --
-- No ei mitään se auta, innostui Varsanniemi. Silloin mä tulin
senkin näkemään, kun minä -- tuota -- Varsanniemi hämmentyi hiukan.
-- Kun se siihen meidän emännän käteen puri, niin mä menin niin
luontooni, jotta mä otin ja tukistin sitä, alkoi hän tyynemmin. Ja
vaikka mä ravistin sitä oikein noin kätevänlaisesti, niin se ei
urahtanut. Hampaitten ritinä vain kuului ja suusta pursusi vaahtoa.
Mutta ääntä se ei päästänyt. Äsken mä olin tehdä samoin, mutta sain
kuitenkin itseni takaisin. Ja sentähden se pitääkin laittaa meiltä
pois, jotta minä en enää toista kertaa sitä tee. Ei siitä mitään
hyvää ole. Paatuu se vain. Paatuu ja sappi kasvaa.
-- Minä luulen, että kun hän pääsisi jonnekin muualle, toiseen
piiriin, jossa ei häntä ja hänen asioitaan tunnettaisi, niinkuin ne
täällä tunnetaan, niin se tekisi hänelle hyvää, sanoi opettaja, kun
taas sai vuoron.
-- Se voisi olla, myönsi Varsanniemi.
-- Olisikohan hänellä ketään sukulaisia missään muissa kunnissa?
kysyi Ratulainen Varsanniemeltä. Tiedättekö te?
-- En mä muita tiedä, mutta setä hänellä on kaupungissa, sanoi
Varsanniemi miettien ja lattiaan katsoen. Samassa hän jo innostuneena
kohotti päänsä ja löi käsillä polviinsa ja melkein huudahti:
-- Jaa, mutta sinne se sopiikin! Sillä ei ole yhtään lasta. Viime
syksynä kuoli ainoa tyttö keuhkotautiin. Sinne se sopii! Ja ne ovat
sitten vielä niin aikaan tuleva pari, jotta kun sattuu, niin ottavat
Masan ilman maksuakin.
-- Tunnetteko te ne? kysyi Ratula.
-- No, niinkuin sun siinä. Me oomme sen Hermannin -- se on Hermanni
sen miehen nimi -- me oomme sen kanssa rippikoulukaverit. Minä oon
monta kertaa sen torilla nähnyt, kun oon kaupungissa ollut. Ja oon mä
jonkun kerran sen asunnollakin käynyt, kertoi Varsanniemi.
-- Mitenkähän se olisi, tuumiskeli Ratulainen. Jos te ette aijo enää
Masaa pitää, niin tekisittekö sen palveluksen että ottaisitte selvän,
suostuvatko he ottamaan Masan? Kun te olette tuttavakin niiden kanssa.
-- Niin no -- miksen minä sitä tee, myönsi Varsanniemi. Minä olen
muutenkin ajatellut kaupunkiin mennä näinä päivinä. Niin jotta --
kyllähän se sopii.
-- Sittenhän se sopiikin kovin hyvin, ihastui Ratulainen. Ja nyt me
juomme kahvit sen asian päälle, koska näkyy juuri tulevan.
-- Harjakaisiksi, naurahti opettaja.
-- Niin. Harjakaisiksi, naurahti Ratulainenkin.
Emäntä asetti kahvitarjottimen pöydälle, siirsi tuoleja pöydän luo ja
käski tulla ottamaan kahvia.