Maaliskuun aamuaurinko helotteli taivaalla koko loistossaan. Keväiset
hanget kimaltelivat ja jääkiteet säteilivät niinkuin tähdet.
Missä aurinko pääsi tupaan paistamaan, siellä se vaikutti kuin
vakavaraiselta sedältä saatu rohkaiseva katse.
Varsanniemen tupaan se pääsi paistamaan molemmista
sivuseinäikkunoista. Ovensuun puoleisesta ikkunasta lankesi sen valo
suoraan takassa palavaan valkeaan. Ja kun kellertävämpi auringon valo
ja punertavampi hulmuilevan takkatulen valo sekoittuivat toisiinsa,
nokisessa takassa, syntyi siitä omituisesti kiehtova monivaihteinen
värileikki.
Juuri kouluun lähdössä olevan Masan katse sattui siihen ja hän jäi
kirjat kainalossa seisomaan ja takkaan katsomaan. Kasvoille ilmestyi
yllätetyn sävy, ja alituisen pelon ja vaaran vaanimisen turruttamissa
aivoissa alkoi elää. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jossain jo
ennenkin nähnyt samallaista. Mutta missä? Missä --?
Hän pinnisti muistiaan. Ja vihdoin hän muistikin.
Se oli silloin, kun hän eräänä yönä näki unissaan taivaan. Siellä oli
jotain tuollaista. Ja äiti sieltä hymyili hänelle -- -- Ja Jukka -- --
Masa liikahti takkaan päin. Ja jäi ahmien katsomaan valojen leikkiä.
-- Pitäisikö jotain olla, vai --? kysyi takan toisella puolella
astioita pesevä emäntä.
-- Ei, sanoi Masa ja säpsähtäen hypähti ovelle. Oven aukeamassa tuli
isäntä vastaan nahkakäärö kainalossa.
-- Jassoo, se on juuri -- tuota -- ä-ä-äläs nyt Masa. Odotas vähän,
hätäili isäntä ja melkein otti Masaa kauluksesta.
-- Panes nyt ne kirjat vielä vähäksi aikaa tuohon penkille ja
juoksuta nämä nahat Rantin suutarille, sanoi sitten kun sai Masan
takaisin tupaan.
Masa katsoi kelloon, eikä liikahtanut.
-- No -- -- älä nyt siinä. Pane vain kirjat penkille ja lähde!
tiukensi isäntä. Kyllä sä siellä joudat käydä. Pitää munkin joutaa
käräjille Jukan tähden. Koko päiväksi vielä.
Sanaa sanomatta vei Masa kirjat penkille, ja lattiaan katsoen otti
nahkakäärön isännältä. Porstuasta hän vielä kääntyi takaisin ja kysyi:
-- Mitä minun pitää sanoa?
-- Ei tarvitse sanoa mitään. Sen vain annat suutarille. Kyllä se
siitä tietää, vastasi isäntä.
Masa läksi juoksemaan nahkakäärö kainalossa.
"Myöhästyt, myöhästyt" humisi hänen korvissaan. Samaa sanoivat
pieksut tiehen lyödessään. Olipa kuin olisi jälissäkin joku juossut
ja huohottanut: "myöhästyt, myöhästyt. Et taaskaan ehdi ajoissa
kouluun."
Maantiellä ei tullutkaan enää ketään koululaisia vastaan. Kaikki
olivat jo menneet. Ja ehtivät ajoissa. Hän yksin vain myöhästyy.
Saa sitten mennä kolistaa pitkin käytävää, kun jo ollaan tunnilla.
Jokainen katsoo häneen. Opettajakin keskeyttää kuulustelun ja katsoo
vain häneen. Ja jos opettaja sitten vielä kysyy, että missäs Saari on
taas ollut? niin mitä hän sanoo? Jos sanoo, että on ollut viemässä
nahkoja suutariin, niin toiset nauravat. Jos sanoo jotain muuta, niin
valehtelee.
Jukka, käräjät ja isäntä vilahtivat mieleen. Sentähden hän ei
uskaltanut isännälle mitään puhua myöhästymisestä, kun se mainitsi
niistä käräjistä. -- Ei niillä toisilla ole mitään tällaisia. Ei
niiltä ole veli kuollut niittylatoon, ei niiden tarvitse pelätä
käräjiä ei mitään. Eikä niiden tarvitse kaiket aamut ja illat
asioilla juosta niinkuin hänen. Ei tarvitse muuta kuin läksyjään
vain lukea ja sitten lähteä kouluun. Eikä niiden tarvitse olla
Ruokko-Masana -- --
Masa nykäisi lakin otsalleen ja yritti juosta vieläkin paremmin.
Kelloon ampui hän katseensa heti, kun hikisenä ja huohottavana tuli
takaisin. Sieppasi kirjat penkiltä kainaloonsa, koettaen lohduttaa
itseään sillä, että kello on niin paljon edellä koulun kellosta, että
hän vielä ehtii. Kun oikein juoksee.
Koulun tienhaaran tuolla puolella tuli joku nainen. Antin Miina!
säikähti Masa ja yritti parantaa juoksuaan, että ehtisi kääntyä
koulun tielle ennenkuin Miina ehtii kohdalle. Hän pelkäsi Miinaa
vielä enempi kuin muita ihmisiä. Tähän saakka oli hän onnistunut
välttämään Miinaa. Mutta nyt -- --?
Raskaasti huohottaen pakotti hän puutuvat raajansa epätoivoiseen
ponnistukseen.
-- Voi Masa parka! huusi Miina jo etäämpää ja alkoi kävellä
"kolmoista" ehtiäkseen kohdalle, ennenkuin Masa ehtisi kääntyä koulun
tielle.
-- Kun en mä ole ollenkaan saanut sua nähdä sen jälkeen, huohotti
Miina edelleen. Kun antoivat sen Jukan kuolla niinkuin koiran! --
Katso nyt vain sinä, jott'ei sun niin käy!
Masa pysähtyi kuin tainnuttavan iskun saanut. Miina pääsi kohdalle.
-- Onko sun ollut hyvin paha olla? Oletko sä itkenyt?
Miina pani kätensä Masan pään päälle. Masa äsähti kuin säikähtänyt
koira ja hypähti syrjään.
-- Kun ei sen enempää katsota perään! Kun saa kuolla kuin koira!
Ja sitten vain revitään ja raamastetaan, niinkuin teuraselukkaa.
Niinkuin asia sillä paranisi! -- Miina alkoi ääneensä itkeä. -- Kyllä
mun on sitten tullut sua niin sydämestäni surku. Kun sunkin pitää
sellaista nähdä ja kuulla. Poika parka!
Taas yritti Miina panna kätensä Masan pään päälle. Masa sähähti ja
läksi kävelemään ohi koulun tienhaaran.
-- Etkö sinä menekään kouluun? ihmetteli Miina.
Masa tyrskähti ja rupesi juoksemaan. -- Kamalaa poikaa! Kun ei
menekään kouluun! ihmetteli Miina ja sen enempää Masasta välittämättä
jatkoi matkaansa.
Kädet nyrkkiin puristettuna ja hampaita kiristäen Masa yhä vain
juoksi. Ja kun ei enää jaksanut juosta, niin rupesi kävelemään.
Vastaan pidellen hän meni hämärästi tajuten asemansa vaarallisuuden.
Mutta meni kuitenkin. Niinkuin pallo, joka on viskattu vastatuuleen.
Vihdoin hän sai itsensä pysäytetyksi. Kohotti päätään ja katsoi
ympärilleen, niinkuin se, joka on nukkuessaan siirretty toiseen
paikkaan. Huomasi seisovansa vainiolla, keskellä auringon valossa
kimaltelevaa maantietä. Koulukirjat kainalossa -- --
Jos joku näkisi! säpsähti hän. Keskellä koulutuntia vainiolla
koulukirjat kainalossa -- --! Joku alkoi vaatia kääntymään
takaisin. Mutta voi tulla joku vastaan, ennenkuin ehdit kouluun,
sanoi toinen. Hän katsoi sinne päin ja näki, että kylästä
tultiin hevosella. Äärimmäistä hätää huutava katse alkoi etsiä
pelastumismahdollisuuksia. Ja vasta nyt hän huomasi seisovansa
Ratulan riihen kohdalla, ja -- oli samassa jo riihen edessä. Kiipesi
kuin orava luuvan tikapuita, suljahti avonaisesta ovesta luuvaan ja
jäi kynnysviereen makaamaan. Sydän löi ja keuhkot paljehtivat.
Kylästä tuleva hevonen ei kuitenkaan antanut hänen kauan maata. Hän
siirtyi oven kohdalta syrjempään, nousi istualleen ja asettui oven
pielestä katsomaan. Se tulikin jo ja hän tunsi sen. Se oli heidän
Roima. Ja reessä oli isäntä ja Ratulan isäntä.
-- Tulevatkohan tänne!
Jännittyneenä jäi Masa sitä odottamaan, samalla pälyillen olkilatoon,
valmiina hyppäämään sinne heti, jos -- --. Ohi he kuitenkin menivät
kovasti jutellen. Eivät edes katsahtaneetkaan riiheen päin.
Masa vapautui ja puhkesi hytisevään nauruun.
Hän oli varma, että jos miehet olisivat tienneet hänen olevan
luuvassa, niin ne olisivat tulleet ja ottaneet hänet mukaansa. Kaikki
ihmisethän tänä päivänä etsivät häntä, kun on käräjät. Ja jos he
tietäisivät hänen olevan täällä, niin ne tulisivat kaikki tänne.
Mutta ne eivät saakaan tietää, kun isäntä ja Ratulan isäntäkään eivät
tiedä. Käräjilläkin ne kyselevät häntä ja lähettävät jonkun hakemaan.
Se menee Varsanniemeen. Siellä sanotaan, että hän on koulussa. Se
menee sinne. Eikä häntä löydy sieltäkään. Eikä kukaan tiedä, missä
hän on.
Oli hyvä, ettei hän mennyt tänään kouluun! Olisivat sieltä hänet
löytäneet. Mutta nyt eivät löydä mistään. Ei vaikka kuinka hakisivat!
Masaa nauratti niin, että täytyi panna käsi suun eteen, ettei vain
kukaan kuulisi.
Naurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli
seinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä
vääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään
huomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena
hänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät.
Ilon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti
itsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja
säteilevin silmin katseli ympärilleen.
Hän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä,
että tuli ovi väliin. -- Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari.
Hän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin
huonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja
kaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri
ja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.
Kaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain -- aivan kuin aidan
takana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa -- tietoisuus, että
tämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat
koulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan
sinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että
sitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa
pääsisi sisään ryntäämään.
Mutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.
Masa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon,
häpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.
Minne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät.
Ottavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille
sanoo --? Ja isäntä ja kaikki -- Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla,
ettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat
tietää, missä hän on ollut -- --
Tuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.
Mutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne -- --? Kontolan
täti!
Masan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.
Kyllä ne hänen sieltäkin löytävät.
Onkohan Jukka taivaassa? Äidin kanssa -- Saavat olla siellä aina
yksissä ja enkelien seurassa -- -- Eikä heitä kukaan kiusaa eikä sano
ruokoiksi -- --
Silmiin kohosi kyynel, kurkussa kakerti ja mieleen ilmautui arka
toive: kun saisi olla siellä.
Jukka kuoli Ratulan Hampparin latoon, ja -- Masa katsoi ympärilleen
kuin jotain muistellen -- minä -- olen Ratulan luuvassa ja -- kuolen
-- --? Ja sitten raamastetaan.
Kamalan kauhun valtaamana syöksi hän luuvan ovelle. Siitä ponnautti
hänet kuitenkin heti takaisin tieltä kuuluva kulkusten kilinä,
viheltely, puhelu, reen ratina ja muu hälinä. Ja kun hän kyykistyi
katsomaan seinän raosta, näki hän tiellä menevän loppumattoman jonon
halko-, hiekka-, hirsi- ja seiväskuormia. Ajajista jotkut istuivat
kuorman päällä, mutta suurin osa käveli ryhmiin kerääntyneinä. --
Kukaan ei tullut luuvaan. Eivät edes viitanneet sinne päinkään.
Tuskin huomasivatkaan koko riihirakennusta.
Ne eivät tiedä, että minä olen täällä, ajatteli Masa melkein
surumielisesti. Hän ei tiennyt enää itsekään, kumpaa toivoisi,
sitäkö, että nuo tietäisivät hänen olevan luuvassa, vai sitäkö, että
ne eivät tiedä. Jos ne tietäisivät hänen olevan täällä, niin veisivät
hänet pois. Mutta silloin hän myöskin joutuisi ihmisten joukkoon.
-- -- Ja kaikki saisivat tietää, missä hän on ollut. -- --
Masa voihkaisi, heittäytyi suulleen olkien päälle ja painoi silmänsä
kiinni. Mieleen muistui se jänis, jonka hän syksyllä näki kerran
Matinsalossa. Se tuli yli lakeuden loikkien sen kuin jaksoi, ja sen
perässä kaksi suurta koiraa ulisten ja kielet pitkällään. Jänis oli
juuri päästä metsään, kun sieltäkin hyökkäsi koira. Sen enempää ei
hän jänistä nähnyt. Sydäntä karmivan rääkäisyn vain kuuli.
Silloin hän itki sen jäniksen surkeutta. Nyt on hän itse sellainen
jänis, jota koirat ajavat takaa -- --.
Masa painoi päänsä lujemmin olkiin.
Onkohan Jukka taivaassa? Pääseeköhän sinne sellainenkin, joka kuolee
niittylatoon? Ja leikotaan palasiksi?
Masa ei jaksanut enää ajatella. Sekavina kuvina vain vilahteli
mielessä saunarahi, vasikan teurastus, käräjät, koulu, opettaja,
piirustusvihko. Ruumis ja pää painuivat yhä veltommin olkiin -- ja
vähän ajan kuluttua hän nukkui.
* * * * *
Masa näki unta.
Jukkaa ahdistivat sudet. Hän, Masa makasi sängyssä heidän omassa
tuvassa ja kuuli, kun Jukka jyskytti porstuan oveen ja parkuen
huusi ovea avaamaan. Hän yrittikin mennä, mutta ei päässyt sängystä
minnekään. Jo kuuluu susien ulvonta ja askelten kahina, kun ne
tulevat metsästä. Jukka parkuu ja hänkin yrittää edes huutaa, mutta
ei saa sitäkään tehdyksi. Silloin kuuluu, kun sudet hyökkäävät Jukan
kimppuun, niin että tuvan seinä jysähtää.
Siihen Masa heräsi.
Silmät pyöreinä katseli hän sivuilleen. Muisti missä on ja heristi
korviaan.
Kuului kuin hiljaista viheltelyä ja jonkinlaista kahinaa.
-- Tpruu -- Seiso s--na, räjähti sitten.
Masa ihan ponnahti koholle, haparoitsi käsillään ja painui jälleen
olkiin.
Siellä on joku riihen edessä. Tuleekohan se tänne?
Jännittyneenä jäi hän kuuntelemaan, ja kuuli selvään, kuinka siellä
joku asetteli rekeä. Nyki ja ähki. -- Nyt ähkiminen loppui. Sen
sijaan alkoi kuulua viheltämistä.
Tuleekohan se tänne, vai ottaako se ruumenia ruumensuojasta? ajatteli
Masa. Kohoavasta vihellyksestä hän ymmärsi, että luuvaan se tulee.
Yht'äkkiä vihellys katkesi ja kuului hiljainen älähdys.
Masa tiesi, että nyt se on luuvan ovella. Hän kyyristyi syvemmälle
olkiin.
-- Mikäs per--? kuului luuvan ovelta hiljainen ihmettely. Kuka --?
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin hengittelyä. Sitten kuului
ihmettelevä hengähdys ja jotain liikettä.
-- Ämmä aa saari, kuului sitten.
Se on löytänyt minun kirjani, säikähti Masa ja yritti painua lattian
sisään.
-- Mikäs saakeli nyt oikein on? kuului luuvan ovelta vapautuneesti.
Hoi! Onko siellä ketään? Hei?
Masa tunsi äänestä, että se on Ratulan Jussi.
-- Hoi! huusi Jussi vielä. Sitten hän kuului tulevan luuvaan ja
menevän yli lattian olkiladon ovelle.
-- Hoi! Onko siellä ketään? huusi Jussi olkilatoon. Kuunteli hetkisen
ja tuli takaisin ihmetellen, että: "mikäs mikäs -- mikäs nyt oikein
on?"
Masa ei nähnyt, mutta kuuli, että nyt se tulee suoraan häntä kohti.
Jo kuului, kuinka oljet kahisivat, kun se kumartui niiden ylitse
katsomaan häntä.
-- Hoi poika! Mitä sä täällä olet?
Masa ei liikahtanut jäsentäkään.
-- Onko se kuollut? pääsi Jussilta.
Masa vavahti. Jussi huomasi sen ja uskalsi tulla olkien ylitse hänen
luokseen. Masaa olasta puistaen kysyi:
-- Mitä sä täällä olet?
Masa riuhtasi, murahti ja kääntyi toisin.
-- Mikset sä ole koulussa? tiukkasi Jussi.
Masa ei puhunut mitään.
-- Mitä sulle nyt sanotaan! Kun täällä vain olet etkä ole mennyt
kouluun! -- Opettajakin -- kuule! torui Jussi.
Masan hartiat nytkähtivät, hän tyrskähti ja alkoi nyyhkiä.
Jussi katsoi avuttomana.
-- Onko sinulle oltu ilkeitä? kysyi sitten. Varsanniemessäkö? Vai
koulussako?
Masa nyyhkytti vain.
-- Älä nyt itke, koetti Jussi lohdutella. Pääset minun kanssani
hevosella. Minä vain panen olkikuorman, niin sitten heti lähdetään.
Jussi meni heittelemään lyhteitä rekeen. Eikä Masa ehtinyt vielä
ajatella mitään, kun Jussi jo huusi:
-- Tule nyt!
Masa totteli ja silmiään pyyhkien tuli ovelle.
-- Ota kirjasikin! huomautti Jussi.
Masa otti ja sitten laskeutui luuvan kynnykseltä kuorman päälle.
-- Istu nyt sitten niin, ettet putoa! sanoi Jussi ja suitsista
nykäisten vielä sanoi:
-- Noh! Mennään nyt.
Juuri kun he olivat tulossa koulun tienhaaraan, sylkäisi koulu
melakoivan oppilasparvensa pihalle. Huutaen ja hälisten juoksivat ne
maantietä kohti.
Masa hätääntyi. Kääntyi toisaanne ja koetti painautua kuormaan.
Kuitenkin ne huomasivat hänet.
-- Ka hei! Saari! huusi joku.
-- Missä?
-- Olkikuormassa!
Koko parvi rähähti nauramaan ja tavoitti olkikuorman.
-- Onko Saari ollut Harjukylän koulussa vaihteen vuoksi?
-- Tiinaliisan koulussa se on ollut.
-- Kuinka tuo hevonen jaksaa vetää, kun koko "saari" on kuorman
päällä!
Sellaista sateli perästä tulevasta joukosta. Korpisen Rikku yritti
kiivetä kuorman päällekin ja nauroi niin, että suu levisi korviin
asti.
-- Tuu tänne, senkin mullosilmä, ärjäsi Jussi ja yritti lyödä Rikkua
ohjasperillä.
Rikku väisti lyönnin ja päästi irti kuormasta. Siellä Jussin
ulottuman ulkopuolella hän jatkoi räkättämistään ja pani kaikkensa
matkaan. Ja kun Masa Varsanniemen tien haarassa laskeutui pois
kuorman päältä, oli Rikku jo siinä höristelemässä. Jussi kuitenkin
huomasi sen ja huusi:
-- Jos perkeleen räkäkuono menet sinne, niin mä tulen ja näytän sulle!
Rikun täytyi taas kieltäytyä mieliteostaan. Vahingon koetti hän
korvata entistä rähisevämmällä naurulla.
Masa pääsi rauhassa menemään. Mutta melkein samassa, kun hän ehti
kotiin, oli Rikkukin jo siellä.
Masa jäykistyi penkille istumaan.
Rikku jäi muurin viereen seisomaan ja naureskeli niin, että
emäntäkin, lankavyyhtiä orteen asettaessaan ihmetteli:
-- Mikäs sitä Rikkua nyt niin kovin naurattaa?
Sitä juuri Rikku odottikin ja äänekkääseen nauruun yltyen hän sanoi:
-- No kun Masa tuli Ratulan Jussin olkikuormassa, kun me --
Enempää ei Rikku ehtinyt sanoa, kun Masa villisti karjaisten hyppäsi
hänen kimppuunsa, löi hänet alleen ja korahdellen mukiloitsi hänen
päätään laattiaan.
Rikku repesi rääkymään.
-- No mutta Masa! Mikä Jumalan tähden sun nyt on tullut? siunasi
emäntä ja tarttui Masan takin helmaan.
Kuin tappeleva kissa, jonka hännästä otetaan kiinni, pyörähti Masa ja
puri emäntää käteen.
-- Jumala siunatkoon! parahti emäntä. Niinpä sä oot kuin hullu!
huudahti vielä ja sysäsi Masan menemään.
Rikku hyppäsi heti ulos. Porstuassa hän törmäsi turkit päällä
tulevaan isäntään niin että tämä horjahti. Rikku säikähti.
-- Masa meinasi mun tappaa! rääkyi hän ja kiireesti pyrki pihalle.
-- Tappaa sun olisi saanutkin, tuollaisen tappisilmän! ärjyi isäntä,
pui nyrkkiä ja tömisti jalkaa Rikulle, joka takana silmin mennä
nuoletti jo tallin sivulla.
Masa seisoi kuin sakeassa sumussa siinä kamarin oven ja sängyn
jalkopään kulmauksessa, johon emäntä hänet tyrkkäsi. Hämärästi hän
kuuli, kun isäntä porstuassa mellasti Rikulle, ja hämärästi hän näki,
kun emäntä pöydän luona pyyhki voita kipeälle kädelleen ja Mikku
pyöri ympärillä kysellen:
-- Onko äitin täti pipii?
Hämärästi näki Masa senkin, kun isäntä tuli tupaan sellaisella
touhulla, ettei ollenkaan huomannut häntä. Vasta turkit naulaan
saatuaan hän emännän käden voitelupuuhatkin huomasi.
-- No -- mikäs sun käteesi on tullut? kysyi ja etusormella ohjaten
syöksäytti liman nenästään lattialle, hankasi sen siitä saappaansa
pohjaan ja sormiaan housunkaulukseen pyyhkien meni emännän luo.
Emäntä vain naurahteli eikä tehnyt mitään selkoa. Eikä Mikkukaan
osannut sanoa muuta kuin:
-- Äitin on täti pipii.
Vähitellen sai isäntä kuitenkin selville, mitä tuvassa oli tapahtunut.
-- No -- missäs se Masa nyt on? tohahti hän ja samassa jo huomasikin
Masan.
Pitkin ja painavin askelin harppasi hän Masan luo.
-- Sun veljesi tapettiin Korpisessa, eikä siitä joudu kukaan
kärsimään. Sua ei meillä tapeta. Mutta Ratulainenkin sanoi, jotta mun
pitää tehdä sinusta mies. Ja minä teen! Sä et saa meillä oppia mitään
huonoja konsteja, jylisi isäntä ja molemmin käsin vanui Masan tukkaan.