Säikähtyneenä jäi hän tuijottamaan siihen.
Monet pitkät yönhetket hän yksinään valvoi ja pimeään tuijottaen
mietti. Että Jukan kuolemassa oli jotain, jota ei muiden kuolemassa
ollut, sen hän ymmärsi heti. Eihän se ole tavallista että
niittylatoon kuollaan.
Siitä hän aina läksi. Ja lopuksi tuli siihen, että Jukan kuolemassa
oli jotain häpeällistä. Jotain hirveän häpeällistä. Ja rumaa.
Niittylatoon kuolla -- ja heinähäkillä tuodaan kylään -- ja
lautareellä viedään illan pimeässä kirkolle -- -- ruumista -- --
Kun hän vertasi sitä hautajaissaattueisiin ja muuhun niiden
yhteydessä olevaan, häpesi hän niin, että painoi päänsä alas.
Eikä enää kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin. Salaa vain
altakulmain yritti urkkia, mitä he mahtavat ajatella. Ja näki, että
he ajattelivat samoin kuin hänkin. Kun hän joskus sattumalta kuuli
heidän puheitaan, tuli hän vakuutetuksi siitä, että ihmistenkin
mielestä Jukan kuolemassa oli jotain hirveän häpeällistä ja rumaa.
Hän häpesi niin, että alkoi karttaa ihmisiä.
Silloin vasta alkoivat ihmiset joutaa häntäkin muistamaan. Ja silloin
hän alkoi peljätä sitä, että ihmiset puhuisivat hänelle Jukasta.
Mitään muuta niin kamalaa ei hän osannut ajatellakaan. Jos niin
kävisi -- jos joku kysyisi -- sanoisi --. Mitä kysyisi tai mitä
sanoisi, sitä hän ei osannut ajatella. Mutta kun hän kuvitteli
seisovansa jonkun ihmisen edessä, joka puhuu hänelle jotain Jukasta,
mitä tahansa, niin oli hänellä sellainen tunne, että sen ihmisen puhe
painaa hänet maan sisään.
Hän uskoi, että ihmisillä on kova halu tehdä hänelle sellaista, ja
oli varma, että jos ne vain saisivat hänet käsiinsä, niin ne heti
alkaisivat puhua hänelle Jukasta. Mutta hän ei antanut itseään heidän
käsiinsä. Piilottautui milloin minnekin, puiden, pensaiden, aitain
ja rakennusten suojaan, siltain alle ja minne kulloinkin. Saattoi
tuntikausia kyhjötellä kartanolla nurkkain takana, kun tuvassa oli
vieraita. Naapureissa hän ei käynyt missään.
Niin sai hän varjelluksi itsensä, ettei kukaan päässyt puhumaan
hänelle Jukasta. Toisia osasi hän karttaa niin etteivät he saaneet
tilaisuutta, ja toisiin vaikutti hänen pelokkaisuutensa niin
etteivät he voineet puhua hänelle mitään. Eihän Masa ollut ennenkään
heidän tiellään ollut eikä antanut heille aihetta hänen asioihinsa
sekaantua. Mitäpä heidän nytkään tarvitsi sitä tehdä. Kun hän kerran
näytti sitä pelkäävän.
Kansakoulutovereitaan ja Varsanniemen ihmisiä ei Masa osannut
peljätä. Eivät he hänen kuultensa koskaan puhuneetkaan mitään
Jukasta. Kansakoulunoppilaatkin Masan poissa ollessa kyllä siitä
puhuivat. Mutta Masan paikalle sattuessa heti loivat toisiinsa
merkitsevän katseen ja vaikenivat. Masan poistuessa vain lähettivät
tutkivan katseen hänen jälkeensä.
Eräänä aamuna oli tämä äänetön sopimus tulemaisillaan rikotuksi.
Luokkasalin ovipuolella pulpetilla istui Korpisen Rikku, joka oli
joululta tullut kouluun, ja uteliaasti kuuntelevalle poikajoukolle
jutteli Jukan avaamisesta leikkuuhuoneella juuri kun Masa tuli
saliin. Masasta ja toisten varottavista silmäyksistä välittämättä hän
kovaäänisesti hölötti:
-- -- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki Ja katsottu, mitä se
oli syönyt. Suolet -- -- -- Älä saa -- -- --!
Siihen katkesi Rikun ääni, kun joku nykäisi hänet selälleen pulpetin
päälle.
Masa koetti hymyllä peittää pelästynyttä katsettaan ja hiipi
paikalleen kuin haavan saanut.
Hän aavisti, mistä Rikku puhui. Ja kun hän vilkasi taakseen ja näki
toisten uhkaavina puivan nyrkkiä Rikun nenän edessä, oli hän varma
siitä, että siitä Rikku puhui. Jukan avaamisesta leikkaushuoneella.
Raamastamisesta -- --
Kiireesti avasi hän käsillä olevan maantieteen, painoi tapansa
mukaisesti kädet korville ja rupesi lukemaan.
Se kuitenkaan ei enää auttanut. Selvemmin kuin koskaan ennen
kuvastui hänen mieleensä nyt, kuinka Jukka alastomaksi riisuttuna
makaa rahilla. Siitä hän ei ollut varma, onko rahi sellainen musta
saunarahi, jota hänen aina piti kuljettaa, kun pikkuvasikoita
teurastettiin ja jonka yksi jalka aina putosi, jos ei osannut
oikeinpäin kantaa. Mutta muunlaistakaan hän ei osannut ajatella.
Siinä Jukka makaa. Joku pitää toisesta jalasta ja kädestä -- niinkuin
pikkuvasikkaa, kun sitä nyljetään -- ja toinen -- --
-- -- puukolla vain oli maha riivaistu auki -- suolet -- muisti hän
Rikun sanat. Hänen silmänsä pimenivät ja hän sai ylönantokohtauksen.
Säikähtyneinä tuijottivat toiset Masaan. Vihdoin älysi joku, että
pitäisi mennä sanomaan opettajalle. Joku toinen meni. Opettaja tuli
ja tutki, onko Masa sairas. Ei Masa sanonut sairas olevansa.
-- Voitko olla koulussa? Saat mennä kotiin, jos et voi olla.
-- En minä kotiin mene, sanoi Masa hiljaa.
Opettaja meni hakemaan palvelusmummoa siivoamaan pulpetin ja lattian.
Masan housuillekin oli pärskynyt. Mummo pyyhki senkin pois ja sanoi,
etteivät ne nyt ole entistä pahemmat.
Masalle muistui äiti mieleen, kun mummo siinä hänen ympärillään
hääri ja puheli. Eikä torunut. Eikä opettajakaan torunut, vaikka hän
tuolla tavalla tahri paikat. Ja hänestä tuntui, ikäänkuin vajoaisi
hän jonnekin pehmeään ja lämpimään hämäryyteen. Mummo, opettaja ja
ne pojat, jotka puivat nyrkkiä Rikulle, seisovat piirissä siellä
ylhäällä ja suojelevat häntä.