Kiihkeimmän mieltenkuohun ja jännittävimmänkin käräjäin odotuksen
lomassa jäi ihmisille aina joku hetki, jolloin he muistivat Masankin.
-- Mitähän Masa nyt ajattelee? sanoivat. Sanni on vielä niin pieni,
että hän ei osaa mitään ajatella. Mutta Masa ymmärtää jo, sanoivat
vielä. Ja paikalle sattuessa yrittivät Masan silmistä lukea hänen
ajatuksiaan.
Masa ei kuitenkaan näyttänyt silmiään kenellekään, niin että niistä
olisi voinut mitään lukea. Käänsi päänsä sivulle, painoi katseensa
alas, jopa veti lakinkin silmilleen, kun niin ahtaalle joutui.
Sieltä sitten lähetti toisille arasti hymyilevän, toisille vihaisen,
puremaan valmiin katseen. Jos joku yritti jotain sanoa, niin
puolijuoksua kiiruhti pois.
Hän pelkäsi. Pelkäsi sitä, että ihmiset puhuvat hänelle Jukasta.
Aluksi ei hän ymmärtänyt muuta kuin että Jukka on kuollut.
Jonkinlaista raskasta ja pimeää vain oli mielessä. Siitä vähitellen
selviytyi tunne, että oli tapahtunut jotain outoa, kamalaa. Mitä
se oli ja kenelle se oli tapahtunut, siitä hän ei ollut selvillä.
Hän katsoi ihmisiin tiukka, kysyvä ilme silmissään. Kunnes jälleen
tuli siihen, että Jukka oli löydetty kuolleena Ratulan niittyladosta
heinäin seasta.