Joulutekstin luettuaan ja puolipäiväaskareista selviydyttyään heitti
Saloviidan emäntä saalin hartioilleen ja läksi Korpiseen.
-- Ei näin joulupäivänä oikeastaan saisi kylälle lähteä. Mutta kun
siellä kotonakin tahtoo niin käydä aika pitkäksi, niin otin ja lähdin
vähän jaloittelemaan, puolusteli hän itseään, Korpisen sivupenkille
istuessaan.
-- Noo, kyllähän sitä nyt naapurissa saa juhlapäivänäkin käydä. Eipä
sitä tähän aikaan näytä enää niin oltavan arkoja siinä suhteessa,
tyynnytteli Korpisen emäntä. Tuossa maantielläkin on kaiken päivää
ajeltu edestakaisin.
-- Vai niin! ihmetteli Saloviidan emäntä. Sieltä meiltä ei näekään
ollenkaan maantielle.
-- Ei suinkaan sieltä näe.
-- Ei sieltä näe.
Tuli lyhyt äänettömyys, jonka aikana Saloviidan emäntä tutkivasti
katsoi ääneti istuvaa isäntää.
-- Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.
-- On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.
-- Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.
-- Joo -- kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.
Emäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois
tyhjentämään.
-- Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi
Saloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia
varten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.
-- Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään
nyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.
Ja keitti kahvin.
Yhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden
joutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista,
joulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua,
Saloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin.
Heitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja
siinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:
-- Missäs Jukka on?
Ei sitä tietty, missä Jukka oli.
-- Niin -- Tuli vain tuossa mieleeni, kun ei näy. Eikä meilläkään
näkynyt useampaan päivään. -- -- No hyvästi nyt vain, ja paljon
kiitoksia. Käykäähän nyt meilläkin jonakin päivänä! Isäntäkin! Ole
ollutkaan meillä -- herra ajan tietää, koska.
Raitilla tuli Rapa-Antin Kreeta Saloviidan emäntää vastaan.
-- Minnekäs nyt? kysyi Saloviidan emäntä.
-- Korpisessa vain meinaan käydä, vastasi Kreeta välinpitämättömästi.
-- Olisit tullut ennemmin. Minä juuri tulen sieltä.
-- Korpisestako! No -- kuule! Kreeta tuli aivan Saloviidan emännän
viereen, nyhjäsi kylkeen ja kuiskasi: Onko se Jukka kadonnut?
-- Ei sitä ainakaan kotona näkynyt, eikä sanottu mitään tiettävänkään.
-- Sinä kysyit -- --!?
-- Kysyin minä.
-- Vhaai niin, jotta se sittenkin on totta! Sanotaan Masan olleen
sitä jo etsimässäkin.
-- Niin sitä puhutaan, jotta oikein kaksi päivää jo on ollut.
-- Nii'in. En minä ymmärrä, mutta kun minä kuulin, jotta se Jukka on
kadonnut, niin se otti niin oudosti, jotta mun täytyi asian aikain
ottaa ja lähteä. Vaikka ei se mulle oo mitään sukua ei syntyä, mutta
sittenkin -- --.
Juttua jatkui ja päättyi se siihen, että kumpikin sanoi menevänsä
kotiinsa. Kotiin ei kuitenkaan kumpikaan suoraa päätä mennyt, vaan
poikkesi Saloviidan emäntä Alatalkkariin ja Kreeta kävi Peltosessa ja
taisi käydä vielä muuallakin.
Eikä ollut Saloviidan emäntä ainoa, joka pyhien aikana kävi
Korpisessa ja muun jutun lomassa huomasi kysyä Jukkaakin. Eikä
Rapa-Antin Kreeta ollut ainoa, joka aikoi niin tehdä.
Korpisessa alkoi olo käydä kiusalliseksi. Pyhien ohi mentyä isäntä
valjastikin hevosen ja läksi etsimään Jukkaa. Jukkaa ei kuitenkaan
löytynyt, eikä kuulunutkaan minkäännäköistä hänestä.
Kävi niinkuin isäntä oli matkaa ajatellessaan pelännytkin. Kun
Jukkaa ei löytynyt, puhkesi melu. Ihmisten katseisiin ilmaantui
eräänlaista julkeaa hävyttömyyttä, kaksimielisyyttä, jopa suoranaista
ilkuntaakin. Ja lapsetkin vastaan tullessaan kyräilivät altakulmain,
ja ohi päästyään painautuivat päät yhteen ja sitten kääntyivät
katsomaan taakseen häneen.
Korpinen laittoi sanomalehteen ilmoituksen Jukan katoamisesta. Melu
hiukan hiljeni. Odotettiin, että mitä alkaa kuulua.
Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja melu puhkesi entistä voimakkaampana.
Asia ilmoitettiin nimismiehelle.
Nimismies lähetti Välikylään määräyksen, että jokaisen talon ja
huonekunnan tuli huolellisesti tarkastaa kaikki huoneensa ja
kartanoalueensa.
Jukkaa vain ei löytynyt.
Nimismies antoi samanlaisen määräyksen toisiinkin kyliin.
Jukasta vain ei mitään kuulunut.
Silloin määräsi nimismies miehen jokaiselta savulta poliisin johdolla
toimittamaan oikein perinpohjaisen etsinnän, jokainen kylä omalla
alueellaan.
Välikylästä alettiin. Parissa muussakin kylässä ehdittiin etsintä
toimittaa, kun levisi tieto, että Jukka oli löytynyt.
Kuin veren makuun päässyt petolauma hyökkäsi ihmisten juttuhimo sen
tiedon kimppuun.
* * * * *
Ratulan pikkurenki Jussi Jukan oli löytänyt.
Hän oli mennyt heinään Hampparin vainion mäkiranta-ladosta. Saatuaan
oven auki oli hän heittänyt heinähangon latoon. Se oli kimmahtanut
takaisin ja pudonnut maahan ladon eteen. Jussi ei ollut sitä
miksikään huomannut. Oli vain ottanut hangon ja mennyt itsekin
latoon. Mutta kun hän aikoi painaa hangon heiniin, tuntui siellä
olevan jotain kovempaa vastassa. Silloin alkoi hän käsin kaivaa
heiniä -- ja näkyviin tuli ihmisen käsi.
Säikähtyneenä hyppäsi Jussi ladosta rekeen, sai suitset käteensä ja
kuin takaa-ajettuna läksi ajamaan kotiin, sanomaan että ladossa makaa
mies.
Isäntä läksi Jussin kanssa samalla hevosella takaisin ladolle.
Ja sieltä löytyi Jukka.
Selällään makasi, silmät ja suu avoimiksi jähmettyneinä ja kädet
ristissä rinnan päällä. Heiniä oli hiukan peittona.
-- Jukka parka, sanoi isäntä, kun nosti kovaksi tönkiksi jäätyneen
Jukan rekeen, johon Jussi oli laittanut heiniä pohjalle.
Jussilta pääsi itku. Ja kosteiksi kävivät isännänkin silmät.
Sanaa puhumatta he hiljaista kävelyä ajaen tulivat kylään ja veivät
ruumiin Korpiseen. Sieltä se vielä samana iltana toimitettiin
leikkaushuoneelle.
Sitä ennen ehti Rapa-Antin Kreeta käydä ruumista katsomassa. Pää
kallellaan seisoi ruumiin ääressä, oikean käden etusormi alaleualla
ja vasen käsi oikean kyynäspään alla. Huojutteli ruumistaan ja
huokaisten sanoi:
-- Hjoo joo -- -- Siinä se Jukka nyt on. Pyyhki silmiään ja läksi
pois. Saloviidassa Kreeta jutteli, kuinka Korpisen isäntäkin nyt
näytti nöyrtyneeltä ja masentuneelta. Niin jotta taisi vähän sarvet
tylsyä nyt. Antin Miina tuli vasta seuraavana päivänä ruumista
katsomaan.
-- Menkää kirkolle ruumishuoneeseen katsomaan. Siellä sen näkee,
sanoi isäntä.
Miina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoi
Jukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.
-- No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan
latoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin,
kun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa.
Ajattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa
ottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta
pitää.
-- No niin, mutta -- olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei
sen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan
karannut, sanoi Miina.
-- Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja
kaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.
-- Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.
-- Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta -- --
-- Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi
isäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi
pois.
Aina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa
köyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen
parempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.
Lautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti
lasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:
"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että
Välikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari
Juhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta
annettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska
mainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan
puolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut
olevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä."
-- Mä vain luulin, jotta -- -- Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti
pois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta,
josta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.
Poliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan
voitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.
Ihmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.
Varsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti,
että Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän
rupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä
olla mahtava.
-- Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan
sieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää
halveksumista tavoittelevalla äänellä.
Jussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen
huomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui
penkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla
liikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta
kekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja
silmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan
sieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.
-- Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.
-- Ei minkäänlaisia.
-- Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen
jälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?
-- Jokainen ovipuu paikoillaan.
-- Vai niin! Jotta jokainen?
-- Ihan jokainen. Kirveellä sain takoa ennenkuin pääsivät irti.
-- Soo'oh! Sepä merkillinen paikka. Noo -- entäs heinät? Näyttivätkö
nuo niinkuin sellaisilta, jotta niistä olisi voinut ajatella siellä
jonkun makaavan?
Ei Jussi ainakaan ollut mitään huomannut ennenkuin pisti hangon
heiniin.
-- Jaa jaa. Noo -- -- miltäs tuo muuten tuntui? Eikö vähän noin
niinkuin sydäntä käpäillyt, kun heinäin alta tuli käsi näkyviin?
Tässä joutui Jussi hieman kiusalliseen asemaan, kun ei sopinut sanoa,
ettei tuo miltään tuntunut. -- Keksi kuitenkin sanoa, että läksi
kylään sanomaan, ettei vain hänen päälleen mitään epäluuloa lankeisi.
Sitä hän luonnollisestikaan ei sanonut, että häneltä itku pääsi kun
isäntä sanoi: Jukka parka.
Varsinkin siihen ovi juttuun ihmiset takertuivat. Olisiko tuo ollut
Jukka niin viisas, että olisi pistellyt ovipuut latoon ja sitten
latoon päästyään asettanut ne jälleen paikoilleen? Vai vai -- olisiko
ollut joku toinenkin -- -- --?
Jännittynein mielin jäätiin odottamaan käräjiä.