X.

Herätessään sunnuntai-aamuna oli Masalla samea tunne likalätäköstä ja

tahrautumisesta. Ja mieleen muistui se eilinen.

Hän yritti olla sitä ajattelematta. Mutta vaikka hän kuinka olisi

yrittänyt pitää ajatuksiaan muualla, Jukassa, kuusijuhlassa,

joululehdessä, joka oli kaapissa, omenassa, joka oli tyynyn alla, tai

missä vain, niin aina se livahti siihen, että hän kirosi eilen.

Hän painoi poskensa ylisängyn reunaa vasten ja jäi siitä katsomaan

lattialle. Sieltä tuli vasta pestyn tuoksu ja sinne oli levitetty

punaraitaiset matot. Ja Mikku siellä jo teiskasi koiran kanssa

punertavassa takkavalkean valossa.

-- Mikun on hyvä, ajatteli Masa. Hän ei ole kironnut. Eikä hänen

tarvitsekaan kirota. Eihän häntä koskaan sanota Ruokko-Mikuksi.

Kyynel mielessä ja melkein silmässäkin hän seurasi Mikun ja koiran

teiskaamista, kun isäntä tuli tupaan ja huudahti:

-- No mutta -- vieläkö se Masa on sängyssä! Tule nyt jo alas!

Masa totteli.

-- -- Sun pitää lähteä Kontolan tädin luo katsomaan, onko Jukka

siellä, toimesi isäntä, sieppasi kirveen vinkasta ja halon loukosta

ja aikoi ruveta puita pilkkomaan perunapannun alle. Mutta kun ei

löytänytkään eilen pois tuvasta kuljetettua hakkuupölkkyä, niin pani

kirveen ja halon takaisin ja muuten kohensi valkeaa.

Ällistyneenä ja ihmeissään pani Masa vaatteita päälleen, aina väliin

katsahtaen isäntään. Lakkia päähän asettaessaan hän katsoi kysyvästi

isäntään ja kuin arvellen meni ulos.

-- Älä nyt vain vielä mene, huomasi isäntä varottaa. Pitää ensin

syödä.

-- En minä menekään, vastasi Masa.

Sen tien hän kuitenkin olisi kukaties mennyt, jos ei isäntä olisi

kieltänyt.

-- Pian tästä nyt syöminen tulee -- perunatkin kohta ovat pehmeitä.

Ja navetasta tullaan tuossa paikassa, puheli isäntä, kun Masa tuli

takaisin tupaan. Eikä sieltä pidä yötä vasten takaisin lähteä. Niin

vain tulet, jotta ehdit huomenna päivällä saunaan.

Masa kuunteli isännän puhelua vain korvillaan. Katse ja ajatukset

olivat ylisängyssä. Hän oli pihalla huomannut, että siellä tädin

luona olisi niin mainio tilaisuus antaa se omena Jukalle. Tuliaisiksi

-- -- Eikä kukaan näkisi! -- Kun vain saisi sen taskuunsa! -- -- Kun

sattuisi niin, että kaikki toiset menisivät pois tuvasta! Silloin hän

heti kiipeisi ylisänkyyn --, ja -- -- --

Mutta aivan kuin uhalla kaikki juuri nyt tulivat tupaan. Poika-Masa

tuli aivan hänen perässään. Ja pian tulivat emäntä ja Tiltakin

lypsyltä.

-- Katso sitten tuolle Ruokko-Masalle jotain haukkaamista taskuun,

kun ehdit! sanoi isäntä emännälle ja puuhasi perunapannua pois

takalta.

Emäntä siivilöitsi maidon. Sitten vasta kysyi:

-- Minnekäs se Masa sitten -- kun sille haukkaamista pitäisi olla?

-- Sen pitää mennä tätinsä luo Kontolaan, katsomaan, onko Jukka

siellä. Ratulainen sanoi Jukan olleen taas monta päivää poissa,

selitti isäntä.

-- Siitä Jukastapa nyt risti tuli, nurisi emäntä.

-- Tulihan siitä, myönsi isäntä. Mutta kyllä Masan mennä pitää,

vakuutti vielä. Ja kun Tilta vei perunavadin pöytään, meni hän

perässä ja käski Masan tulla syömään. Ja jokaisenkin.

Sen kaiken Masa kuuli vain korvillaan ja näki silmillään. Mutta

ajatus oli kokonaan ylisängyssä ja omenassa tyynyn alla. Omenan

mukaansaanti näytti nyt aivan mahdottomalta. Hetihän hänen pitää

lähteä, kun saa syödyksi. Ja jos ne löytävät sen sieltä sillä aikaa

kun hän on tädin luona. -- -- --

Hän heitti jäähyväiskatseita ylisänkyyn, ja syötyään pani lakin

päähänsä, kiersi paksun villahuivin kaulaansa ja aikoi mennä.

-- Onkos sulla jo taskussa? kysyi isäntä. Älä nyt mene. Emäntä

hakee. Ja oletkos sinä kasvojaskaan pessyt? Pese kasvosi, ettet

riihimieheltä näytä.

Masa totteli, riisui lakin ja villavyön ja laittoi vettä.

Tilta käski poika-Masan tuomaan vesikorvoa hänen kanssaan navettaan.

-- Käy samalla tallissa tekemässä silppua hevosille! käski isäntä

ja tyytyväisen toimekkaana asettui takan luo tupakoimaan. Emäntä

otti aitan avaimen sängyn pääpuolesta ja lähti aittaan. Mikku, joka

syötyään oli istunut äänetönnä, tuli ja kuiskasi jotain isälleen.

-- No -- mennään vain, sanoi isäntä ja läksi Mikun kanssa ulos.

Masa jäi siis yksin tupaan. Kuin heitettynä oli hän ylisängyssä,

pisti omenan taskuunsa ja saman tien hyppäsi alas. Kun emäntä tuli

tupaan, niin hän jo pesi kasvojaan, puuskuttaen ja pärskyttäen niin,

että vesi pirisi ympärillä. Koko ruumis värisi. Kun sai sen omenan

niin, ettei kukaan nähnyt! Emäntäkin luulee, että hän on koko ajan

vain pessyt kasvojaan. Kasvojaan pyyhkiessään Masa nauroi salaa

pyyheliinan takana.

Emäntä asetti pöydän nurkalle kappaleen juustoa ja lenkiksi taitetun

verimakkaran. Leipää käski ottaa lisäksi niin paljon kuin haluaa.

Masa tuppasi ne taskuunsa, kietoi jälleen villavyön kaulaansa ja pani

lakin päähänsä ja vanttuut käteensä. Ovessa tulivat isäntä ja Mikku

vastaan.

-- Pane lakki korville, siellä on kylmä, neuvoi isäntä. Ja ole nyt

sitten mies mentyäsi ja tuo Jukka tullessasi.

Masa käänsi lakin korville ja tallin taakse tultuaan oli heittää

kuperkeikan. Niin hyvä hänen oli siitä, kun sai sen omenan mukaansa.

* * * * *

Kun hän vihdoin pulpahti metsästä sille aukealle, jossa Kontolan

torppa- ja mökkikylä uinaili, oli laiska joulukuun aurinkokin jo

ehtinyt melkein niin korkealle kuin se sinä päivänä jaksoikin. Juuri

ja juuri se näki kylän vastaisella puolella korkealla kallioharjulla

kasvavan metsän ylitse ja katseli unisena Kontolan lumisia

pellontilkkuja, kattoja, huurteisia seiniä, pihapuita, aidan seipäitä

ja savupiipuista tulvivia valtaisia savupilviä, joiden varjot

liukuivat pitkin hankia. Pakkanen naksutteli aitoja, lumi kitisi

jalkain alla ja kaivonvintin kitinääkin kuului jostain.

Kylääntulo elähytti Masan pitkällä yksinäisellä metsämatkalla

vilustunutta ruumista ja turtunutta mieltä. Samalla se pani hänet

vilkkaasti harkitsemaan jo metsämatkalla herännyttä kysymystä, että

jos Jukka sattuu olemaan pihassa, niin antaako hän jo siinä omenan

hänelle. Vai antaako vasta tuvassa, kun tätikin on näkemässä?

Jukkaa ei kuitenkaan näkynyt pihassa. Mutta risukasan vieressä oli

kirves pölkkyyn lyötynä, tuoreita kengän jälkiä ja karisteita.

Juuri äsken oli Jukka siis siinä hakannut risuja tädille. Ja nyt

he istuvat tuvassa risuvalkean ääressä, Jukka ja täti, eivätkä

osaa ajatellakaan, että hän on pihassa -- -- Masa hytkähti hyvästä

mielestä, joudutti askeleitaan ja tuli tupaan.

Ei siellä mitään Jukkaa näkynyt. Täti siellä vain oli kontallaan

takan ääressä ja puhalsi pihisevään risuvalkeaan. Kun näki Masan,

niin ällistyi niin, että puhaltaminen jäi kesken. Löi kädet yhteen ja

huudahti:

-- No mutta -- mitäs --?! Masako se on!?

Masa yritti hymyillä.

-- Mene nyt istumaan -- tai ota siihen tuoli -- -- saanhan minäkin

sen hakea.

Täti harppasi tuolin takan luo ja käski Masan istua siihen

lämmittelemään ja ottaa vanttuut pois käsistään.

Masa istui ja otti vanttuut pois.

Täti rupesi jälleen kiihdyttämään valkeaa palamaan. Sitten asetti

oikean kätensä muurin olkaa vasten, nojasi otsaansa siihen ja muurin

olan alitse Masaan katsoen kysyi:

-- Onko sulla asiaa, vai kuinka sä nyt tänne tulit?

-- Mä tulin katsomaan, onko Jukka täällä, vastasi Masa.

Tädin otsa ponnahti erille muurista ja katse iskeytyi Masaan. Sitten

hän kumartui ottamaan lisää risuja takkaan ja rauhalliseksi tekeytyen

kysyi:

-- Mitäs varten sä nyt niin Jukkaa etsit? Masa sanoi, että isäntä

käski tulla ja että Jukka on ollut jo monta päivää poissa.

-- Sys siunatkoon! huudahti täti uuninpankolle valahtaen. Ja näillä

pakkasilla!

Masa säikähti tädin hätää, ja vasta nyt hän huomasi, että Jukalle

olisi voinut joku onnettomuuskin tapahtua.

-- Vaikka eihän sitä tiedä. Saattaa olla niinkin, ettei Jukalla ole

mitään hätää, koetti täti tyynnytellä, yhtä paljon itseään kuin

Masaakin, jonka säikähdyksen hän huomasi. Minä vain tässä aamulla

ajattelin, jotta kun sinä ja Jukka tulisitte jouluna minua katsomaan.

Ja kun sinä sitten poukahdit tupaan aivan aavistamatta, niin mulle

tuli heti mieleen, että nyt on jotain tapahtunut. Mutta eihän sitä

silti ole tarvinnut mitään tapahtua. Saattaahan Jukalla olla hyväkin

olo.

Täti kurotti kahvipannua muurin olalta ja siinä vielä lisäsi:

-- Kun ei tiedä.

Kahvipannulle takkaan tilaa tasotellessa täti kysyi:

-- Onko Jukka ennen ollut kotoa poissa? Masa kertoi mitä tiesi.

-- No ollaanko sille ilkeitä, kun se niin pakoilee?

Masa taas kertoi mitä tiesi.

-- Vai niin! huudahti täti. Onkos sitten kummakaan, jotta pakoilee,

poika parka!

Täti kääntyi selin kahvimyllyä hyllyltä ottamaan ja Masa oli

huomaavinaan, että hän pyyhkäsi silmiään. Käsivarsi teki sellaisen

liikkeen. Sen parempaa selkoa ei hän kuitenkaan saanut, täti kun

hommasi hyllyn luona kahvivehkeiden kanssa selin häneen, ja vasta kun

kahvipannu alkoi sylkeä, juoksi sinne hätään.

Köyhät olivat ne antimet, mitä täti voi Masalle tarjota. Ei

vehnästäkään kahvin kanssa, niinkuin Masa oli nähnyt aina vieraille

annettavan. Ja päivälliseksi oli vain hakatulla lampaantalilla

höystetyitä perunoita ja leipää. Ei voita ei maitoa, eikä mitään

puuroa tai velliä. Kaljaa vain särpimeksi.

Syötäessä täti kyseli Masan oloa. Ollaanko ilkeitä? Onko koskaan

lyöty? Annetaanko ruokaa, niinkuin omalle väellekin?

-- Vaatteet sulla on hyvät. Noin sievää kangasta, ja paksut. Kyllä

noilla vain tarkenee. Ja uudet kengät, ja lakkikinko uusi?

Täti tarkasteli kaikkia kädestä pitäin ja sanoi lopuksi:

-- Kyllä sun on hyvä.

Myönsihän Masa itsekin, ettei hänellä valittamisen syytä ollut. Sitä

vain ei voinut tädille sanoa, että häntä sanotaan Ruokko-Masaksi.

-- Oletkos koskaan ollut Sannia katsomassa? kysyi täti.

Masa sanoi kaksi kertaa olleensa.

-- No minkälaista siellä oli? uteli täti. Masa kertoi, että Sannilla

oli nukkejakin niin paljon kuin hyvänsä. Yksi sellainenkin, joka

panee silmänsä kiinni, kun sen asettaa makuulle. Ja sellainen jänis,

joka hyppi aivan kuin oikea jänis, kun sitä veti. Ja kalossit ja

porvarista ostetut kengät ja takki, valkoinen lakki ja sellainen

karvainen, joka pannaan kaulaan -- niinkuin opettajan Tellervolla.

Hymysuin kuunteli täti Masan selostusta.

-- Ottavat sen vielä oikein omakseen, hymähti.

Masa ei vastannut siihen mitään. Meni vain takan luo istumaan. Täti

istui takkakivelle ja vähän aikaa ääneti Masaan katsottuaan puhkesi

sanomaan:

-- Minä olen monta kertaa muistellut sitä päivää, kun teidän piti

kotoanne lähteä, ja ajatellut, jotta oli sekin, kun teidän piti noin

ajeluksiin joutua. Isäsi eläessä teillä oli niin hyvä olo. Kaikkia

oli jo riittävästi. Ruokaa ja vaatetta, hyvä tupa ja paja ja muutakin

kartanoa. Lehmä oli, eikä velkaa mitään. Ja isälläsi niin hyvä

palkka. Mutta se kuolema on sellainen. Ei se katso -- korjaa se, kun

sen aika tulee.

Täti huokasi.

-- Vaikka eihän sulla ja Sannilla nytkään mitään hätää ole. Mutta

sittenkin -- -- Ja kun sen Jukan piti sellaiseen paikkaan joutua --

poika paran. Missä vain lie tälläkin hetkellä --? Onkohan sitä edes

etsitty?

Ei Masa tiennyt.

-- Tuskin, arveli täti. Kukapa meni etsimään. Kun ei ole isää eikä

äitiä. Kukapa köyhästä orvosta niin paljoa välittäisi, että etsimään

lähtisi.

Masa katsoi tätiin ja täti katsoi eteensä lattialle.

-- Se on se köyhän elämä sellaista, puheli täti kuin itsekseen. Ensin

elää kituuttaa niinkuin toukka puun raossa ja sitten kuolla nuupahtaa

vaikka maantien ojaan. Eikä kukaan tule kättään väliin panemaan.

Toista se on rikasten. Ei tarvitse muuta kuin olla ja hollastaa,

ja jos vähänkin rupeaa kelkkaa kaatamaan, niin heti on monta kättä

pystöön auttamassa. Ei niiden pääse lapsetkaan katoamaan -- --

Minkähäntähden pitääkin niin olla!?

Masa katsoi ahmien tätiin. Toista se on rikasten -- minkätähden pitää

niin olla? Ajatteleeko tätikin niin? Hän odotti, että täti vielä

puhuisi siitä enempi. Mutta täti ei puhunut enää. Hiljalleen vain

takoi jalkaterällään lattiaan ja tuijotti eteensä.

Masan teki mieli sanoa tädille jotain siitä, että minkätähden, kysyä

jotain, mutta kun ei keksinyt sopivia sanoja, jäi sekin tekemättä.

Aamulla läksi Masa takaisin. Täti antoi hänelle kuivan leipäpalasen

matkaevääksi. Masan mieli aikoi mennä nureaksi. Mutta sitten hän

muisti, että täti on köyhä, ja kiittäen otti hän leipäpalasen.

-- Ja sano siellä, jotta Jukkaa pitää ruveta etsimään! käski täti.

Yöllä valveillaan maatessaan oli Masa paljon ajatellut omenaansa.

Metsälle päästyään hän otti sen taskustaan ja kuori paperin pois

sen ympäriltä. Se oli nyt arveluttavasti toisen näköinen kuin

joulukuusella. Ruttuinen ja ruman tumma, eikä sellainen sileä ja

helakan punainen kuin silloin.

Hän ei ollut koskaan saanut omenaa. Ja vähän aikaa sitä katseltuaan

hän, jonkinlaista juhlamieltä tuntien, sovitti hampaansa omenan

kylkeen ja haukkasi siitä kappaleen. Pureskeli sitä miettivän

näköisenä.

Se ei maistunut hyvältä. Pikemminkin se maistui pahalta.

Hän sylkäsi purun kouraansa. Katseli sitä. Siinä oli tummanruskeaa

rupaa, seassa joku kovempi murena ja kuoren liuskoja. Se oli

suorastaan ilettävän näköistä -- ja hän pyyhkäsi sen kourastaan

tielle.

Katseli taas omenaa vähän aikaa. Haukkasi, pureskeli ja -- sylkäsi

tielle.

Kuin onnettomuutta aavistaen pyöritteli hän omenaa, haukkasi

kappaleen toisensa perästä ja sylki tielle. Kunnes ei ollut jälellä

muuta kun joka puolelta järsitty keskus kovine siemenkoteloineen.

Masa katsoi sitä ja ymmärsi että siinä se nyt on. Hänen omenansa.

Hän katsoi sitä kuin jotain parempain aikain muistoa, sulki sen

huolellisesti kouraansa ja läksi hiljalleen eteenpäin.

Hän tunsi itsensä nyt niin säälittävän tyhjäksi ja onnettomaksi,

kaikkensa menettäneeksi. Ja niin itkettävän yksinäiseksi. Ja kun hän

ajatteli sitä, että ne toiset söivät omenansa jo joulukuusella ja

hänen omenansa mätäni, tunsi hän hämärästi, ikäänkuin siinä olisi

jotain enempikin kuin vain omena. Kuin olisi hänen elämänsä ikäänkuin

ruttuinen mätä omena, ja toisten kuin eheä helakanpunainen omena.