Koulusta kotiin päästyään Masa heti juoksi Korpiseen sanomaan
Jukalle, että tämä saa tulla joulukuuselle koululle. Hän on ollut
opettajalta kysymässä ja opettaja oli sanonut, että saa. Ja sanoo hän
Jukalle senkin, että hän on ensi osaston ensimäinen, eli priimus,
niinkuin neljäsosastolaiset sanovat.
Veitikkamaisesti jalkojaan sivuille heitellen Masa juoksi maantiellä
Korpiseen päin kädet housuntaskussa.
Jukka ei ollut kotona. Eikä tietty sanoa, koska hän tulee.
-- Se on eilen illalla jo mennyt, sanoi Rikku, Suoman nukkea tukasta
riepottaen.
Seuraavana aamuna Masa jälleen kävi Korpisessa. Jukka ei ollut
vieläkään tullut.
Masa pyysi, että Jukan käskettäisiin heti tulla Varsanniemeen, kun
hän tulee kotiin.
Emäntä lupasi.
Koko päivän Masa odotti Jukkaa. Katseli ikkunasta kujalle. Ja pihalla
kulkiessaan katsoi maantielle niin kauas kuin näki. Mutta Jukkaa ei
näkynyt ei kuulunut.
Masaa alkoi epäilyttää, että jos ei Jukka tulisikaan. Illan jo
hämärtyessäkin hän vielä yritti katsoa ikkunasta kujalle, ja melkein
säikähti, kun emäntä huomautti:
-- Eikös jo pitäisi, pojat, vaatteita muuttaa? Pimeähän nyt tulee
tuossa paikassa.
-- Minä käyn ensin Korpisessa. Opettaja sanoi, että Jukkakin saa
tulla, sanoi Masa hätäillen ja läksi juoksemaan.
Jukka oli aina vain poissa. Masa jäi Korpisen muuripieleen seisomaan
ja kysyvästi emäntään katsomaan.
-- Mitäs toljotat? tiuskasi emäntä.
Väsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja
poika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän
tiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.
Mitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi.
Ja nyt ei Jukka tulekaan!
Masa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.
Ehtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina.
Koululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin
jo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi
muuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat
keskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa
sinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin
ovipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä,
odotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä
tuikahtavat näkyviin.
Mutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.
Kynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet
kimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin
omenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti
selässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi
ympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.
Jukka vain ei ollut sitä näkemässä eikä kuulemassa.
Pukki jakoi joululehdet.
-- Matti Aleksanteri Saari, huusi se niin, että sali raikui.
Masa hätkähti, kun kuuli nimensä noin kuuluvasti sanottavan näin
suuren joukon aikana. Ujosti meni hän ottamaan lehtensä. Hänestä
tuntui kuin olisi pukki nostanut hänet jostain, asettanut kaikkien
nähtäville ja sanonut, kuka hän on. Ja nyt ihmiset katsovat häneen ja
sanovat että: sekös se onkin! Matti Aleksanteri Saari.
Siinäpä sen nyt kuulivat muutkin kuin koululaiset. Kuulivat, ettei
hänen nimensä ole mikään Varsanniemen Ruokko-Masa, vaan on hänelläkin
oikea nimi. Yhtä hyvä kuin jollakin toisellakin.
Matti Aleksanteri Saari.
Hän kiitti pukkia hiljaisuudessa. Olisi nyt vain ollut Jukkakin
kuulemassa. Juho Iivari Saari.
Mutta Jukkaa ei ollut.
Kun leikki oli kuusen ympärillä käynnissä, istui Masa paikallaan
ja mietti, pitikö hänen panna omena kahtia Jukalle ja Mikulle, vai
saisiko hän antaa sen kaikki Jukalle? Jukalle hän sen mieluummin
antaisi. Kun Jukka ei saa olla kuusellakaan, mutta Mikku saa.
Karamellia hän Mikullekin antaisi. Itse söi hän piparkakun, se kun
olisi hajonnut taskussa. Yhden karamellin hän myöskin söi.
Seuraava päivä oli lauantai, joulun aaton-aaton aatto ja yleinen
lattiain pesupäivä. Masankin piti olla veden viskelijänä, kun lattiaa
hangattiin. Ja puiden kantajana ja muuna juoksupoikana. Puoliselta
pantiin hänet liiteriin keittopuita pilkkomaan. Sieltä hän juoksi
Korpiseen katsomaan, oliko Jukka vieläkään tullut.
Korpisenkin tuvasta kuului pesunkahinaa. Ovea juuri hangattiin tuvan
puolelta. Ja kun Masa nykäsi oven auki, sai hän märän rätin vasten
kasvojaan ja emäntä horjahti kynsilleen porstuaan.
-- Siinä sä hyppäät kuin epätaidon roiskeessa, ärjyi emäntä ja
seisaalleen päästyään huitasi uudelleen Masaa rätillä kasvoihin.
-- Eikö sua nyt Varsanniemessä tarvita -- Ruokko-Masa -- tiuskasi
vielä, veti oven kiinni Masan eteen, lupsautti haan ja alkoi
uudelleen hangata.
Masa ei tiennyt, mihin katsoa. Hiljaa hiipi hän porstuasta pihalle ja
liiterin taitse kahlasi maantielle, ettei tuvasta vain kukaan näkisi
häntä.
Mutta kyyneleitä hän ei päästänyt silmiin Hammasta vain puri. Ja
tielle päästyään ja lunta housuista karistaessaan heitti hän vihaisen
silmäyksen Korpiseen päin. Kädet puristuivat nyrkkiin housujen
taskuissa ja posket nytkivät. Mutta itkenyt hän ei. Hän ei tahtonut
itkeä. Ei millään uhalla. Mutta purra hän olisi tahtonut. Purra niin
että rauskuu! Ja potkia. Korpisen emäntää. Ja kaikkia -- -- --.
Syntihän se sellainen on -- tiesi hän sen. Mutta olkoon! Käskee
niiden sanoa häntä Ruokko-Masaksi. Vielä nytkin, vaikka joulukuusella
kuulivat hänen oikean nimensäkin Korpisen emäntäkin. -- -- Oli
siellä, vaikka ei ole talosta ketään koulussa! Ja Rikku oli. Ja
Suoma. -- Kumma, ettei isäntäkin tullut -- --
Masa hymähti ja lähetti syvästi halveksivan silmäyksen Korpiseen päin.
Ja sellainen ämmä sanoi häntä Ruokko-Masaksi! Sellainen -- -- --
Mutta odottakoon! Odottakoon jo -- perkele.
Se oli ensimäinen kerta, kun Masa kirosi. Kauhistuen huomasi hän sen
itsekin.
-- Mutta mitäs ne sanovat minua Ruokko-Masaksi! huudahti hän
puoliääneen ja painui hakkuupölkylle nyyhkimään.