Masan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi
kohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle
syömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan
vain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan
suuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina
silakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin
sai silakankin jotenkuten luistamaan.
Tuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia,
puista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui
keskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi
kohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen.
Mitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina.
Eikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen
lentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain
salakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa
raskasmielisyyttä.
Saisi edes istua! ajatteli Masa.
Mutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin
tullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai
itsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi
itsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten
katselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä.
-- Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta,
jonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai
pistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava
siellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa
Ratulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko
ruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.
Hyljätyn tunne valtasi mielen.
Hän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona.
Sieltä muistui hänen mieleensä:
"Ken siellä nokkivi ikkunaan?"
"Avatkaa ikkuna hetkes vaan!
On tuuli kylmä. On jäässä maa.
Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!"
Hän näki pienen linnun -- sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan
nurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti
liverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen
ikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.
"On tuuli kylmä, on märkä maa.
Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa",
mukaili hän runon. Ja posket kastuivat kyynelistäkin, eikä vain
sateesta.
Lehmät menivät taas toisaanne päin. Masa juosta hölkötti ladolle.
Latoon kömpiessään hän äännähti:
-- Ruokko-Masa --
Ja tuokion kuluttua heiniin kaivautuneena:
-- Ja oma Masa -- --
Ja siinä itselleen sijaa valmistaessaan hän muisti, miten isäntä
sanoi viime viikolla Tolkkilasta ostetusta sianporsaasta, että se on
järjettömästi hyvänruokkoinen -- -- Siitä hypähti ajatus siihen, että
hän näki itsensä ja sianporsaan rinnakkain.
Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja jäi tuijottamaan ladon olkikatosta
riippuvaan tyhjään rukiin tähkään.
Minkätähden hänen pitää olla Varsanniemen Ruokko-Masa?
Tiesihän hän sen kyllä ja ymmärsi. Kun hän on köyhä. Ja kun häneltä
ovat isä ja äiti kuolleet. Mutta sittenkin. Minkätähden ollenkaan
pitää olla Ruokko-Masoja? Miksei kaikki saa olla vain Masoja ja
Jussia ja Miskoja! Mitä varten pitää olla ruokkojakin? Minkätähden
toiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä? Toiset herroja, joilla on
arkisinkin pyhävaatteet päällä, toiset muita ihmisiä, joilla on
pyhisinkin rikkinäiset housut jalassa?
Minkätähden Korpisessa pannaan paimenelle voita vain silloin, kun
Rikkukin on mukana, mutta ei silloin, kun Jukka yksin on?
Minkätähden -- --? Minkätähden -- --?
Masa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä,
joihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.
-- Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että
äiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo -- "orpo-raukka", niinkuin
Antin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin
oli tehnyt -- -- --
Minkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan
--? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse
-- --?
Masa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään.
Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt.
Ladon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti
istuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan
kaurassa.
Kuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon
takaa hyökkäsi kaksi miestä.
-- Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät
lehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti
tavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja
samassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi,
hosui ja huusi.
Vasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa,
minne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon
luona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli
Ratulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari
kertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.
Masan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla
häntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään
vai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki
miesten tulevan yhä lähemmäksi.
Kalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja
hän alkoi huojua --
Eivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse
mennessään Ratulan isäntä vain sanoi:
-- Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.
Masa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain
katsoi.
-- Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.
-- Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin
siivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.
-- Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan
syöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille
vahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin -- --
ei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.
Enempää ei Masa kuullut.
Vasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta
vapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi
vähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.
Ja nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika,
ettei häntä saa liikoja kurittaa.
Masa lähetti kiitollisen katseen sinne päin, minne isäntä oli
kadonnut ja lähti taas latoa kohti.
Ratulan isäntä varmaankaan ei sanoisi Ruokko-Masaksi, jatkoi hän
mietteitään. Sanoisi vain Masaksi. Kun se kerran sanoi, että hän on
siivo poika.
Masa ei mennyt enää latoon. Seinustalla vain seisoskeli, että olisi
heti valmiina, kun lehmät alkavat kauraan päin mennä. Kun se isäntä
niin sanoi, että hän on siivo poika.
Eläisi äiti nyt! Saisi hänelle kertoa, kuinka rikas ja komea Ratulan
isäntä, joka on melkein niinkuin herrat, sanoi, että hän on niin
siivo poika, ettei häntä saa liikaa kurittaa. Eikä lyönyt häntä,
vaikka lehmät olivatkin kaurassa. Ei edes torunutkaan.
Mutta äitiä ei ole -- -- Eikä ketään muutakaan, jolle voisi sellaisia
kertoa.
Sumentuvia silmiään räpyttäen meni Masa nurkkauksesta katsomaan,
missä päin lehmät olivat.