Itkuinen tihusade syyskuun alkupäivinä.
Jukka, se Korpisen myöty poika, kävellä lenkutteli lehmäin perässä
takalistolle päin vihellellen ja pitkää pihlajaista raippaa
viuhutellen. Suuremman miehen hartioita varten tehdyn likemmä
polviin ulottuvan takin liian pitkät hihat oli käännetty niin,
että likainen vuori oli näkyvissä. Housut oli koottu paikoista ja
rei'istä ja päässä oli eräänlainen lakki, jonka alta vetistävät, joka
hetki tirskuvaan nauruun valmiit silmät luikistelivat. Selässä oli
nurkistaan kulunut tuohikontti.
Jonkun matkaa edellä meni toinen lehmäjoukko, ja silmäkulmat
pinnistettynä yritti Jukka tunnustella, kenen ne olivat. Mutta kun
ei sumun läpitse nähnyt niin tarkasti, eikä kellokaan kuulunut,
niin antoi katseensa valahtaa jälleen tiehen ja rupesi uudelleen
viheltämään. Vihdoin puhkesi täyttä kurkkua huutamaan:
-- Tiiu talu tappeli akkansa kans,
Minä menin väliin keppini kans.
Minä sain sieltä plökkiini
Ja hyppäsin omaan mökkiini.
-- Älä nyt perkele hevosen alle kävele, räjähti hänen edessään.
Jukka hypähti sivuun, sylkeä tirskautti ja sanoi:
-- Joo.
Nosti päänsä ja huomasi että Ratulan pikkurenki Jussi siinä toi
hevosia laitumelta. -- Enempää puhumatta menivät he kumpikin
suuntaansa. Vasta matkan takaa Jukka älysi kysyä:
-- Kenen lehmät tuolla edellä menevät?
-- Varsanniemen, vastasi Jussi.
Nyt tuli Jukalle kiire. Lehmästä toiseen juosten ja raipalla hutkien
yritti hän saada niitä juoksemaan. Lehmillä ei kuitenkaan ollut
vähääkään juoksuhalua. Silloin Jukka turvautui toiseen keinoon.
Pysähtyi ja luikkasi:
-- Masaa!
Ei kuulunut mitään vastausta.
Jukka painoi silmänsä kiinni niin että otsaa pinnisti ja koko
voimansa huutoon keräten rääkäsi:
-- Masaaa!
-- Hooi, kuului vastaus.
-- Älä jätä! huusi Jukka.
Taasenkaan ei kuulunut vastausta. Ja taasen Jukka koko voimallaan
karjasi:
-- Masaaa! Odota!
-- Aja nopeammin! huusi Masa.
-- Saakeli, saakeli, saakeli, alkoi Jukka sinkua ja vihan tiestä
hutkia lehmiä raipallaan. Ja nyt täytyi lehmäin ruveta juoksemaan.
Päästyään lähemmäksi Jukka kellon pälpätyksen sekaan huusi Masalle:
-- Mihin sä menet?
-- Mätikorpeen, vastasi Masa.
-- Pitääkö sun paimentaa?
-- Pitää -- Ratulan kaurasta. Minnekäs sä menet?
-- Matinsaloon.
-- Pitääkös sun paimentaa?
-- Ei. Jää tänne, kehoitti Jukka. Päästetään lehmät yhteen.
Masa jäi tiepuoleen odottamaan.
-- Missäs Rikku on? kysyi, kun Jukka tuli kohdalle.
-- Kotona, missäs muualla, kun kerran sataa.
-- Mutta eikös se ole vanhempi kuin sinä? moitti Masa.
-- Se on kahdennellatoista ja minä olen vasta yhdeksännellä, selitti
Jukka. Mutta ei se sateella koskaan lähde. Eikä aina poudallakaan.
-- Kuinka se niin saa olla? ihmetteli Masa.
-- Miksei saa, kun itkee, sanoi Jukka ja sylkeä tirskautti hampaitten
välistä.
-- Itkee, epäili Masa. Nyt sä narraat.
-- En narraakaan, tiukkasi Jukka. Piru vieköön, sanoi sitten
ulkoaopitun miehekkäästi. Se on porukontti. Korpisen porukontti-Rikku
se on.
Taas Jukka sylkeä tirskutti hampaitten välistä. Masa naurahteli.
-- Haaviston Miskan isä sen oli möksinyt hyvän omaksi, kun se oli
särkenyt kaikki Haaviston pääskyspesät, innostui Jukka kertomaan.
Ja Miska sanoi, jotta kyllä Rikku sitten rääkyi. Mutta Miskan isä
oli vain möksinyt ja tukistanut. Ja kun Rikun äiti oli tullut
riitelemään, oli Miskan isä paasannut sen tulemaan, niin jotta pää
kolmantena jalkana.
Jukkaa nauratti jutellessaan.
-- Se on sellainen poika se Miskan isä, jotta kyllä se vain yhden
ämmän pitelee, sellaisenkin kraapan kuin Rikun äiti. -- Pitää katsoa,
onko se pannut mullen voita, toimesi Jukka edelleen ja kirvotti
kontin kantimia irti. Kävellessään kaivoi eväänsä esille ja luetteli:
-- Leipää, silakkapussi, piimäleili -- eikä mitään muuta. Pirunämmä.
Viskaan mäkeen koko sapuskat.
Vihoissaan heitti Jukka kontin selkäänsä, ja kantimia kiinni
sitoessaan hoilautti:
"Tämän kylän ämmät
Tappurahännät
Ei tarvitsisi muuta,
Kuin tervaa mustaan pussihin,
Ja sillä vasten suuta!"
-- Eikö sulle panna koskaan voita? kysyi Masa?
-- Silloin pannaan, kun Rikkukin on. Mutta muuten ei koskaan.
-- Mulle pannaan joka päivä. Ja paljon! Se on hyvin harvoin, kun mun
tarvitsee silakkaa syödäkään, kehuskeli Masa.
Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kunnes Jukka taas
vimmastui sanomaan:
-- Se on sitten piru se meidän ämmä. Ja penikat on pikku-piruja.
Hirttää ne sais jokaisen. Ja äijän saisi hirttää kaksi kertaa.
Hän iski lähinnä kävelevää lehmää raipallaan, niin että se
kimmurrellen tunkeutui toisten sekaan. Sitten jäi äänetönnä pää alas
painuneena kävelemään.
Masa loi Jukkaan murheellisen katseen, mutta ei sanonut mitään. Vähän
ajan kuluttua katsahti uudelleen Jukkaan, mutta ei nytkään sanonut
mitään. Vasta Mätikorven tien haarassa hän sanoi:
-- Saat multa voita -- jos haluat --
Jukka oli siihen heti valmis.
Masa suisti lehmänsä Mätikorven tielle. Sitten istuivat veljekset
kivelle ja Masa jakoi laukussaan olevan voin. Jukan osuuden pani
kahden leipäpalan väliin.
Sylkeä nieleskellen ja kosteita huuliaan maiskutellen Jukka himokkain
katsein seurasi Masan puuhaa. Masa huomasi sen ja hänelle tuli
mieleen, että Jukka syö voileipänsä jo ennenkuin ehtii kunnolla
perillekään. Se jollain tapaa masensi nousemassa olevaa antamisen
iloa. Masennus vielä lisääntyi, kun hän Mätikorven tielle kuuli,
kuinka Jukka mennessään hoilasi:
"Kun ei piru saa,
Kun ei piru saa,
Kun jätkäll' on taivaassa torpanmaa."