Niinä kolmena päivänä, jotka Sanni oli ollut Saarenpäässä, muistuivat
emännälle entistä useammin mieleen omat aikaisin kuolleet lapsensa.
Varsinkin nyt, kun roskailma oli loppunut ja miehet olivat taas
päässeet metsään menemään, ja piika Maija oli naapurissa työnsä
kanssa, eikä heitä ollut kotona muita kuin hän ja Sanni, oli hän
kokonaan muistoihinsa vajonnut.
Jalka polki rukkia ja kädet hoitelivat langan valmistumista.
Mutta ajatukset olivat muualla.
Mitä lie tarkoitettu sillä, kun häneltä oli kaikki lapset niin
aikaisin poisotettu? Oliko se ollut rangaistusta? Vai rakastavasta
kädestä lähtenyttä kuritustako? kyseli hän itseltään. Ja tekikö
hän edes oikein siinäkään, kun suostui ottamaan Sannin hoitoonsa?
Jos hänenkin käy samoin kuin omainkin lasten? Kun parhaiksi ehtii
kiintyä, niin korjataan pois.
Katse suuntautuu Sanniin, joka puhtaaksi pestynä, punanauhaiset
letintyngät niskassa, istui lattialla, ikkunasta tulvivain auringon
säteiden laskukohdalla, ja äänetönnä leikki vaatetilkuista kootulla
nukella ja kangaspalasilla.
Niinhän hänelle oli aina käynyt, jatkoi emäntä mietteitään. Sanni oli
senkin nimi, hänen esikoisensa. Puolentoista vuoden vanhana sairastui
kurkkumätään. Hän valvoi yötä päivää vuoteen ääressä ja lääkärikin
haettiin kolme kertaa. Mutta mikään ei auttanut. Kuolema voitti -- --.
Siitä on nyt kolmekolmatta vuotta.
Kun Matti syntyi, sai hän jostain sen käsityksen, että se jää
elämään. Ja elikin se viisivuotiaaksi. Sillä aikaa jo ehti Hilda
syntyä ja kuollakin. Matti oli terve ja vilkas poika. Sille
laitettiin jo pojan pukukin ja hän näki vieläkin, kuinka Matti
ujosteli ja samalla oli hyvillään, kun puku pantiin ensi kertaa
päälle. Juuri sinä päivänä täytti Matti viisi vuotta ja puku
annettiin jonkinlaiseksi syntymäpäivälahjaksi. Iltapäivällä meni
Matti toisten lasten kanssa jokirantaan. Siellä oli joltain kiveltä
luiskahtanut jokeen -- ja tuotiin ruumiina kotiin.
Emäntää vieläkin puistatti, kun muisti, kuinka hän silloin toisin
vuoroin riiteli ja solvasi Jumalaa siitä, että tämä oli rikkonut
lupauksensa, toisin vuoroin taas rukoili ottamaan hänetkin sinne,
missä Matti oli. Pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. -- -- Eikä se
pelko taitanut aiheetonta ollakaan.
Matin kuoleman jälkeen syntynyttä lasta ei hän uskaltanut katsoa
silmiin eikä koskaan oikein lujasti painaa rinnalleen. Puolen vuoden
ikäisenä se sitten kuolikin -- raukka -- --.
Emäntä huokasi.
Ei ole hänen sallittu lapsesta ihmistä kasvattaa. Ei ainakaan omasta
lapsesta. Sallittaneeko toisen lapsesta -- -- --.
Sanni rukka. Jos se onkin sinulle onnettomuus, kun meille jouduit
-- -- --. Eikä onni, niinkuin ihmiset sanovat -- -- --.
Emäntä pysäytti rukkinsa. Oikealla kädellä rukin pyörästä pitäen hän
puolain välistä katsoi Sannia.
Sannikin näytti miettivän jotain. Toisella kädellään konemaisesti
heilutteli nukkeaan, mutta ikkunaan tähdätyissä silmissä oli
ilme, joka osoitti, että ajatukset vaelsivat muualla kuin nuken
heiluttamisessa.
Yht'äkkiä hän katsahti emäntään. Heitti nuken lattialle ja juoksi
emännän luo. Nojasi tämän polviin ja katsoi silmiin.
-- Eihän Tanni taattanu mennä äitin kant tiltonhautaan? Tannin olit
tullu kolttu likaitekti, sanoi, painautui lujemmin emännän polvia
vasten, hapuili kiinni hänen käsiinsä ja kuin rukoillen katsoi
silmiin.
Emännän mielessä läikähti.
-- Ei Sannin tarvitse kirkonhautaan mennä! Eikä saakaan mennä, sanoi
hän ja tempasi Sannin syliinsä.
-- Etkö tina antaiti Tannin mennä?
-- En! Minä en antaisi!
Sanni painoi päänsä emännän rinnoille.
-- Ookko tina ny Tannille äiti? Kun Tannin äiti on tiltonhauatta.
-- Olen, kuiskasi emäntä hiljaa ja painoi Sannin rintojaan vasten.
-- Minä olen Sannin äiti, kuiskasi hän uudelleen ja painoi suudelman
Sannin otsalle.
* * * * *
Miehetkin tulivat kotiin.
Heti kahvin juotuaan alkoi isäntä taas houkutella Sannia syliinsä.
Pöytärahilla istuen kehotteli:
-- Tule paapalle! Tule!
Sanni vain nauroi ja piilotti kasvonsa ruoanlaittopuuhissa häärivän
emännän hameenlaskoksiin.
-- Mene nyt! kehoitti emäntä. Sanni yritti paremmin piiloutua.
-- Kuinka et sinä isälle mene? nuhteli emäntä ja hellällä
väkivallalla irroitti Sannin itsestään.
Sanni purskahti äänekkääseen nauruun ja tunki emännän eteen, hänen ja
takkakiven väliin.
Isäntä otti sokerinpalan astiasta pöydältä, asetti sen avonaiselle
kämmenelle ja Sannia kohti kättään kurottaen houkutteli:
-- Tule nyt paapan syliin!
Emäntä siirsi Sannin pois takkakiven kyljestä ja velliä sekottaen
istui kivelle.
-- Vooi mitä isällä on! huudahti ja yritti kääntää Sannia isäntään
päin. Katso! Mene nyt syliin, taikka minä menen!
Sanni päästi suuriäänisen naurun ja alkoi pyrkiä emännän syliin.
-- Eei -- älä minun syliini tule. Ei minulla mitään ole. Mutta mene
isälle! Sillä on sokeria, neuvoi emäntä ja otti Sannin syliinsä.
Sannin kasvojen ilme oli yhtä hyvin itkun kun naurunkin ilmettä ja
hän kiersi kätensä emännän kaulan ympärille.
-- Katsos Sanni, yllytti isäntä ja kurotti sokeripalaa.
Sanni painoi päätään lujemmin emännän rintaa vasten, mutta samalla
kuitenkin salaa katsoi sokeripalaan isännän kädessä.
-- Mene nyt isälle, houkutteli emäntä ja yritti irrottaa Sannin käsiä
kaulaltaan. Isä itkee, kun ei Sanni ollenkaan isän syliin mene,
kuiskasi hän Sannin korvaan, kuitenkin niin, että isäntäkin sen kuuli.
-- Tule nyt, Sanni, paapalle! pyysi isäntä ääntään itkuiseksi tehden
ja silmiään pyyhkien.
-- Katso nyt! Isä itkee jo.
Emäntä sai Sannin pois sylistään ja työnsi häntä isäntää kohti.
-- Mene nyt, ettei isän tarvitse itkeä. Sormi suussa katsoi Sanni
isäntään. Isäntä painoi kädet silmille ja rupesi tyrskimään.
-- No mutta, no mutta! hätäili emäntä. Mene nyt, Sanni kulta! Isä
tulee muuten kipeäksi ja viedään kirkonhautaan!
Sormi yhä suussa alkoi Sanni emännän työntämänä hilautua isäntää
kohti. Yht'äkkiä päästi helisevän naurun ja kädet ojona juoksi
isännän luo.
Loistava hymy kasvoillaan nosti isäntä Sannin syliinsä ja antoi
sokeripalan.
-- Mutta ethän sinä osaa lasta sylissäsi pitääkään, nauroi emäntä ja
meni asettamaan Sannia paremmin.
-- Ä ä älähän nyt huoli! Kyllä me siitä sovimme, torjui isäntä.
Mutta nisua paappa Sannille antaa, kun se oli niin kiltti, että tuli
paapalle.
-- Ka, kun riiputtaa lasta kamalasti, huudahti emäntä, kun isäntä
Sannia kantaen meni kamariin. Olisi taas mennyt joukkoon, mutta
vellipannu rupesi juuri kuohumaan.
-- Nisua paappa Sannille antaa. Mistä me nyt vain löydämme mummon
varaston, puheli isäntä kamarin piirongin edessä, toinen jalka
tuolilla ja Sanni polvella istumassa. Piirongin avaimet löytyivät
emännän Amerikassa olevan veljen vaskikehyksiin asetetun valokuvan
takaa. Isäntä avasi piirongn lahvin.
-- Hpp -- ääh! Mutta täälläpä nyt vasta oli! ihmetteli hän ja suurin
silmin katsoi Sanniin. Suuriksi rävähtivät Sanninkin silmät vehnäset
nähtyään.
Sanni sai kädet täyteen vehnästä. Sitten pantiin kaappi jälleen
lukkoon ja avaimet paikoilleen ja mentiin tupaan.
-- Nukenkin paappa Sannille ostaa. Oikein ison nuken ostaakin,
jutteli isäntä.
-- Vai niin teille tuli heti hyvät välit, kiusotteli emäntä.
-- Niin ne nyt tuli. Katso vain, kuinka sinun täst'edes käy,
kerskaili isäntä.
Sanni pyrki pois isännän sylistä. Isäntä laski, ja suu vehnästä
täynnä juoksi Sanni emännän luo.
-- Itä ottaa Tannille tuuren nuken!
-- Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! -- Menkää
nyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.
Sanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että "itä ottaa Tannille
noin tuuren nuken".
-- Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja
heltyneenä nosti Sannia.
Sannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi
missään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose
puoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni
siinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä.
Pyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:
-- Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.
-- Vai niin se sanoo, sinä -- kekkula -- ja Joose yritti
kirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru
tuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. -- Oli
nimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika
kun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä
silmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään
riihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään,
että mistä se Sanni tuon sai.
-- Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.
Illalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi.
Hypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää
parrasta ja huusi: "Hei", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä
ja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi
kätensä hänen polviinsa ja äsähti "Pöh!"
-- Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.
Vihdoin Sanni kiipesi Joosen syliin. Joose oli taas joutumaisillaan
hämille. Sai kuitenkin hallituksi itsensä ja hiukan tottumattomasti
asetti Sannin polvelleen ja alkoi "köröttää". Lämpeni niin, että
puhkesi yksitotisella äänellään laulaa jurnuttamaan:
"Körö körö kirkkoon,
Papin muorin penkkiin,
Lukkarin lautaan,
Parhaaseen paikkaan."
-- Paahaateen paikkaan, matki Sanni, ja nauraen katsoi takkavalkeaan.