mutta jos sellainen maksu kerrankin laiminlyötäisiin, voisi velkoja,
kuten tavallisesti sellaisissa velkakirjoissa sanottiin, vaatia
koko summan maksettavaksi. Martti tiesi varsin hyvin, että Stuwitz
tulisi vastoin tavallisuutta tekemään sellaisen vaatimuksen, mutta
hän tiesi myöskin, että häntä varten oli matkalla Bergeniin kalalla
lastattu jaala ja niinmuodoin hänellä oli rahoja tiedossa. Sillä
vaikka hän muuten ei olisikaan sitä tehnyt, tahtoi hän nyt lunastaa
velkasitoumuksensa kokonaan.
Hän oli viime aikoina -- kuten hänen isänsä huolekseen huomasi --
ruvennut asioimisissaan liian rohkeaksi, ja sellainen toimi oli myös
mainitun kalajaalan lähettäminen, sillä siihen hän oli pannut suuren
osan omaisuuttaan. Silloin ei näet käytetty vielä vakuutusta. Mutta
jos kaikki hyvin kävi, palkitsi voitto kieltämättä kaikki hänen
edelliset tappionsa.
Janne Sakarinpoika oli juuri matkalla poikansa asioilla, kun
hän kuuli, että jaala oli kärsinyt haaksirikon Alsterenin luona
Nordvuonossa. Hän ymmärsi huolestuttavan asiaintilan ja matkusti
oitis parempia tietoja saadakseen sinne, jonne tiedon onnettomuudesta
edellisenä päivänä sanottiin tulleen. Siellä hän sai tietää, että
sanomassa oli, paha kyllä, perää, ja että vain pieni osa lastia oli
saatu pelastetuksi.
Isän mieli oli raskas, kun hän palasi kotiansa, sillä hän näki, että
syy oli pojan. Mutta hän tahtoi kuitenkin itse tuoda sanoman; --
parempi on, arveli hän, että sen tekee hänen oma isänsä kuin joku muu.
Sinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka
kalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut
yhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän
keksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli
kiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä
kaikki saataisiin autetuksi.
Kun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana,
vaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:
"Luoja keksinee keinon siihenkin."
Kun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset;
mutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, -- "kullakin on
oma karinsa vältettävänä", sanoi hän ja lisäsi, että "Martin
onnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen".
Martin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain
mielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen
onnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa
langenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä
vaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin
toimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla
levisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada
kauppapaikan itselleen.
Martin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on,
hänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi
odottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas
tehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin
hullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka
miehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon.
Häntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten
muutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin
luona.
Heggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa
kohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran
vastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen
oli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa
kovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan
juonen kautta joutunut "halpamaisen Stuwitzin kynsiin". Myöskin
Topias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä
sääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät
Heggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää
laatua.
Kauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti
ei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa
parantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten
valmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan -- mikä näyttikin
luultavalta -- aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen,
matkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota
hän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä
katkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.
Heggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund
itse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan
tielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka
tiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi
puhua siitä hänelle suoraan.
"Minä aion mennä", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, "Stuwitzin
luo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen."
Heggelund silmäsi vihaisesti Stuwitzin taloon päin ja sanoi sitten
totisena, samalla pudistaen Martin kättä:
"Luvatkaa minulle, Jansen, että tulette jälleen taloomme, käyköönpä
tuon veijarin luona kuinka hyvänsä -- täällähän on teidän vanha
kotinne."
Heggelundin sanat osoittivat suurta ystävällisyyttä, jota Martti ei
ollut odottanutkaan.
Stuwitz istui ahtaassa puotikamarissaan kirjoitellen erääseen
konttorikirjaansa, kun Martti Jansen astui sisään. Hän mutisi hiukan
nähtyään tulijan, mutta jatkoi sitten työtään antamatta keskeyttää
itseään ja käskemättä vierasta istumaan; -- eikä huoneessa ollut
paljon sijaakaan, paitsi isännän vieressä olevalla tuolilla. Martti
tunsi vanhastaan nuo kasvonjuonteet; ne eivät ennustaneet hyvää.
Viimein nosti Stuwitz silmänsä kirjasta ja sanoi jäyhästi:
"Tulette varmaankin maksamaan velkaanne?"
"En", vastasi Martti, "minä tulen pyytämään maksuajan pitennystä."
"Vai niin!" sanoi Stuwitz pitkäveteisesti ja silminnähtävästi
keventynein mielin, samalla kuin hän ryhtyi taas työhönsä. "Onhan
teillä ajanpitennystä huutokauppapäivään asti."
Stuwitzin vastauksessa oli jotakin sanomattoman loukkaavaa, eikä
hän koettanutkaan salata toivoansa päästä piakkoin Lapinniemen
omistajaksi.
Siitä huolimatta esitteli Martti hyvin levollisesti syytä pyyntöönsä;
olihan maksettavaksi langennut summa jo suoritettu, ja hän sanoi
olevansa valmis suorittamaan seuraavat erät kahdesti tai koko summan
ainakin kevääksi.
Olkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana
vastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.
Martti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann
yleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.
"Ei", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään
saadakseen keskustelun loppumaan, "saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz,
eikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen". Hän näytti
kovalta ja ilkeältä -- varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos
ovesta.
Martti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja
hän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä
kärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa
asiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän
halusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas,
säälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän
loukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi
aivan rauhallisena vuoteen laidalle.
Mitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan
tarkoin esittää.
Martti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin
kappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi,
ja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan
Heggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää;
hänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään
kiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän
arkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja
näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin
katse sai hänet taas asettumaan.
Peilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta
itsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas
tuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut
sen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa;
sitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas
syytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen
ohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa
olivat.
Stuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen
leppeästi hymyillen:
"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen
omistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. -- Mutta
missä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään
osaa sanoa -- jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin
ihmiset."
Martin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi
silmiin, saamatta sanaakaan suustaan. "Konna!" huudahti hän vihdoin
ja poistui huoneesta.
Stuwitz saattoi häntä ovelle ja sanoi:
"Voittehan te hakea oikeutta! -- Näyttäkää vain toteen nuo lorunne
oikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä,
muuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta."
Martti kuuli vielä ivallisen "hyvästin" jälkeensä.
Kun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli
lupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä
mielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää
voi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän
ja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.
Hänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; -- sillä Edel
oli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi
raskaasti hänen mieltänsä -- hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.
Edel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi
kuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen
myötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut
koskaan häntä niin lähellä kuin nyt -- olihan tytön käytöksessä
jotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.
Syynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus
Lapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.
Heggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin
levolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja
leikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen
tuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.
Ikäänkuin myönnytykseksi tytön arvaamiin ajatuksiin sanoi Martti
huoaten:
"Niin, minä matkustan Amerikkaan -- täällä ei minulla ole enää mitään
päämäärää."
"Lapinniemi ei kuitenkaan liene koko elämä", vastasi tyttö matalalla
äänellä, katsomatta Marttiin.
"Ei, neiti Edel", sanoi Martti mielenliikutuksen valtaamana, "mutta
te olette minulle koko elämä! -- Teitä varten minä olen työskennellyt
ja teitä minä olen ajatellut." --
Martti oli noussut ylös ja seisoi nyt tytön vieressä. -- "Ja nyt" --
hän lisäsi surullisella äänellä, "nyt, kun minä en ehkä koskaan enää
saa nähdä teitä tässä elämässä, tahdon minä pyytää teitä säilyttämään
erään esineen, joka on minulle erittäin kallis, äitini rintaneulan;
minua ilahduttaisi suuresti, jos tietäisin teidän kantavan sitä."
Hän aikoi ojentaa tytölle neulan, mutta käsi, joka otti sen vastaan,
vapisi, ja hän luki Edelin kasvoista ja hänen kyyneltyneistä
silmistään, että tyttökin rakasti häntä. Martti unohti kaiken ja veti
tytön luoksensa; mutta kohta sen jälkeen hän malttoi mielensä ja
sanoi vitkaan: "Mitenkäs tulevaisuus?"
"Sen rakennamme me yhdessä", kuiskasi Edel ja tarjosi kätensä
luottavasti Martille.
Kun neitsyt Dyring katsahti sitten ovesta, istuivat molemmat
onnelliset ikkunan edessä kuunvalossa.
Aamulla oli Edel tavallista aikaisemmin isänsä luona; hänellä
oli tavattoman paljon asioita toimitettavana ja järjestettävänä.
Mutta sitten tyttö tarttui isäänsä kaulaan, niin että tämän täytyi
kysyä syytä siihen, ja silloin Edel selitti, kuinka hänen laitansa
oikeastaan oli. Isä oli asiasta hyvin iloissaan, ikäänkuin Martti
Jansen olisi voittanut Lapinniemen eikä kadottanut; sitten tehtiin
sopimus kihlauksen julkaisemisesta, kun Martti ensi kerran tulisi
Heggelundille. Edel luuli kuitenkin, että neitsyt Dyring arvaisi
asian jo sitä ennen.
* * * * *
Oli juuri se aika kesää, jolloin lappalaiset oleskelivat Skorpöllä,
ja sanoma siitä, että Stuwitz aikoi myydä Lapinniemen huutokaupalla,
oli saapunut sinnekin. Se saattoi Matti Nuton kovin levottomaksi,
sillä hän näki uuden vaaran uhkaavan etujansa.
Kun Martti Jansen tuli kotia, oli häntä vastassa useita henkilöitä,
jotka koettivat hänen kasvoistaan arvata, miten matkalla oli käynyt,
ja niiden joukossa myöskin Matti Nutto. Mutta hänpä ei voinut tehdä
muuta päätöstä kuin että matka oli onnistunut hyvin. Marinalta hän
sai seuraavana päivänä kuulla, kuinka asian oli käynyt.
Lappalainen kävi talossa useita kertoja ja Marina huomasi, että
hän tarkoilleen kyseli asiaa monta monituista kertaa. Viimeksi
hän tuli lainaamaan heidän kolmihankaansa pariksi päiväksi matkaa
varten; mihinkä hän aikoi, sen hän jätti kuitenkin sanomatta. Kotona
teltassaan hän oli siihen aikaan ollut sangen miettiväinen.
Eräänä aamuna, kun Stuwitz meni tavallisuuden mukaan avaamaan
kauppapuotiaan, seisoi vanha lappalainen ulkona odottamassa. Hän
aavisti, että jotakin ikävää oli odotettavana ja lähetti senvuoksi
kauppapalvelijansa alas rantapuotiin, päästäksensä vieraistamiehistä.
Hän koetti salata iloansa, kun lappalainen sanoi tulleensa vaihtamaan
jäljelläolevia vanhoja seteleitä, ja hän tarttui kuumeentapaisesti
setelipakkaan, jonka hän oli tuonut mukanaan konttorista. Vihdoinkin
hän siis sai käsiinsä nuo setelit, jotka niin monta vuotta olivat
vaivanneet hänen sieluansa.
Matti ei kuitenkaan vetänyt lompakkoansa esille, vaan ilmoitti nyt
oikean asiansa. Hän tahtoi kirjallista vakuutusta siitä, ettei
Lapinnientä myytäisi huutokaupalla velasta; -- lappalainen arveli,
että vanhan sopimuksen mukaan pitäisi Lapinniemen saada olla rauhassa.
Stuwitz ei vastannut pitkään aikaan; hänen kasvonsa punoittivat,
ne ilmaisivat raivoa ja pelkoa. Hätäytyneenä näki hän, että nuo
setelit olivat aseena Martti Jansenin kädessä ja että hänen täytyi ne
lunastaa mistä hinnasta hyvänsä.
Stuwitz kiusasi häntä kauan aikaa turhaan kaikenlaisilla
tarjouksilla; mutta Matti oli taipumaton, ja Stuwitzin täytyi, kuten
hän sanoi, suostua kirjoittamaan vaadittu vakuutus, jonka hän teki
kirjeen muodossa Martti Jansenille. Mutta lappalainen ei näyttänyt
vieläkään tyytyväiseltä -- hän tahtoi että joku toinen lukisi hänelle
varmuuden vuoksi kirjeen.
Ihmeellisen taipuisana rupesi Stuwitz kirjoittamaan uutta kirjettä;
hänen kätensä vapisivat ja hän keskeytti kirjoituksensa useita
kertoja, ikäänkuin olisi miettinyt pelastuskeinoja. Mutta lappalainen
katseli häntä rypistellen kulmiansa ja nähtävästi nautti voitostansa.
Jonkun hetken kuluttua tuli Matti taas kauppapuotiin, jossa Stuwitz
odotti häntä peläten, ettei lappalainen pitäisi sanaansa. Hän toi
kuitenkin uskollisesti setelit, mutta väitti vaihtaessa, että kukin
taaleri vastaa tietysti taaleria uusissa seteleissä, ja Stuwitzin
täytyi suostua hänen vaatimukseensa.
Tänä päivänä istui Antti salissa ja puheli serkkunsa kanssa. Edel oli
hyvin iloinen ja näköjään samaa mieltä Antin kanssa, kun jälleen tuli
puheeksi se, että sivistyksen yksinomaiset kannattajat maassa olivat
ylioppilaat. Hän oli tosin vastannut jotain, josta Antti ei tiennyt,
oliko se pistopuhetta vai ei, ja tämä siveli senvuoksi mustaa
leukapartaansa; mutta Edelin viaton katse rauhoitti hänet. Tyttö oli
sanonut:
"Niin, minä muistan hyvin hyvästi, kuinka iloiseksi me tulimme sinä
päivänä, jolloin sinä tulit sivistyneeksi", mutta oikaisi sitten
kohta: "jolloin sinä suoritit ylioppilastutkinnon."
Silloin astui sisään palvelija ilmoittaen, että eteisessä odotti
eräs lappalainen, joka tahtoi puhua Antin kanssa. Se oli vanha Matti
Nutto, jonka hän entisistä ajoista tunsi ulkomuodolta. Lappalaisella
oli kädessä paperi, jonka hän pyysi lukemaan -- hän tahtoi tietää,
oliko se oikein kirjoitettu.
Tuskin oli Antti lukenut paperin, kun hän riensi saliin ilmoittamaan,
että Martti Jansen oli nyt pelastettu; -- hänellä oli kädessä
kirjallinen todistus siitä, ja hän aikoi juuri hyökätä samaa vauhtia
ilmoittamaan asiata enollensa, kun Edel kalpeana ojensi kätensä
saadaksensa paperin. Kun tyttö oli lukenut kirjoituksen pari kertaa
ja sitten vielä kolmannen kerran, katsoi hän loistavin silmin Anttiin
ja sanoi äkillisen kiitollisuuden-tunteen valtaamana:
"Koska sinä, Antti, olet tuonut minulle tämän sanoman, niin saat myös
olla ensimäinen, jolle minä ilmoitan kihlaukseni Martti Jansenin
kanssa -- vaikkei hän olekaan mikään 'sivistynyt mies'" -- lisäsi
hän hiukan veitikkamaisesti; mutta tytön silmät olivat täyttyneet
kyynelillä ja hän meni itse näyttämään paperia isälleen.
Lappalaisella ei ollut aikaa nauttia tarjottuja virvoituksia, sillä
hänen piti rientää takaisin Stuwitzin puotiin; -- hän oli vain
tahtonut näyttää tuota paperia.
Matti matkusti hyvin tyytyväisenä kotiansa. Hän nousi rantaan Janne
Sakarinpojan laiturilla ja jätti Marinalle kirjeen, samalla kertoen
sen sisällön.
Rientäen matkaan sanoi Matti, että "siinä on palkka siitä, että
Marina oli kerran pelastanut minun tyttäreni ja tämän lapsen
kareilta. Mutta", huusi hän lopuksi, "jos hukkaat kirjeen, menettää
poikasi Lapinniemen!"
Marina kiiruhti kirjeineen kotia ja saapui sinne hengästyksissään.
XVII.
VANHOJA ASIOITA.
Menettelynsä vuoksi Heggelundia kohtaan oli Stuwitz joutunut huonoon
maineeseen paikkakunnalla. Parantaakseen asemaansa yleisön silmissä
tai rauhoittaakseen omaatuntoansa hyvillä töillä, hän matkusti tänä
syksynä käräjille tekemään testamenttiaan, jonka mukaan useita
rahaeriä hänen kuolemansa jälkeen tulisi määrätyksi kunnalle.
Käräjäpaikassa juteltiin illalla eräästä tapauksesta, joka koski
Heggelundin luona asuvaa "vanhaa neuvosta". Kun tämän nuorena
ollessa eräs laiva joutui haaksirikkoon Ruijan pohjoisrannalla, oli
hänen veljensä, joka sitä kuljetti, menettänyt henkensä yhdessä
vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Neuvos oli aikanaan pannut toimeen
useita tiedusteluja, koska tämän tapauksen johdosta oli levinnyt
kaikenlaisia huhuja. Sen rintaneulan, jonka Martti Jansen lahjoitti
morsiamelleen, neiti Heggelundille, sanoi vanhus olevan saman neulan,
jonka hän aikanaan oli antanut kälylleen. Omituista asiassa oli
se, että tämä neula sanottiin löydetyn haaksirikkoisesta laivasta
pelastetun lapsen vaatteista, ja tämä lapsi oli ollut Martti Jansenin
äiti.
Ihmiset olivat tiettyjä, ja tuntuipa omituiselta ajatella niitä
henkilöiksi romaanissa, johon ainekset olivat kootut välittömästä
ympäristöstä. Eräs läsnäolijoista kertoi pari samanlaista juttua
monta vuotta sitten tapahtuneista asioista ja keskustelu muuttui
kohta kaikenlaisiksi arveluiksi ja luuloiksi tästä asiasta.
Rovasti Müller oli koko ajan kuunnellut juttelua, äänettömänä
pyyhkien tuon tuostakin kasvojansa nenäliinalla. Yhtäkkiä hän lausui
kummallisen juhlallisesti kääntyen Stuwitziin, joka ei ottanut osaa
keskusteluun: "Minä rukoilen aina niiden edestä, jotka eivät uskalla
tunnustaa, mitä heillä on sydämellä; sillä heidän tilansa on sangen
tukala, siitä olen vakuutettu."
Stuwitz näytti ällistyneeltä ja katosi kohta huoneesta.
Rintaneula oli tullut tunnetuksi seuraavalla tavalla: Eräänä päivänä
oli Edel puhellessaan Topias-sedän kanssa näyttänyt hänelle saamaansa
uutta rintaneulaa. Luotuaan sitten silmänsä ukkoon, kummasteli tyttö
hänen käytöstään. Ukko käänteli neulaa käsissään, tarkasteli sitä
kaikin puolin ja otti viimein sen sisästä, raottamalla pientä kantta,
kimppusen hiuksia, joiden olemassaoloa Edel ei ollut aavistanut.
Vanhus näytti olevan mielenliikutuksen vallassa ja istui kauan
ajatuksiinsa vaipuneena.
Se on, lausui hän vihdoin heikolla äänellä, sama rintaneula, jonka
hän kerran oli lahjoittanut veljensä vaimolle. Kihara oli hänen
veljensä hiuksista; itse hän oli siihen piirtänyt kannen alle nimensä
alkukirjaimet T. St.
Nyt seurasi selityksiä ja Edel kertoi, mitä hän tiesi neulasta;
sitten hän jätti ukon hänen omasta tahdostaan istumaan yksinään neula
kädessä.
Kun Edel sittemmin tuli hänen luokseen, puheli ukko tapansa mukaan
katkonaisesti:
"Ihmeellistä! Ihmeellistä! Olenhan aina ajatellut, että Martti Jansen
on veljeni näköinen -- yhtä vaaleaverinen, ja etenkin silmät -- ja
sama reipas käytös -- ainahan sanottiin, että veljeni, kapteeni, oli
saanut yhtä paljon pituutensa lisäksi kuin minulta puuttui!"
Myöhemmin illalla hän sanoi vilkkaasti:
"Minä olisin mielelläni häissä, Edel -- jos minä siksi ennätän
tarpeeksi voimistua -- ja nyt pitää sinun kirjoittaa kaikesta
tästä sulhasellesi, niin minä lisään sitten muutamia sanoja
veljeni-tyttärelle". Hän pani painon viime sanalle, jolla hän
tarkoitti Marinaa. "Hän tai hänen lapsensa saavat periä minut", sanoi
hän seuraavana päivänä.
Ei kukaan tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä selittämällä hänelle,
kuinka vaillinaisesti asia lain mukaan oli todistettu. Sukulaisistaan
puhuminen tuli tästä hetkestä Topias-sedän mieluisimmaksi ajankuluksi.
Elämänsä viime vuosina tuli Stuwitz halvatuksi toiselta kyljeltään ja
hänen ahneudestaan sekä ihmisvihollisuudestaan kulki hirveitä juttuja.
Kun rovasti Müller kerran kutsuttiin hänen yksinäisen kuolinvuoteensa
ääreen, näki hän, että Herra oli kauan sitten saanut käsiinsä tämän
miehen.
XVIII.
LOPPU.
Edelin ja Martin kihloihin joutuminen juuri niinä päivinä, jolloin
viimemainitun asiat olivat huonoimmillaan, vaikutti, että Jannen
mieli kääntyi suopeammaksi Edeliä kohtaan; -- Marinan kanssa
puhuessaan ei hän nimittänyt tyttöä enää hienoksi neitoseksi. Mutta
olipa kuitenkin vielä jotakin epäilystä jälellä. Lapinniemellä
tarvittiin hyvä talonemäntä; mutta oliko mahtavan Heggelundin tytär
semmoiseksi sopiva, sitä hän suuresti epäili. Hän oli vähällä tehdä
sellaisen johtopäätöksen, että tyttö, joka muuallakin oli saanut
aikaan monta hullutusta, voisi taloon tultuansa vielä suuremmassa
määrin viedä asioita samaan suuntaan. Hän epäilemättä tahtoisi, että
kaikki olisi suurellista, mihin hän kotonaan oli tottunut.
Janne ja Marina olivat sittemmin olleet useita kertoja kutsuttuina
Heggelundin luo vieraisille. He olivat aina juhlavaatteissaan ja
tahtoivat joka kerta lähteä kotiaan puolenpäivän jälkeen -- he
ymmärsivät ylipäänsä ihmeteltävän hyvin käyttäytyä arvokkaasti.
Mutta toiselta puolen osasi myöskin Edel hienolla tavalla vaikuttaa
sulhasensa isään -- ikäänkuin hän olisi arvannut ukon ajatukset.
Martti ja Edel olivat hyvin pahoillaan siitä, että vuosikausia oli
heiltä mennyt hukkaan -- mistä he nyt saivat kärsiä. Se asia oli
heillä kuitenkin selvänä, että heidän on voimainsa mukaan yhteisesti
rakennettava tulevaisuuttaan. Alussa ei heidän pitäisi laisinkaan
elää ylellisesti, sillä Stuwitzin velan maksaminen oli vaatinut
suuria uhrauksia; mutta kun Lapinniemi oli niin edullinen paikka,
saattoi suoritus nyt tapahtua. Martti tahtoi, että Edel tulisi hänen
emännäkseen jo samana kevännä. Mutta Edel oli siihen aikaan Jannen
kuullen vastannut tarvitsevansa vielä aikaa. Ja kun Martti hiukan
hämillään kysyi:
"Mitä varten?" -- vastasi tyttö: