nuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen
yksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen
seutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden
hän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat
ylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui
hiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.
Revontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä
vainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet
voi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa,
ja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina
merkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla
varustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.
Matkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen
ja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina
seuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät
autioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan
poronlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti,
että hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä
takaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin
matkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen
toiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä
ja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin
liikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta,
salli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi.
Hän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan
Norjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja
luopua oppaastaan.
Myrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että
Hopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut
jotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut
ja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin
nuoruudessa voinut olla kaunis -- niin tuli Martti ajatelleeksi
kerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä
vuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen
tähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut
Martin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli
hämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän
istui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui
Iso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen
sydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt --
mielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi
-- murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.
Hän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka
oli houkuteltu Vasiljevin alukseen -- "siitä on jo yli neljäkymmentä
vuotta", sanoi hän, "ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin
olisin halunnutkaan."
"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt
lupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä
jalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet
syödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle;
sillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin
hänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin
sumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni
muuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla
itselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka
silloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa
minut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira.
Hän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä
hautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa
itkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon,
pani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli
Matti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka
eivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut
häntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä
laivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä
olisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet
ikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä
hän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan,
ja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että
pohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian
sillan alle Olsvaagissa.
"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini
kertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he
saivat minut alukseen. -- Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni;
hän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen
kysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä
pakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.
"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa,
ja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa
poissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut
kuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit'
mukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin,
että olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti
minua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä
taisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin
kaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja
uskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa
ja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen
aina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan
katon alla; -- minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä
näen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on
joutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä."
Kun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo
tapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas
ajatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun,
sanomatta kuitenkaan sanaakaan.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi
Hopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti
tuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti
Nutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen
huipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja
sinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: -- kivi seisoi siinä
yksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.
Hopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin
hän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla
poroaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa
jatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle,
josta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen
pysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää
ja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli
heidän erottava toisistaan.
Martti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan
palkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen.
Hopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja
kyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:
"Luuletko, että K--vaagin pappi", hän tarkoitti rovasti Mülleriä,
"laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?"
Kun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo
Hopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä
hänen vaivastaan.
Martti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja
ajatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta
seikkailulta.
Kaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan
myrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin
selvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi
lain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä
kuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta
mieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä
Hopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat
olla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja,
niin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden
oikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä
kuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. -- Tällaiset mietteet
tuntuivat Martista hyvin katkerilta.
Martti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin
ettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä
olevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat
tulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt,
kiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin
mahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen
johdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet
kokonaan tähän asiaan.
Kun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen
yli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään
soutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli
hiukan -- mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria -- nähdessään
maalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla.
Muutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille
ja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki
ahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä
tiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.
Eilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei
ollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen
silmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja
puodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.
Kotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat
joulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein
tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä
keksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin
purjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan
kauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu
oli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa
määrin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti
näki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle
sydämestään kiitollinen.
Kotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta
matkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan
Janne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan
omistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja
liikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat
vanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena,
jollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, -- sillä
elämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.
XV.
ANTTI.
Sillävälin kun Martti Jansen kauppapaikkansa edullisen aseman avulla
seuraavien kahden vuoden kuluessa tekee edullisia kauppoja ja
nauttien menestyksen tuottamaa arvoa ja mainetta tulee paikkakunnan
mahtimieheksi, aiomme poiketa hiukan taaksepäin ajassa ja kertoa
Antti Heggelundista.
Kristianiassa oli Antti esiintynyt kaikin puolin Heggelundin
ottopoikana; hän sai runsaasti rahaa, ja ylioppilasten kesken hänelle
tuli nimeksi "rikas Heggelund". Hänen hyväsydäminen, vilkas luontonsa
sekä se seikka, että hän oli aina valmis lainaamaan tovereilleen
rahaa eikä koskaan kitsastellut, hankki hänelle paljon ystäviä. Häntä
pidettiin hyvälahjaisena, oli jonkunlaisena johtavana henkilönä
ylioppilaspiirissä. Hän kävi ahkeraan teatterissa ja harrasti, samoin
kuin hänen tuttavansakin, kirjallisia asioita. Häntä kutsuttiin
seuroihin sekä pitoihin ja aina hän oli puuhassa.
Tulinen työinto, joka oli hänet vallannut viime aikoina kotona,
oli vähitellen kadonnut -- sen olikin oikeastaan vaikuttanut hänen
toimeliaan ystävänsä Martin esimerkki, kun hänen taipuvainen
luontonsa oli vielä viimemainitun vaikutuksen alaisena. Luvut
edistyivät siis hyvin hitaasti.
Antin kirjeet olivat siihen aikaan Heggelundin ja hänen vaimonsa
ilona, vaikka ne aina loppuivatkin rahanpyyntöön. Heggelund luki
tavallisesti viimeksitulleen hyville ystäville, jotka kävivät hänen
luonaan; kävelipä hän joskus, kirje taskussa, tuomarinkin luo,
jossa se ikäänkuin satunnaisesti luettiin, ja tuomarin tytär Julia
kuunteli sitä hyvin tarkkaavaisena. He olivat saaneet kaikenlaisten
kuulemiensa yliopistojuttujen johdosta sellaisen käsityksen, että
ylioppilaan elämä oli "opiskelemista" ja että siitä muutaman vuoden
kuluttua välttämättömänä seurauksena oli tutkinnon suorittaminen.
Sitten sattui Heggelundin rouvan kuolema, joka kovasti koski enon
mieleen, ja kotikirjeet, vaikkakin näennäisesti huolettomia, eivät
enää koskaan olleet iloisia. Tuon tuostakin piti rahalähetyksiä
odottaa tavattoman kauan, mistä Antti arvasi, että enon ei ollut
aina helppo saada kokoon rahoja. Mutta se seikka ei saattanut Anttia
pulaan, sillä hän osasi oivallisesti lainailla ja enon nimi vaikutti,
että hänelle helposti uskottiin lainaa.
Hänellä oli kuitenkin tarpeeksi selvä käsitys aavistaakseen, etteivät
asiat kotosalla voineet olla aivan hyvin, mutta samalla hän oli kovin
kevytmielinen ja nautinnonhaluinen ruvetakseen koskaan sellaisia
asioita liian kauan ja syvällisemmin aprikoimaan, vaikka pari Edelin
kirjettä viime aikoina kyllä antoi siihen tarpeeksi aihetta.
Sanoma huutokaupasta ja muista kotoseikoista saattoi hänet senvuoksi
suuresti hämmästymään. Se oikein huumasi hänet. Hän huomasi nyt
kerrassaan, että myöskin hänen oma tulevaisuutensa oli käynyt
himmeäksi ja ollen taipuvainen äärimmäisyyksiin, hän joutui nyt
epätoivoon. Hän osasi kuitenkin luoda itselleen rohkeita, loistavia
toiveita. Hyviltä ystäviltään hän onnistui saamaan lainan, jolla
hän säästävästi eläen voi oleskella ainakin yhden lukuvuoden
Kristianiassa. Hän rupesikin hyvin toimeliaaksi ja ryhtyi oitis
lukuihinsa. Hänen luonteensa, joka aina tarvitsi yllykettä, oli nyt
saanut sellaisen uusista, odottamattomista tapauksista.
Ylioppilasmaailmassa herätti suurta huomiota huhu "rikkaan
Heggelundin" ryhtymisestä lukuihin kahden yksityisopettajan avulla.
Hän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä
enonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.
Kotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin
entistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana -- jonkunlaisena
"tietomiehenä", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan
ehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän
välinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön
puheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin
riitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen
vaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän
liiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen;
-- "ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi
maassamme", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan
suoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen
vastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; -- hän ei
tiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.
Hän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä
yhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua
aina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti
tilaisuutta.
Martti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja
muutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita,
samalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja
uudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu
kamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja
voi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti
huomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja
että hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa
kuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin
uteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville,
koetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.
Vaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie
Schultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen
vaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja
kun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja -- sivumennen sanoen --
sangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen
rakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi
ja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä
samaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden
ikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan
yliopistosivistyksen merkityksestä.
Eri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan
vierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään
sellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan,
millainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa
tavallisella ihastuksellaan; -- mutta sitten hän kävi merkillisen
vaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet
omituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli
hänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä
katkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.
Kerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona,
tuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän
kaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne
kasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät
kuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä
paitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni,
mutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen
jälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.
Martti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen
rovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta,
kaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä
Hopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten
hänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen
käytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime
aikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun
paljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.
Rovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi
itse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon
enemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä
huolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui
hänestä parhaalta.
Kun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö,
-- niin sanoi rovasti, -- sellaiset jutut kilpailijan kateuden
synnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi
muistaa, että kosto tulee toisaalta. "Se sananparsi pitää minun
kokemukseni mukaan paikkansa", sanoi hän lopullisesti, "että ei
kukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä
käsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä
Stuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!"
Loppupäätökseksi tuli, että Martti Jansen heitti kostontuumansa
sikseen, vaikka hän nyt, katkeralla mielellä ollessaan, olikin
taisteluun halukas.
Hän meni kotiaan ja kuvitteli Edelistä kaikkea paitsi hänen oikeata
mielialaansa. Oliko syynä hänen käytökseensä se, että Antti oli
tullut kotia? -- Hän oli aina mielipahalla huomannut, että Edel
oli Antille ystävällinen. Vai pitikö tyttö hänen toimiansa liian
mitättöminä. -- Pitiväthän ihmiset niitä sanomattoman suurina. Hän
tahtoi sen vuoksi näyttää voivansa saada aikaan vieläkin enemmän. Ja
hän vältti tästä lähtien Antin seuraa.
Hänen äitinsä oli huomannut, että hänellä oli raskaita ajatuksia
sydämellä, ja Janne pudisti välistä päätänsä, sillä hänestä tuntui,
että poika alkoi asioimisissaan käydä liian rohkeaksi. Hän selitti
Marinalle, että Martti oli tullut uhkamieliseksi, mutta niinkauan
kuin kaikki meni hyvin, ei asiaan ollut muuta lisättävänä.
Kun Martti kerran Edel Heggelundin tavattuaan entistä katkerammalla
mielellä palasi kotia, sai äiti hänet puolittain ilmoittamaan,
miten asianlaita oikein oli. Marina ei voinut olla hyväksymättä
sitä, että hän tahtoi näyttää tuolle hienolle neitoselle, kuinka
pitkälle hän voi mennä; mutta Janne Sakarinpoika arveli, että se
oli vain turhamielisyyttä. Sydämessään hän ei pitänyt Edeliä juuri
suuren arvoisena; sillä hän huomasi, että tyttö oli syynä siihen,
että Martti nyt niin hurjan rohkeasti tavoitteli onnea. Mutta hän ei
sanonut siitä mitään vaimolleen, sillä hän itsekin pelkäsi liikoja
ennustuksia.
* * * * *
Eräänä iltana oli Antti kauan valveilla. Hän kirjoitti
kosintakirjettä serkulleen ja repi sen taas rikki. Hän oli
kirjoittanut elämässään kolme sellaista, ja nyt hän piti
kunnia-asianaan, ettei tämä tulisi edellisten kaltaiseksi. Hänen
mielensä ylipäänsä ei ollut niin rohkea, että hän olisi saattanut
ottaa vastaan suullisen vastauksen; -- sentähden hän oli aina kosinut
kirjallisesti.
Ensi iltana toimitti hän kirjeen perille sanansaattajan mukana, ja
meni itse purjehtimaan.
Seuraavana päivänä hän oli menehtymäisillään epätoivoon. Edel oli
lyhyellä kirjeellä antanut hänelle kaikessa ystävyydessä kieltävän
vastauksen, toivoen samalla, että Antti siitä huolimatta pysyisi
vastakin hänen kelpo serkkunansa.
Jonkun ajan kuluttua sai Antti eräänä iltana selville, että hänen
ensimäinen rakkautensa, se on, rakkaus tuomarin tyttäreen Julieen,
oli ollut oikeaa rakkautta.
"Serkukset ovat liian läheisiä sukulaisia". Hän ei ollut, häpeä
kyllä, ajatellut Julieta pitkään aikaan.
XVI.
LAPINNIEMI.
Stuwitz oli suurella kateudella katsellut Martti Jansenin menestystä
Lapinmutkassa -- hän piti sitä ryöstönä itseltään ja häntä harmitti
monta vertaa enemmän se, että juuri Martti Jansen oli anastanut
paikan. Lapinmutka oli itsessään kallis aarre, ja siltä kulmalta
tulevan kilpailun kautta kärsi hänen oma kauppansa melkoisesti.
Hän oli toimelias vihollinen ja Martti oli monesti saanut sitä
kokea. Kun Stuwitz eräänä syksynä kuuli, että Martti Jansen oli
kärsinyt tappiota jossakin kalakaupassa, riemuitsi hän suuresti.
Puotipalvelijoille hän sanoi aina ennustaneensa sitä uudesta
tulokkaasta, joka oli suuri vain sanoissa, ja samaa puheli hän
myöskin kuullessaan, että Martti Jansen oli ottanut isonlaisen lainan
Jackmannilta Storvaagenissa.
Stuwitzilla oli monivuotinen kauppayhteys tämän miehen kanssa ja
jonkun ajan kuluttua hän poikkesi matkalla hänen luoksensa.
Martti Jansenin harmi ei ollut vähäinen, kun hän maksupäivän
lähestyessä sai tietää Jackmannilta, että Stuwitz oli hänen
saamamiehenään.