ilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa
jälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän
otti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset
siitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että
hän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai
ehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä,
se oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän
arveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.
Vielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen
kun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen
ystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää
alttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita
täyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana
katseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki
tällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti
huulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan
omituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta
hän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle
suurta hyötyä lappalaisten joukossa.
Nyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin
Ruotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan
tunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon
jään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue
kulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.
Sievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli
jo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin
metsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin
sekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka
voitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä
karvaisin, lämpöisin nutukkain.
Oli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään,
jossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä
omassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine
lumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea
lieteen.
Lappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville
asuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana
tunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.
Näiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä
elämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen
peseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.
Lastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan
päivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä
juhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.
Lyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän.
Lappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan
ihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis
mies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin
olivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi
lasta; -- nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista
lappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat
kuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti
kyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän
vallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.
Hänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen
vaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän
tyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta
heidän luokseen.
Seuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa
tarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan
perustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa
riippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.
Kuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei
olisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin
hyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta
asiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen
miehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; -- mutta kylläpähän keinot
keksitään -- sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen.
Kaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä
mielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se,
joka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain
siitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana
henkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma
kehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän
ennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.
Sillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m.
kallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen
pojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta,
ja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten
ystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä
toisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti
sitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa
oli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat
luultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita
kahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua
puotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun
ehdon.
Tavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä
hyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin "hakeakseen hävinneitä poroja",
kuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen
tarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien
etsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.
Ollessaan sellaisilla matkoilla väliin yhden väliin toisen kanssa sai
Martti tilaisuuden tuttavuuksien tekemiseen ja kauppojen hieromiseen;
mutta tässäpä ilmestyi vaikeuksia, joiden alkusyynä oli, kuten
Hopea-Saara eräänä päivänä ilmoitti, pari ostajaa, jotka olivat
suutuksissaan Martin tarjoamista korkeista hinnoista.
Martti oli luvannut ruveta kummiksi Lyman pojalle, joka ensi
sunnuntaina piti kastettaman. Äiti oli nimittänyt lapsen Martin
kaimaksi.
Kirkonmenojen jälkeen pidettiin jonkunlaisia markkinoita.
Lauantaina päivällisen jälkeen lähti useita lappalaismatkueita --
rivi rivin jälessä -- pulkissaan pitkin lumista laaksotietä kirkolle.
Ajaessaan pitää Lappalainen pulkkaansa ruumiillaan tasapainossa,
siten että hän vähän väliä nojaa poronnahkaisessa rukkasessa
olevalla kädellään hangenpintaan. Kun juokseva poro väsyy ja käy
kärsimättömäksi, kääntyy se joskus, kuten tiedetään, isäntäänsä
vastaan, joka silloin sukkelaan kumoo pulkan yllensä, samalla kuin
raivostunut elukka kopistelee pohjaa sarvillaan ja etujaloillaan.
Niin pian kuin raivo lakkaa, kääntää lappalainen taas pulkan
entiselleen ja pitkittää matkaansa, kunnes hän näkee hyväksi riisua
poron ja asettaa sen sijaan toisen varalla olevan, jota hän nuorasta
kulettaa mukanaan.
Syrjälaaksoissa tuli tuon tuostakin toisia kirkkomatkueita, jotka
liittyivät rivissä muiden seuraan, ja niin jatkoi koko seurue
punaisine lakkeineen kulkuansa pitkänä, heleän kirjavana juovana
pitkin valkoista seutua, väliin kadoten koivunorostoon, väliin taas
ilmaantuen kukkuloille ja joen rannalla. Alhaalla joella -- joka
näkyy olevan erittäin lappalaista varten luotu kulkuväylä, paitsi
missä kosket ovat esteenä kululle -- kasvoi matkue yhä suuremmaksi.
Kun myöhään iltapäivällä pysähdyttiin erään jääpeitteen alla olevan
järven saarelle, oli siellä koossa suuri osa kirkolle matkustavaa
rahvasta.
Melkoisen metelin jälkeen, johon antoi aihetta se, että pari
matkalaista oli tullessa ajanut poronsa ristiin vetohihnojen
yli, päästiin viimein järjestykseen. Sukset, jotka kuletettiin
varastoreessä, pistettiin lumeen pystyyn. Niihin sidottiin ruoaksi
jäkälää, samalla kuin elukat itse kaaputtivat lunta hakeakseen lisää.
Reestä ottivat vaimot poronlihaa, poronkieliä ja muuta muassa olevaa
tavaraa, samalla kuin miehet vetivät esille viinapullon peskinsä
sisältä, jossa he sitä kovan pakkasen tähden säilyttivät.
Olipa juhlallista katsoa, kuinka koko tämä joukko kylmänä
iltapäivänä, autiossa lumen peittämässä saaressa lappalaisen tavan
mukaan otti lakit päästänsä ja notkistetuin polvin piti rukoukset
ennen aterioimista. Martista tuntui kuin olisi hän ollut kirkossa,
mutta suuremmassa kuin koskaan ennen.
Senjälkeen kului aika hyvin hupaisesti, ja liikkeelle lähdettiin
vasta parin tunnin kuluttua, sittenkun aurinko oli noussut taivaalle.
Kaksi poroa oli repinyt itsensä irralleen ja ne oli ensin otettava
kiinni. Samalla kuin isäntä kulkee ja vaanii poroa, lentää nuora
äkkiä kuin musta varjo yli lumen. Eläin tuntee sen sarvissaan
ja nousee kahdelle jalalle, samalla kuin lappalainen vetää sitä
luoksensa. Vihaisen elukan etujalat kolhivat lopulta hänen paksua
peskinkaulustaan, jolla hän kokee suojella itseään ja joka, etenkin
jos se on karhunnahkaa, tekee iskut melkein tuntumattomiksi.
Kirkkokojuihin toivottiin saavuttavan kello kahden tai kolmen
paikoilla aamulla, mutta paksu sumu, jonka matkalaiset kohtasivat
eräällä isolla järvellä, pakotti heidät pysähtymään, jolloin
huomattiin, että tunnin verran oli ajettu ympärinsä ja tultu
entisille jäljille takaisin.
Puukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse,
joka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on
pieni koivulehto.
Pohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on
talvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin
ikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.
Kirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää,
joka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi
kirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä
saarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun
lukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella
hartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen
muun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin
vihkiminen.
Vihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari
nuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa
lappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä;
sulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten
yli.
Yllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski,
rinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen
lakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat,
kärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri
oli kierretty kaunis, tupsupää nauha -- näin puettuna oli morsian,
joka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen
raikastuttamina, oikea kaunotar.
Alhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia,
joihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto "pyhästä papista", osaksi
myös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen
uhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten
tavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä "burist, burist"
-- ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää;
toinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen
venäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin
gamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle
lapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä
puolesta.
Kolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota
puoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki
päässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen
talonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta
penikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin
muukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt
melkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä
miestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen
lappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että
muukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa
oli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä
kauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla,
näköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti,
sysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka
oli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita,
joiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin
kovalla naurunhohotuksella.
Lyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän
meni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki
olivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä
vielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen
kauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä
rauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka
Martti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi
siellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja.
Hän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi,
kuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli,
kuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän
kuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä -- siihen
menikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa -- ei hän voinut pidättää
ivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä
silmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui
pari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja
sanoi kylmästi:
"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää
anteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?"
Mies näytti hiukan epäröivän -- hän oli tosin pitkä ja roteva --,
mutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet
luomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata
kysyjää.
"Sitähän minäkin", sanoi Martti leppyneenä; "mutta arvelin kuitenkin,
ettei haittaisi kuulostaa asiata!"
Martti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt
miestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään
äskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.
Kohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona
esitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa.
Tämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin
mielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan
porotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut.
Sitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten
puumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin
se, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.
Parin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat
Martin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta "Jumalan rauhaa".
Hänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään
sisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia
itselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle
puolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan
samoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala
täällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka
Iisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta
möikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä
vastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä
vastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen
kauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä
"oikeuden lappalaismaahan" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä
huhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä
seikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi
asiansa selvitetyiksi.
Kun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän
useampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa
lähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti
kalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan
pullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan
toisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi
onneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja
nahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta
hänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa
matalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka
päivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä
oli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta
nahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan
tarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä
kiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.
Martin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli
tarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään.
Hänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi
pulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella
paikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin
silminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan
vaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä
se siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti
häntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin
isäntänsä poikain huostaan.
Huomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin
hillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että
julkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt
tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä
istui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein
aina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat
poissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja
varovaa.
Eräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen
edustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita
vierasten omia, joita oli tultu hakemaan -- sillä tuhansien porojen
joukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit
viruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun
omistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina,
suopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.
Martti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä
tointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala,
takaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu
halkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin
pyssynluoti olisi lentänyt ohitse.
Josia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri,
ikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut
huomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä
osoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.
Vihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut
hillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei
ennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista
tyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.
Kului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon
keikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla
kun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä.
Tämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän
heitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia
oli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä
olevaa iskun jälkeä.
Väkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat
pitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä
vetäytyi majaansa; -- hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä
halunnut uudistaa ottelua.
Nyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus
ilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut
olla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään
olevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla
turvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta,
ja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen
aikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan
tavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä
vaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa
hän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa
pelkoansa.
Hän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja
puheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut; -- nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä.
Oikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään,
mutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; --
todenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet
valtaansa.
Tunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja
toinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti
siihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän
oli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle
sanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi
hänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan;
ulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä
eräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää
olisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta,
ennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia
aikeita.
Martti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta
ettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta
hänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas
vieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä,
ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.
Martti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se
kauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä
ihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä,
katsoivat loukkaavan "lappalais-oikeutta". Hän sanoi kaikessa
hiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle
antanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin
tarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan
oli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti
kuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan
pakoretken niin äkkiä toimeen.
Ajohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan,
jonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin
hankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä
tähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin
tunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö
punaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja
näillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa,
väliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä.
Tulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät
koskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema
jäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.