itsensä vaivautuneeksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä Martti
itsekseen ajatteli talon muuttuneista olosuhteista. Luonnollinen
käytöstapa tai sopiva sana Martin puolelta olisi tähän nähden
keventänyt Edelin sydäntä; mutta Martti ei ollut kyllin avomielinen.
Mikä heitä molempia likimmin koski ei tullut ollenkaan puheeksi.
Martti tunsi, että Edel tahallansa vältti pienintäkin sanaa, joka
olisi kosketellut hänen tulevaisuudentuumiaan ja itse hän ei tahtonut
ottaa niitä puheeksi.
Eipä kulunut kumminkaan pitkältä aikaa, ennenkuin nämä kaksi, jotka
päivittäin pitivät jotenkin tyhjää keskustelua joutavista asioista,
saivat selville, millaiset heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat.
Aterialle he tulivat joka päivä ruokasaliin ison aikaa ennen kuin
toiset sinne ehtivät, kohtasivatpa toisensa usein muulloinkin
arkihuoneessa, kun siellä ei ollut muita. Tietysti tapahtui tämä
kumpaiseltakin puolelta sattumoisin. Edelin ajatukset askarruttivat
häntä silloin kylliksi, mutta tällainen kahdenkesken-olo oli heistä
kummastakin jotain lumoavaa.
Eräänä iltapäivänä oli Edel mennyt katsomaan Elias Röstiä, joka
sairasti, ja Martti tuli myöhemmin saattamaan häntä kotiin. Oli
kaunis kuutamo, joka levitti hopeaisen hohteen tunturien ja salmen
yli. Koko paluumatkalla he eivät puhuneet sanaakaan. Kun he erosivat
eteisessä, sanoi Martti äkkiä:
"Kohtahan minun siis on lähdettävä täältä, onneni etsintään, neiti
Edel!"
Martti oli jo viipynyt Heggelundin pyynnöstä kokonaisen viikon
talossa; asiat kiirehtivät nyt hänen lähtöänsä.
Muulloin hän oli joka ilta valvonut kauan ja itsekseen ajatellut
päivän tapahtumia, mutta viimeisinä kahtena yönä hän ihan toisista
syistä ei saanut unta silmiinsä. Hän halusi hetimiten tunnustaa
Edelille rakkautensa; niin, olipa jo kerran päättänytkin tehdä sen.
Mutta silloin heräsivät hänessä nuo entiset ajatukset, jotka näinä
päivinä -- kumma kyllä -- olivat kokonaan olleet kadoksissa: hänen
vanha ylpeytensä perheeseen nähden, jonka luo hän muinoin oli tullut
köyhänä kalastajan poikana. Hän näki yhä kirkkaammassa valossa,
kuinka nöyryyttävä sellainen teko olisi niin kauan kuin hän ei
maailman silmissä ollut siihen oikeutettu. Mitä ajattelisi Heggelund?
Ja Edel -- mitä ajattelisi hän tuollaisesta tyhjästä kosijasta, joka
voi viitata vain tulevaisuuteen -- johon päälle päätteeksi kukaan ei
luottanut?
Viimein hänelle selvisi, että jos maailmassa oli toinen tällaisessa
asemassa, niin tämän toisen nimi ainakaan ei ollut Martti Jansen.
Aamulla hän ilmoitti päättävästi aikovansa lähteä jo ennen
päivällistä.
He istuivat silloin salissa kahden, Martti ja Edel. Keskustelu kävi
katkonaisesti, ja ensi kerran mainitsi Martti sanasen aikeistansa.
Hänen äänessään oli jotain omituista, joka vaikutti, että Edel miltei
vapisi istuessaan ommellen. Jonkun yksinäisen sanan hän oli silloin
tällöin lausunut Martille vastaukseksi; mutta viimein, jotakin
sentään sanoakseen, hän kysyi:
"Minkä tähden sitten lähditte Bergenistä?"
"Sentähden, neiti Edel", vastasi Martti, ikäänkuin olisi nyt
tahtonut purkaa sydämensä -- "sentähden, etten kauemmin voinut elää
erillään..."
Nuori tyttö kallisti punastuvat kasvonsa ompelukseen asti; hän odotti
saavansa kuulla aivan saman sanan, mikä pyöri Martin kielellä,
tuon pienen sanan "teistä"; -- ja hän kumartui vastoin tahtoansa,
niinkuin jokainen nainen tekee huomatessaan Amorin nuolen tähdättynä
sydäntänsä kohti.
Niin likeltä kuin pitikin, että Martti olisi tuon sanan sanonut,
ei hän sitä kuitenkaan lausunut. Hän pysyi lujana päätöksessään ja
änkytti lauseensa täytteeksi: "-- kotiseudusta."
Tukala hiljaisuus seurasi tätä sanaa. Vihdoin mutisi Edel joitakuita
välinpitämättömiä sanoja. Hän näytti hiukan kummastuneelta. Hän oli
luottavaisesti odottanut Martin selitystä, ja nyt tämä karttoi sitä.
--
Kun Martti istui veneessä, joka kiiti ulos salmesta, tunsi hän
itsensä onnen pojaksi. Hän tiesi, että häntä rakastettiin, ja hänen
aikeitansa, joita hän nyt lähti toteuttamaan, valaisi ruusunpunainen
hohde.
Hiukan häntä oudostutti, ettei Edel ollut laiturilla huomannut hänen
viime tervehdystään, vaikka se oli juuri hänelle aiottu.
Mutta nuori tyttö vuodatti sinä päivänä yksinäisyydessä vuolaita
kyyneleitä. Hän tunsi, että hän oli lähestynyt Marttia likemmäksi
kuin hänen ylpeytensä nyt saattoi sietää. Hän ymmärsi nyt, että hän
oli ollut oikeassa luullessaan, että Martti aikoi purkaa sydämensä
vasta silloin, kun hän voisi ulkonaisen asemansa puolesta turvattuna
astua hänen ja hänen isänsä eteen. Niin kauan kuin Martti oli köyhä,
pysyisivät siis heidän välinsä sellaisina kuin ne nyt olivat. Martti
ei pitänyt lemmittyänsä suuremmassa arvossa kuin että koko asia sai
riippua siitä, onnistuisivatko hänen liikeyrityksensä.
"Hyvä, Martti Jansen", ajatteli Edel harmissaan -- "tule rikkaaksi,
upporikkaaksi, niin saat vastauksen."
Neitsyt Dyring teki myös, vaikka tietämättänsä, mitä voi painaakseen
okaan syvempään. Hän oli huomannut, etteivät asiat menneet oikeaa
tolaansa, ja hän lausui eräänä päivänä kiittääkseen suosikkiaan:
"Nähkääs, neiti, mieheen sellaiseen kuin Martti voi luottaa; hänellä
on tulevaisuutta!"
Kuinka Edel vihasi tuota "tulevaisuutta", kun sitä katsottiin siltä
kannalta!
* * * * *
Ulkonaisena syynä Martti Jansenin kiireiseen matkaan oli se, että hän
toivoi tapaavansa Nuton perheen vielä sen tavallisessa kesä-asunnossa
Skorpöllä.
Kun hän nyt seitsemän, kahdeksan vuoden kuluttua hiljaisena
kesäiltana astui maalle kotinsa, vuorien rotkossa sijaitsevan majan
laiturille, valtasi hänet omituinen outouden tunne, sillä koti tuntui
hänestä paljon entistänsä pienemmältä. Aurinkoisen kirkas, aava
meri, taustanaan mantereella Storbergskawli, joka nyt ilta-auringon
valossa näytti sinipunervalta, sekä kaikki muukin ympäristö oli niin
viehättävän ihanaa, että hän katseli liikutettuna ympärilleen, --
olihan siinä näköaloja hänen lapsuutensa ajoilta. Mutta kotiansa hän
oli kuitenkin ajatellut isommaksi.
Hän vei venheen aivan maan suojaan voidaksensa saapua perille
äkki-arvaamatta, ja samalla hän mietti, oliko hänen tunturin harjalla
näkemänsä lammaslauma kotolaistensa oma.
Nyt hän näki äitinsä vanhan tavan mukaan istuvan oven edustalla
sukankudin kädessä ja lankakerä helmassa. Jyrkän polun hän loikki
muutamalla harppauksella päähän, ja ilmestyi äkkiä portaille äitinsä
eteen. -- Kului hiukan aikaa ennenkuin äiti uskoi silmiänsä ja
syleili poikaansa, ja kestipä vieläkin kauemmin ennenkuin hän oli
oikein tointunut äkillisen ilon puuskauksesta.
Isä oli pitkällä matkalla ja häntä odotettiin kotiin kahdeksan
päivän perästä. Sensijaan näki Martti valkotukkaisen, kauniin,
seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tuli häntä tervehtimään
ihmettelevin silmin ja alussa hiukan hämillään. Se oli hänen pikku
siskonsa Kristiina, joka nyt oli kasvanut ja tullut täydelleen
äitinsä näköiseksi, vaikka ei ollutkaan aivan niin pitkä kuin tämä.
Veljestään Eilertistä hän sai kuulla, että hänellä oli hyvä olo erään
kauppamiehen luona pohjoisessa ja että hän on hyväntapainen poika.
Iltapäivällä katseli äiti Marttia monta kertaa tutkistellen; mutta
rauhoittui, kun poika näytti onnelliselta ja iloiselta.
Heidän istuessaan yhdessä portailla iltamyöhällä kertoi poika
äidilleen, että hän oli jättänyt paikkansa Bergenissä -- jonka
uutisen johdosta äiti löi kätensä yhteen -- ja selitti sitten
aikovansa tehdä Lapinmutkassa olevan Lapinniemen kauppapaikaksi.
Hän aikoi ryhtyä aivan niin pian kuin mahdollista, niin kauan kuin
lappalaiset olivat vielä saarella, ja sitten seurata heidän mukanaan
Ruotsiin Karesuantoon saadakseen toimeen aikomansa kauppasuhteet.
Niinpian kuin vain eräs kauppatavaroilla, kahvilla, sokurilla,
tupakalla y.m. lastattu venhe, jota hän odotti tulevaksi, saapuisi
perille, aikoi hän aloittaa kauppansa sellaisella tavalla, joka ei
loukkaisi ketään, se on: tekemällä maahan kumoon kaadetun venheen
puodikseen. Pääasia oli kuitenkin saada suomalaisen ja Nuton perheen
suostumus.
Marina oli vaiti ja kuunteli poikaansa. Hän ei voinut arvostella
hänen hankkeitaan, mutta oli kuitenkin eräs kohta, joka antoi hänelle
aprikoimisen aihetta, se näet, minkä vuoksi Martti kaikkea tuota
puuhaili, koska hänellä oli ollut oivallinen asema Bergenissä. Poika
arvasi äitinsä kasvoista hänen ajatuksensa ja ilmaisi illan kuluessa
hänelle rakkautensa Edel Heggelundiin.
Nyt ymmärsi äiti kaikki ja käsitti sydämessään poikansa aikeet --
sanoi kuitenkin hymyillen, että Martti olisi voinut tehdä vielä
paremman matkan ollessaan viimeksi Heggelundin luona. Kun poika
selitti syynsä siihen nähden, ei äiti vastannut mitään; -- hän
hyväksyi poikansa ylpeämielisyyden, mutta näki kuitenkin, että hän
itse Edelin sijassa olisi ajatellut toisin.
Marina tarvitsi koko yön saadaksensa kaiken tämän johonkin määrin
selville, ja tuskinpa sai hän sinä yönä vähääkään unta. Hän käsitti,
että hänen apunsa näin alussa olisi sangen tarpeellinen, jotta Martti
pääsisi lappalaisten suosioon.
Jo seuraavana iltapäivänä istui äiti Matti Nuton teltassa
ystävällisesti keskustellen ja juoden kahvia, johon "hänen poikansa
oli itse tuonut pavut mukanaan."
Sattuipa niin, että he juuri puhelivat niistä ajoista, jolloin
suomalaisen tytär Lyma ja Martti olivat hyviä ystäviä, ja niinpä
suomalaisen sekä Matin mieleen johtui taas kuinka Marina oli
pelastanut Lyman sekä hänen äitinsä -- suomalaisen ensimäisen vaimon
ja Matin tyttären -- ulkona kareilla.
Eräänä toisena päivänä samanlaisella käynnillä ollessaan mainitsi
Marina kuin sattumalta, että hänen pojallaan oli venhe täynnä
tavaroita, joita hän aikoi myydä; arveli kuitenkin, ettei ole
vasta-alkajalle helppoa sellaisella paikkakunnalla, niinkauan kuin
Stuwitz oli kuin haukka kaikkien niskassa.
Hän käytti tahallaan sellaista sanaa, tietäen, että se Nuttojen
vanhan vihollisuuden takia Stuwitzin kanssa oli heille mieleen ja
muutenkin sisälsi totuuden; sillä Stuwitz oli tunnettu siitä, että
hän varoi kilpailijoita ja käytti kaikkia keinoja heidän tuhokseen.
Marina oli tuonut sillä kertaa Martilta nyytin lahjoja, jotka
Matin oli määrä viedä Lymalle Ruotsiin, saaden vaivojensa palkaksi
kartuusin tupakkaa. Marina osasi helposti voittaa ihmisten suosion,
ja nytkin hän menetteli sekä ymmärtäväisesti että sopivasti.
Kun Janne Sakarinpoika tuli kotia, hämmästyi hän suuresti nähdessään
poikansa myymässä tavaroita väliaikaisessa puodissaan kumotun
venheen alla kentällä suomalaisen majan luona. Sinne oli jo useampia
lappalaisia saapunut ostamaan ja vaihtamaan, ja rannalla nähtiin pari
venhettä, joiden väen huhu oli houkutellut sinne mannermaalta.
Janne ei puhunut pojalleen mitään, mitä hän ajatteli tämän
yrityksestä, eikä ylipäänsä hänen aikeistaan. Mutta Marinalle
hän ilmoitti tyytymättömyytensä, selittäen, ettei olisi sopinut
luopua varmasta ansiosta ja tavoitella kaikin puolin epävarmaa;
hänen poikansa oli nyt täysikasvuinen ja oppineempi kuin hänen
yksinkertainen isänsä -- hän sai siis katsoa eteensä. -- Mutta kun
äiti sitten ilmoitti, mitä hän tiesi asian alkusyystä, tuli isä
tosin hiukan suopeammaksi, mutta arveli kuitenkin, että jollei tuo
hieno neiti huolisi Martista hänen nykyisessä asemassaan, ei häntä
ansaitsisi tavoitellakaan.
Hinta, jonka Martti tarjosi Matti Nutolle turkiksista ensi kesänä
tapahtuvassa tavaranvaihdossa, miellytti lappalaista siihen
määrään, että hän eräänä päivänä ehdotti Martille matkaa rajan yli
Karesuantoon, jossa hänelle olisi runsaasti tarjolla turkiksia.
Martti Jansenilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon huolia, joita
hän ei tahtonut ilmaista vanhemmilleen. Hänen hankettaan kohtasi
moni vaikeus: väliin oli yksi tavaralaji loppuunmyyty, väliin taas
toinen, vaikka kauppaa olisi pitänyt säännöllisesti jatkaa, niin
etteivät ostajat odotuksessaan pettyisi ja kävisi tyytymättömiksi.
Se kauppa-alus, jonka mukana hän odotti hiukan suurempaa varastoa
Trondhjemista, tuli Skorpön rantaan vasta viime hetkellä, kun hän
epätoivossaan jo luuli olevansa pakotettu lyömään koko puodin
toistaiseksi kiinni.
Suomalainen oli jo myöntynyt luovuttamaan Lapinmutkan vuotuista
maksua ja muita etuuksia vastaan, kunhan vain siihen saataisiin Matti
Nuton ja hänen poikiensa suostumus.
Syksy oli jo käsissä ja lappalaiset olivat alkaneet pitkän retkensä
Norjan tuntureille lähelle rajaa, kun Martin veli Eilert ilmaantui
eräänä päivänä hänen suureksi ilokseen ja otti hoitaakseen asiat
Lapinniemellä.
Jo seuraavana päivänä hän oli valmis matkalle. Laukkunsa hän oli
täyttänyt kaikenlaisella pienellä tavaralla, kuten peileillä,
liinoilla y.m., jotka olivat soveliaita lahjoiksi perille saavuttua,
ja iltapäivällä hän oli jo salmen toisella puolen jonkun matkan
päässä sisämaata kohti.
XIV.
LAPIN-MATKA. HOPEA-SAARA.
Pari päivää kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen ilmaantui Martti
vieraaksi Matti Nuton telttaan. Ei hänellä ollut juuri paljon rahaa
mukanaan, koska suuri osa varoja oli täytynyt panna puodinlaittoon,
ja hän toivoi saapuvansa jälleen kotia joulun aikaan, hankkiaksensa
kaikki, mitä oli tarvis jouluksi.
Siinä yrityksessä, jonka hän nyt aikoi panna toimeen, hän toivoi
saavansa tukea Matti Nutolta sekä yhtä vaikuttavalta Lyman mieheltä
Karesuannossa. Jos nämä perheet möisivät hänelle turkiksensa,
seuraisivat muut esimerkkiä, ja Lapinniemi tulisi silloin
kauppapaikaksi.
Matka Nuton neljälle perhekunnalle kuuluvien kahdensadan poron sekä
monien, kirjaviin vaatteisiin puettujen ihmisten, pienten sekä
suurten, seurassa tehtiin osaksi sumuisella, kostealla syksy-säällä
ensin pitkin laakson yläosaa Norjan puolella; sitten käännyttiin
autiolle tunturille.
Loppumattomalla kiviulapalla ohjaa lappalainen kulkuaan ihmeteltävän
vaistonsa avulla, pitäen viittanaan jo lapsuudesta tuttuja merkkejä:
kivien eteläpuolella aina vihoittavan jäkälän asentoa, sekä
"Pohjanneula" ja "Neitoparvi", "Jouset" ja "Laiva" nimisiä tähtiä,
joiksi hän sanoo Pohjantähteä, Otavaa, Isoa Karhua ja Orionia.
Aamu- ja iltatähden ohessa ovat nämä loistokohtina hänen sinisellä
taivaankartallaan.
Aaltomaisen, harmaan tunturin laella on joskus muutamia kummallisesti
muodostuneita irtonaisia kiviä, jotka, niiden ympärillä olevista
poronsarvista päättäen, lienevät olleet lappalaisten uskonnollisen
kunnioituksen kohteina. Eräs sellainen, jonka ohitse he vaieten
kulkivat, sai kunnianosoituksen, ilman että Martti sitä huomasi,
myöskin Matti Nutolta, joka, vaikka olikin kristitty, ei kuitenkaan
tahtonut loukata lappalaisten jumalaa poikkeamalla esi-isiensä
tavasta. Vanha harmaapää vaimo, joka oli yhtynyt matkueeseen
laaksossa ja jonka kummallisessa puvussa oli koko joukko hopea- ja
messinkikoristuksia -- takin eli n.s. peskin alla oli hänellä leveä
hopeavyö --, teki pitkän matkan päässä temppujansa, koska hän naisena
vanhan pakanallisen opin mukaan ei saanut tulla kovin lähelle kiveä.
Vaimo tunnettiin Hopea-Saaran nimellä. Hän oli puolittain maankulkija
ja häntä pidettiin noitana, joka muka osasi tehdä kaikenlaisia
taikoja ja jolta siitä syystä pyydettiin usein salaisia neuvoja
samalla kuin häntä yleisesti pelättiinkin.
Matkue ei kulkenut läheskään suorinta tietä tuntureille. Tarkoitus
oli näet löytää jäkälämaita, joita ei olisi tyyten kaluttu
viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa, sillä niin
pitkän ajan tarvitsee jäkälä kasvaakseen jälleen, ja kussakin
sellaisessa paikassa viivyttiin tavallisesti useampia päiviä.
Silloin tällöin aukeni äkkiarvaamatta syvä laakso, jota ei voitu
nähdä ennenkuin tultiin sen reunalle. Alempana heidän jalkojensa
alla kasvoi vaivaiskoivuja sanajalkojen seassa laakson rinteellä,
samalla kuin niiden korkearunkoiset, laaksossa olevat toverit
kuvastivat hiljaisena, kirkkaana syyspäivänä kellastuneita lehviänsä
tyyneen veteen, jonka pinta liikahti ainoastaan silloin, kun joku
kala hypähti ylös tai joku lintu melusta tai lappalaisen pyssyn
paukauksesta säikähtyneenä lensi matalalta sen pinnan ylitse.
Tällaisena myöhäisenä vuodenaikana voisi lappalaisen matka
vuoristossa tulla vaikeaksi ja rasittavaksi taajojen lumituiskujen
takia. Hän toivoo kuitenkin tuiskujen tuloa siitä syystä, että
lumi asettuu aikaisin jäkälämaiden suojaksi, ennenkuin pakkanen
ehtii peittää ne niin paksulla jääkuorella, etteivät porot voi sitä
murtaa sarvillaan kaapiakseen etusorkillaan jäkälää itselleen sekä
vasikoilleen.
Nyt näkyi, paha kyllä tulevan huono vuosi. Siihen asti lauhkea,
vaikka epävakainen ilma oli muuttunut. Kirkasta päivää seurasivat
kylmät, hiljaiset yöt, levittäen heikkoine revontulineen kiiluvan
tähtilaen loppumattoman tunturierämaan ylitse, jonka sisäosiin
teltat nyt kiiruusti muutettiin. Kuinka kylmä oli öisin, näkyi
suossa olevista rei'istä, jotka peittyivät yhä paksumpaan jääkuoreen
ja taajasta härmästä, joka levitti säteilevää heijastustaan kivien
ja hienojen jäkälänhaarojen yli. Aamu- ja iltarusko valtaa tähän
vuodenaikaan ihmeellisine kultareunaisine pilvenhattaroineen suuren
osan päivää ja antaa kaikelle omituisen pohjoisen värityksen.
Alhaalla tunturilaaksossa välkkyivät koivut laimeata auringonvaloa
vasten. Kun poro tavoitteli niiden lehtiä tai kun sen omistaja
sivukulkiessaan tärisytti niitä tai metsäkana lähti lentoon,
putosivat valkeista oksista jäljellejääneet kellertävät lehdet.
Näinä surullisina päivinä ei Matti Nutto näkynyt olevan oikein
hyvällä tuulella ja tuntuipa siltä, ettei luottamus Hopea-Saaraan
sillä kertaa ollut varsin suuri, lieneekö sitten luultu, että akka
oli noitunut matkalaisia vastaan jonkun paholaisen vihan vai että
hän muuten oli taipumaton muuttamaan ilmaa. Puheinnossaan kertoi
Matti Nutto eräänä päivänä Martille, että hänen vaimovainajansa voi
vaikuttaa ilmaan ja osasi näyttää tietä sumussa sekä lumituiskussa
silloinkin, kun muut lappalaiset olivat epätietoisia.
Hopea-Saara näytti tähän aikaan jokseenkin hurjalta ja noitamaiselta
avarine peskeineen, harmaine hapsineen ja kellertävine, kuihtuneine
kasvoineen. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet, ja
koukistunutta vartaloaan hän tuki sauvaa vasten.
Hän pysyttäytyi erillänsä muista ja saattoi hyräillä sekä mutista
itsekseen tuntimääriä. Luultavasti hän ymmärsi, että häneltä
odotettiin jotain ja että hänen arvonsa oli vaarassa.
Martti ei voinut saada oikein selville, katseliko akka häntä karsain
vai suopein silmin.
Ensimäisenä päivänä hän oli ollut ystävällinen ja sanonut, että
Martti oli hieno mies ja että hänen kasvoistaan voi lukea onnea;
mutta nyt pysyi akka hänestä erillään, ja eräältä Matti Nuton vävyltä
kuuli Martti hänen itsekseen mutisseen, ettei vieras ollut juuri
onneksi matkalla. Martti alkoi pelätä, että syy pakkaseen voitaisiin
lykätä hänen niskoilleen, jos ilma pysyisi muuttumatta.
Eräänä iltapäivänä alkoi akka tehdä kummallisia temppuja Matti
Nuton teltan ovella; hänellä oli ollut taikarumpu esillä ja hän oli
ennustanut pikaista ilmanmuutosta, ollen samalla kovin vihoissaan
Matille, jonka hän sanoi osoittaneen halveksuntaa eräitä haltioita
kohtaan. Tänä iltana toimitettiin Matin teltassa kaikenlaisia
temppuja, joita eivät muiden telttain asukkaat eikä Martti Jansen
saaneet nähdä, ja senjälkeen kokoontuivat kaikki perheen jäsenet
päätelttaan juomaan paloviinaa ja laulamaan aina makuullemenoon
asti. Paloviina ei ollut vaikuttamatta tulen ääressä puoliympyrässä
istuvaan seuraan; he olivat hyvin iloisia, ja Martti sai sen
käsityksen, että seura vietti jotain ilojuhlaa, jonka oikeata laatua
ei tahdottu ilmaista.
Vanha Matti istui koko ajan tavallisella paikallaan hiukan erillään
muista, imeskellen valkean ääressä piippunysäänsä. Mikä viekas
neuvokkuus kuvastui tässä lappalaisnaamassa, joka oli rakennettu
leveästä, matalasta otsasta, vinoista ruskeista silmistä,
ulospistävistä poskipäistä ja terävästä leuasta! Iltaruokana oli
paitsi poronlihaa ja tavallista ruokaa myös erikoisruokia, herkkuja,
joita miniät valmistivat.
Hopea-Saaran arvo oli taas aivan selvään kohonnut, sittenkun hän oli
ennustanut ilmanmuutosta.
Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että ilma muuttuisi seuraavana
päivänä, joka oli kylmä ja selkeä, kuten edellinenkin. Hopea-Saara
olikin käytöksessään jotenkin äreä ja levoton, samalla kuin
toisten kasvot selvään osoittivat, että he olivat hartaassa
odotuksen vireessä. Puolenpäivän jälkeen näkyi hän kuitenkin olevan
rauhallisempi ja asiastaan varmempi.
Iltapäivällä, kun väestä ne, jotka eivät olleet poroja vartioimassa,
istuivat valkean ympärillä, tuli Matti maininneeksi Iso-Lassia,
jonka hän oli tuntenut Skorpöllä, ja Martti kertoi silloin hänestä
yhtä ja toista, Iso-Lassi kun oli elänyt Martin vanhempien luona ja
ollut hänen lapsuustoverinsa. Pyynnöstä hän kertoi lopuksi, kuinka
Iso-Lassi oli päättänyt päivänsä.
Oli outoa nähdä, miten Hopea-Saara, joka sauvaansa nojaten oli
istunut itsekseen kaukana muista, vetäytyi vasten tahtoansa askel
askeleelta lähemmäksi puhujaa ja kuunteli häntä henkeä pidättäen.
Akka seisoi -- vielä kauan aikaa paikallaan senjälkeen kun Martti oli
lopettanut kertomuksensa.
Tämä teki Marttiin syvän vaikutuksen.
Hän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä
poronrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen
himmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli
ripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat
murisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon.
Perheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat
kauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana
olevien vitsakimppujen päälle.
Silloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä
teltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien
joukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen
se jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan;
hän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo
nousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.
Tämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei
voinut olla -- pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen.
Unessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut
suunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut
nauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja
ja "noituen ilmaa". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla
kuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.
Martti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi
jatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen
puhaltavan ympärillään.
Yöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden
teltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään
kallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät
lumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä
vuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia
lumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.