kantapäähän". Hän osoittikin jo sitä hiljaisella lujuudella
käytöksessään ja oman kykynsä tietoisuudella, joka hänen nuoruuteensa
nähden meni vähän liikanaisuuksiin voidaksensa miellyttää, vaikka
se herätti jonkinlaista kunnioitusta. Miehuulliset, avoimet kasvot
ja liikemiehen kovan kuoren alta kuultava sydämen jalous herättivät
erityistä luottamusta häneen. Yleisesti arveltiin, kuten vanha
Mühlenwadkin, että hän kunnollaan pääsee pitkälle maailmassa.
Perheissä, joissa hänellä oli tilaisuutta seurustella, oli hän
tavannut monta nuorta naista, mutta nämä eivät näyttäneet häneen
vaikuttavan. He pitivät häntä nuorena liikemiehenä, joka oli siihen
määrään eteenpäin pyrkivä, ettei hänellä ollut aikaa mihinkään
muuhun. Ei kukaan heistä osannut aavistaa, että hän yksinäisinä
hetkinä saattoi istua ja sisäisillä silmillään katsoa eteensä erästä
olentoa, johon verraten he kaikki hänen silmissään himmenivät;
tapahtuipa väliin, että hän itse pelkäsi kokonaan vaipuvansa siihen.
Edel Heggelund oli kokonaisen vuoden oleskellut Trondhjemissa ja oli
siellä rikkaan Heggelundin tyttärenä ja kenties myöskin oman itsensä
tähden tullut hyvin huomatuksi. Martti, joka oli tehnyt voitavansa
saadakseen tietää kaiken, mikä koski häntä, rauhoittui suuresti, kun
kuuli että Edel oli palannut takaisin Nordlantiin.
Syy Edelin kotiin-palaamiseen oli surullinen: hänen äitinsä oli
kuollut.
Lupauksensa mukaan oli Martti väliin kirjoittanut Heggelundille
ja aina saanut lyhyen, hyväntahtoisen vastauksen. Kerran oli Edel
vastannut isän puolesta ja kirjeessään ystävällisesti kertonut,
miten M--nsalmella elettiin, puhunut Topias-sedästä ja Antista, joka
oleskeli Kristianiassa, sekä neitsyt Dyringistä. Lopuksi sisälsi
kirje tietoja Martin vanhemmista Skorpöllä. Martti ymmärsi, ettei
Edel voinut suuretta vaivatta saada näitä tietoja, Skorpölle kun
oli M--nsalmelta hyvin pitkä matka, ja hän piti tätä satoja kertoja
uudelleen luettua kirjettä suurimpana kalleutenaan.
* * * * *
Juuri tähän aikaan sai Martti aihetta tuntea, minkä arvoinen hän
oli Mühlenwadille; tämä oli näet samana talvena ansainnut tuhansia
ryhtymällä erääseen kauppayritykseen, joka oli Martin päässä syntynyt.
Eräänä päivänä oli Mühlenwad konttorissaan hyvin juhlallisen
näköinen. Hän oli saanut tietää, että Heggelund oli vararikkoon
joutumaisillaan. Kauppapaikka oli jätetty Stuwitzille, jonka kanssa
"konttori" siis vastaisuudessa tulisi tekemisiin. Muuten olivat
Mühlenwadin ja Heggelundin väliset asiat kaikeksi onneksi Stuwitzin
toimesta hyvällä kannalla.
"Tätä loppua", lisäsi Mühlenwad, "olen aina aavistanut, kun näin,
miten Heggelundilla elettiin. Nyt ei miesparalla kuulu olevan juuri
muuta kuin huone, missä hän asuu, ynnä huonekalut ja pieni tila
vuonon perukassa. Muun kaiken ovat saamamiehet ottaneet ja myyneet
pakkohuutokaupalla. -- Kova on sellainen kohtalo."
Kalmankalpeana seisoi Martti Jansen tätä puhetta kuunnellen, ja
sittemmin työssään konttorissa hän ei voinut muuta ajatella.
Hänestä oli kuin olisi tapahtunut jotakin mahdollisuuden rajojen
ulkopuolella olevaa; yhtä hyvin olisi hänelle voitu kertoa, että
tunturi oli kaatunut, kuin että jotain tällaista oli voinut tapahtua
Heggelundin talolle, missä hän oli niin monta vuotta elänyt siinä
vakaumuksessa, että se oli rakennettu rikkauden kalliolle. Kuinka
kipeästi se häneen koski! Hänellä oli siellä ollut koti; hän otti
nyt sydämestänsä osaa talon häpeään ja onnettomuuteen. Yhä paremmin
selkeni hänelle, että Stuwitz oli syypää, vieläpä varsinainen alkukin
kaikkeen; sillä päivänselvää oli, että Stuwitz oli vuosikausia
rikastuttanut itseänsä, saattanut häviöön isäntäänsä ja nyt viimein
antanut kruunauksen työllensä. Jos hän näinä päivinä olisi tavannut
Stuwitzin, olisi hän, huolimatta seurauksista, ryhtynyt väkivaltaan,
saadaksensa kostaa.
Konttorissakaan ei Martti oikein tullut entiselleen. Hän toimitti
tehtävänsä raivoisalla vauhdilla ja lähti usein pois sieltä ennen
tavallista aikaa. Illoin hän teki pitkiä kävelyretkiä Sandvigin
tiellä ja istui kauan miettien, ennenkuin meni levolle.
Ensimäisen surun jälkeen oli hänessä alkanut herätä ajatus, joka sai
hänen verensä kiehumaan ja karkoitti unen hänen silmistänsä. Hän
ajatteli mahdolliseksi, että hän nyt, kun suhteet olivat muuttuneet,
voisi saada Edel Heggelundin omakseen.
Suuri oli erotus hänen nykyisen ja entisen ajatuksenjuoksunsa
välillä. Kun hän lähti M--nsalmelta oli hänestä muurina Edelin
ja hänen välillään ollut hänen syntyperänsä halpuus ja hänen
sivistymättömyytensä; nyt oli tuo muuri supistunut hänen
varattomuuteensa.
Ja asiain näin ollen tuikki toivon säde vilahdellen hänen sieluunsa.
Tämä oli alussa tosin pelkkää haavetta, jota hän ei voinut
ajatuksistansa poistaa, semminkin kun se aina päättyi siihen, että
hän, saatuaan suoritetuksi muutamia suurenmoisia kauppa-asioita,
esiintyi rikkaana miehenä ja pyysi Edeliä omaksensa sekä palautti
uudelleen entiseen loistoon rappiolle joutuneen kauppahuoneen. Mutta
vähitellen alkoi todellisuus tunkeutua näihin unelmiin, ja joskin
hänen ajatuksensa aina päättyivät samaan loppukohtaukseen ja Edel ja
Heggelundin kauppahuone tavallansa sulivat yhteen mielikuvaan, niin
eipä näin ollut laita niiden tuumien, joiden oli määränä saattaa
hänet toiveiden perille.
Noilla yksinäisillä retkillä Sandvigin tiellä alkoi vähitellen
hänen sielunsa silmiin häämöttää niemeke pienen kauniin lahdelman
suussa tuolla kodin läheisyydessä; hän oleskeli siellä, hän matkusti
sieltä kauas pois kauppa-asioille, hän näki ihmisiä vilisevän ja
liikkeen yhä lisääntyvän, ja viimeksi hän saattoi morsiamenaan Edelin
kauniiseen huoneeseen, jonka hän oli rakentanut niemekkeelle. Joka
ilta toi uusia piirteitä tähän kuvaan. Stuwitzin vanha ajatus, että
oli perustettava kauppapaikka Lapinmutkaan, oli virinnyt eloon Martin
muistossa. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä mahdollisemmalta
se hänestä näytti, sitä houkuttelevammalta. Hän ei ummistanut
silmiänsä vaikeuksilta, mutta kun nämä johtuivat hänen mieleensä,
ajatteli hän -- ja kenties hiukan nuoruuden ylpeydellä -- kykyänsä;
ja yrityksen takana näki hän Edel Heggelundin hymyilevän.
Mühlenwadin hämmästys oli suuri, kun Martti eräänä päivänä sanoi
tahtovansa luopua nykyisestä palveluksestaan ja -- aikeitansa
likemmin ilmaisematta -- selitti aikovansa ruveta omiin
liikeyrityksiin pohjoisessa. Ukko, joka ei voinut muuta ajatella kuin
että hänen kirjanpitäjänsä oli kadottanut järkensä, koetti kaikin
tavoin saada häntä peräytymään päätöksestään. Mutta kun tästä ei
ollut apua, antoi hän hänelle hyvin varovaisesti vähän velkaa, ja
joitakuita satoja riksejä oli Martilla itsellään.
Yhtä suurta hämmästystä herätti tämä uutinen Heggelundissakin, jolle
Martti luuli velvollisuudekseen kirjoittaa asiasta, koska Heggelund
oli auttanut häntä hänen tulevaisuutensa uralle. Mutta tapa, jolla
hän tämän aikeensa ilmaisi, ei ollut erittäin onnistunut. Syyksi
hän toi esiin vain sen, että halusi takaisin Nordlantiin ja ilmaisi
samassa vakavana uskonaan, että hän kyllä onnistuisi siellä tekemään
hyviä afäärejä. Vähimmin onnistunut oli kuitenkin kirjeen loppupuoli.
Puhuttuansa syvästä kiitollisuudestaan hän piirsi siihen viimeksi
ja jotenkin kömpelösti toivomuksen, että hän kerran voi palkita
Heggelundille kaiken sen hyvyyden, jota oli nauttinut hänen luonaan.
Tämä loppu kosketti, vaikka eri tavalla, kipeitä kohtia sekä
Heggelundissa että tämän tyttäressä.
Salaisen mielipahansa ilmaisi Heggelund lausumalla ärtyisästi, ettei
hän voinut nähdä vähintäkään järkeä siinä, että nuori mies, jolla ei
ollut pääomaa, noin ilman mitään muuttaa tänne pohjoiseen ja asettuu
asumaan ensimäiselle eteen sattuvalle niemekkeelle.
Edel oli Martti Janseniin nähden haaveillut hiljaisia unelmiaan. Jo
siihen aikaan, jolloin Martti oleskeli heidän luonaan, oli tyttö
huomannut, että nuorukainen hänestä piti, mutta omat tunteensa hän
oli saanut selville vasta tuona yönä, jona hän Martin lähtiessä
tapasi neitsyt Dyringin. Sittemmin olivat nämä tunteet hänelle
yhä enemmän selvinneet, ja hän oli niin sanoaksemme elänyt niissä
sisäistä elämäänsä.
Hän aavisti nyt, että hänellä itsellään oli osansa tuossa Martin
äkillisessä ja kummallisessa päätöksessä -- ja hänen tätä
ajatellessaan punastuivat hänen kasvonsa hetkeksi ilosta. Sisimmässä
sielussaan hän oli jo kauan ollut varma siitä, että hän -- jos
asianhaarat olisivat sallineet -- olisi voinut tarjota Martille
kätensä, vähintäkään kysymättä heidän erilaisia elämänsuhteitaan.
Hän ymmärsi näet, että juuri ne olivat pidättäneet Marttia ottamasta
pienintäkään askelta hänen voittamisekseen. Mutta hänelle oli sen
ohessa selvinnyt, että Martin puuttuva luottamus häneen itseensä oli
heitä erottavan rajamuurin pohjana.
Nyt esiintyivät Martin mielestä heidän keskinäiset suhteensa sen
johdosta, mitä Edelin kodissa oli tapahtunut, siihen määrään
muuttuneina ja samalla toivorikkaina, että Martti siihen nojaten oli
tehnyt lopullisen päätöksensä.
Mutta siihen, mitä oli tapahtunut, sisältyi se, että Edel oli nyt
köyhä tyttö.
Kasvavana istuessaan konttorissa oli Edel jo aikaisin alkanut
aavistaa, että isää kalvoi jokin suru, jota hän tahtoi salata;
ja vaikka Edel ei koskaan saanut tämän surun oikeaa laatua
tietää, oli hänelle kumminkin vihdoin selvinnyt, että syynä isän
sisällisiin kärsimyksiin oli Stuwitz. Tämän esittämien laskujen
alle oli Heggelund hajamielisesti ja miltei tietämättänsä, mitä
teki, kirjoittanut nimensä, mutta tehtyään sen aina vaipunut
synkkämielisyyteen ja suruun, joka, jollei poistunut, kumminkin näkyi
kevenevän, kun Edel oli asettunut seisomaan hänen kirjoituspöytänsä
viereen tai istuutunut hänen polvelleen. Edel oli sen ohessa
ymmärtänyt, ettei hän tästä kaikesta saanut mainita sanaakaan äidille.
Erään sellaisen surun kohtauksen, joka tällä kertaa oli niin valtava,
että se Edeliä vallan kauhistutti, oli Martti vähää ennen Bergeniin
lähtöänsä saanut vahingossa nähdä. Heggelundia kidutti tuona hetkenä
yllämainittu suuri laina, joka hänen oli täytynyt ottaa ja joka
sitten joutui yleiseksi puheenaiheeksi seudulla.
Ylpeyshän oli Heggelundin suvun pääheikkouksia. -- Huutokaupan
kestäessä, jossa tilaisuudessa kauppapaikka joutui Stuwitzille, oli
Edel ikkunasta katsellut väkijoukkoon, jota tungokseen saakka oli
kokoontunut pihalle, ja samassa ymmärtänyt, että heidän sukunsa
kunnia juuri tänä hetkenä vajosi.
Martin kirje herätti katkeruutta hänen mielessään; hän tunsi itsensä
personallisesti ala-arvoiseksi arvostelluksi juuri sillä kohtaa,
missä ylväs nainen syvimmälti loukkautuu: hänen rakkautensa ehdotonta
ylevyyttä oli epäilty.
Niin kauan kuin hän itse oli voiton puolella, saattoi hän tätä
kestää, eihän se vielä silloin ollut tullutkaan niin selvästi ilmi,
ja kenties hän oli käytöksellään itse antanut aihetta siihen. Mutta
nyt, kun hän oli köyhä -- ei mistään hinnasta maailmassa!
XIII.
KOTIINPALUU.
Matkaa varten pohjoiseen oli Martilla paljon toimittamista. Erityisiä
valmistuksia ja tavarain ostoksia oli tarpeen, ja hänen täytyi,
ennenkuin ehti kotiinsa, tehdä matkoja monille eri haaroille.
Mitään asiaa Heggelundin luo hänellä ei ollut, sillä Stuwitzin kanssa
hän ei halunnut joutua kauppoihin. Mutta kun hän tuli M--nsalmen
läheisyyteen, heräsi hänessä hillitsemätön halu nähdä Edeliä.
Syyt, jotka tähän saakka olivat niin selvään kieltäneet häntä
matkustamasta sinne ja joista painavin oli se, ettei hän mielellään
tahtonut esiintyä yhtä takapajulle jääneenä kuin Heggelundin talosta
lähtiessänsä, poistuivat yhä enemmän hänen halunsa tieltä päästä
Edelin läheisyyteen. Hänen taistellessaan siten oman itsensä kanssa
alkoi vähitellen yhtä ja toista muuta tunkeutua hänen mieleensä,
joka ratkaisi asian. Häntä huolestutti ja peloitti ajatus, että hän
kohtaisi Edelin, sillä millä silmin katseli tämä nyt häntä? Kenties
saisi hän niistä lukea, että hän oli elänyt mielettömissä unelmissa?
-- Lyhyesti: hän tunsi lopulta, että hänen täytyi poiketa M--nsalmelle
sen toivon tähden, josta hän eli. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen
matkustaa sinne nähdäkseen saippuakuplan hajoovan.
Kaikenmoiset tekosyyt pidättivät häntä kuitenkin niin kauan, että jo
oli maatapanon aika ohitse, kun hän saapui perille.
Neitsyt Dyring kulki tähän aikaan vuorokaudesta tavallisella
tarkastuksellaan ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestänsä, kun
hän aivan odottamatta eteisessä tapasi Martin paraikaa ripustamassa
matkavaatteitaan naulaan.
Yhden ainoan kynttilän valaisemassa suuressa salissa, johon niin
monta virkeää muistoa liittyi, antoi neitsyt sitten Martille
surullisen kuvauksen talon nykyisestä tilasta.
Herrana siellä hallitsi nyt Stuwitz, joka yhä edelleen asui pienessä,
punaisessa rantahuoneessa -- hänellä oli ollut kiinnitys itse
kauppapaikkaan. Hän oli sama mies kuin ennenkin, ja yhtä saidasti
kuin ennen hän eli koira ja renki öisin vartioimassa eteisessään, hän
kun alati pelkäsi joutuvansa murtovarkaiden uhriksi; -- ainoa erotus
hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli siinä, että hän
rouvan kuoleman jälkeen oli käynyt kahta itsevaltaisemmaksi. Vieläpä
oli hän äskettäin, Heggelundilta lupaa kysymättä, ottanut haltuunsa
erään tämän ulkohuoneen, jota hän väitti omaksensa.
"Niin, huonosti ovat täällä asiat", lopetti neitsyt kertomuksensa
ja vaipui surunsa valtaan. "Entäs Edel parka -- köyhä tyttö nyt!
Oli toki onni, että sisar tuli niin hyviin naimisiin; hän ei olisi
jaksanut tätä kestää!"
Vastasilitetty yömyssy päässään hän istui siinä yhtä sievistettynä
kuin aina ennenkin, mutta palaen halusta purkaa huolestunutta
sydäntään hän rypisteli siinä huomaamattansa kureita ja poimuja.
"Muistatteko, neitsyt Dyring", sanoi Martti omituisella äänellä,
"muistatteko iltaa, jolloin tässä viimeksi istuimme? Silloin te
vetositte tulevaisuuteen."
Neitsyt Dyringin kasvoista päättäen eivät nämä sanat herättäneet
hänessä sanottavia toiveita.
"Nyt tahdon ilmaista teille jotakin", jatkoi Martti vähän aikaa
vaiettuaan. "Kaikki, mitä minä toimin ja teen, tapahtuu vain yhtä
tarkoitusta, Edelin voittamista varten."
Neitsyt Dyring loi hämmästyneen silmäyksen nuoreen mieheen. Hänen
ajatuksensa juoksu oli hidas, hän tarvitsi miettimisaikaa, ja kun
hän siinä nyt katseli Marttia, vaihtelivat ilmeet hänen kasvoissaan.
Hänen edessänsä seisoi nuori mies, joka ei voinut olla herättämättä
luottamusta. Hänen kasvoissansa oli juuri tämä ajatus luettavana, kun
hän vähän ajan kuluttua itsekseen mutisi: "niin -- me saamme luottaa
tulevaisuuteen."
Hyväntahtoisuuttaan osoitti vanha uskottu vielä siten, että hän teki
Martille vuoteen talon parhaimpaan vierashuoneeseen, minkä tarjouksen
Martti, kauan kursailtuaan, vihdoin otti vastaan, kun hän huomasi
sillä miellyttävänsä neitsyttä.
Martti Jansen nousi varhain seuraavana aamuna ja oli huolellisesti
puettuna salissa, ennenkuin kukaan perheen jäsenistä oli sinne
saapunut. Hän oli kalpea, hänen otsallaan näkyi hikihelmiä. Neitsyt
Dyring sanoi hänelle silloin tällöin jonkun pienen sanan, ruokaa
valmistaessaan ehtimiseen kulkien salin kautta. Hän ei ollut
maininnut Martin tulosta kenellekään talossa.
Ovi avautui nyt ja kevein askelin astui Edel saliin. Hän ei kohta
huomannut Marttia, mutta sitten hän jäi hämmästyneenä seisomaan ja
huudahti:
"Martti! -- Tervetullut takaisin, herra Jansen" -- oikaisi hän
kohta lauseensa. Mutta hänen silmistänsä välähti ilon säde, mitä ei
käynyt oikaiseminen, yhtä vähän kuin punastusta, joka levisi hänen
poskilleen.
Molemminpuolisen hämmästyksen vallassa lausuttiin joitakuita sanoja,
joita asianomaiset eivät myöhemmin voineet muistaa; ja sitten
koski keskustelu, kunnes Heggelund tuli saliin, Martin matkaa ja
kaikenmoisia jokapäiväisiä asioita.
Neitsyt Dyring huomasi, ettei kumpikaan koskenut eineeseen. Hänellä
oli omat merkkinsä, josta hän ennusti ilmanvaiheita.
Martin osaksi oli tullut ystävällinen vastaanotto, vaikkakin sekä
tytön että isän ääni alkoi käydä kylmemmäksi, kun heidän mieleensä
muistui tuo hänen viimeinen kirjeensä. Marttia kummastutti sen
ohessa, ettei kumpikaan, ei edes pienimmällä sanalla, tiedustellut
hänen aikeitaan, vaikka Heggelund ystävällisesti vaati häntä joksikin
aikaa jäämään heidän luokseen.
Selvään näkyi, että Heggelund oli vanhentunut ja masentunut
vastoinkäymisistään ja että Edel oli kokonaan antautunut häntä
hoitamaan. Heggelund oli kivuloinen ja pysyi väliin aamusta iltaan
konttorissaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Sellaisina
päivinä Edel istui hänen luonaan, luki hänelle ja piti hänelle
seuraa, koettaen haihduttaa hänen synkkiä, raskaita ajatuksiaan.
Yksitoikkoista elämäänsä eläen oli Edel usein tuntenut itsensä
häkkiin suljetun linnun laiseksi. Palava halu päästä ulos maailmaan
heräsi usein hänen sielussaan; mutta hän koetti silloin aina
lohduttaa itseänsä sillä, että hänellä kumminkin oli velvollisuutensa
täytettävänä. Luettuansa Martin viimeisen kirjeen, jossa tämä puhui
palaamisesta pohjoiseen, eivät nämä ajatukset häntä enää vaivanneet;
kotielämä sai äkkiä jotakin sisältöä ja viehätystä.
Syvälle käyviä, surullisia tunteita herättivät muuttuneet olosuhteet
Martissa. M--nsalmella oli vireyttä ja liikettä kuten ennenkin;
sillalla ja puodissa meni kaikki entistä menoaan. Martti näki
Stuwitzin ja puotipoikain askaroivan meripuodissa ja satamassa kaiken
olevan ennallaan. Mutta päärakennuksessa oli kaikki kuollutta,
ja pihalla näkyi silloin tällöin ainoastaan pari palvelustyttöä
ja joskus joku kerjäläinen. Talouteenkin oli tullut huomattavia
rajoituksia, ja puotipojat olivat nyt Stuwitzin ruoassa.
Päivällispöydässä istuivat Heggelund, Edel, vanha Topias setä,
neitsyt Dyring ja hän, Martti, -- oli suuri erotus nykyisyyden ja
entisyyden välillä!
Martin tulo oli silminnähtävästi virkistänyt vanhaa Topiasta. Hän
ei tahtonut pienimmälläkään sanalla kosketella talossa tapahtunutta
muutosta. Hän tuli iloiseksi ja nauroi omituisella tavallaan puoleksi
salaperäisesti ja ikäänkuin itsekseen, kun Martti aterian jälkeen
tuli hänen luokseen ja leikillisesti sytytti hänen piippunsa samalla
tavalla kuin oli tehnyt ensi iltana talossa ollessaan.
Topias-setä muisti sen aivan hyvin. Sitten hän vain tahtoi tietää,
mitä Martti toimi ja mitä aikeita hänellä oli. Martti kertoi sen
hänelle.
"Rivakka poika, reipas poika!" sanoi Topias-setä ja ojensi Martille
jälleen sammuneen piippunsa. Sitten, oltuaan vähän aikaa ääneti ja
ikäänkuin mietteisiinsä vaipuneena, sanoi hän hiukan aiheettomasti:
"Hm! -- Edel on kaunis tyttö, Martti Jansen."
Sitä ei Martti voinut kieltää, mutta hän ei halunnut ruveta siitä
pitemmältä puhumaan.
Myöhemmin päivällä kertoi neitsyt Dyring Martille rouva Heggelundin
kuoleman kaksi vuotta takaperin sekä siihen liittyvät tapaukset.
"Niin, niin!" huokasi hän raskaasti, "rouva kuuli sen ja sai siitä
kuoleman."
"Oli uudenvuoden päivät ja rouva oli entistään terveempi. Eräänä
päivänä hän seisoi konttorin viereisessä vihreässä kamarissa ja
otti liinavaatteita kaapista -- odotettiin vieraita seuraavaksi
päiväksi. Stuwitz ja hänen miehensä istuivat konttorissa ja
tarkastelivat laskuja, niinkuin heillä oli tapana siihen aikaan
vuodesta. Minä kuljin edestakaisin alakerrassa ja kuulin, että he
olivat kovaäänisiä, varsinkin Heggelund. Stuwitz vastasi lyhyesti ja
jyrkästi. Silloin lienee rouvaparka kuullut, millä kannalla asiat
olivat; sillä juuri silloin pantattiin kauppapaikka."
"Stuwitzin mentyä jäi rouva pitkäksi aikaa Heggelundin luo, ja
miespoloinen pysyi sitten koko päivän konttorissaan."
"Rouva oli kummallisen kalpea, kun hän illalla kutsui minut luokseen.
Hän oli koko ajan siihen saakka istunut kamarissansa sohvassa, ja
minä olin monta kertaa kurkistanut sinne, uskaltamatta häntä häiritä.
Kun sitten hänen kutsustaan tulin hänen luoksensa, alkoi hän puhua
liinavaatteista ja muista tavaroista, jotka olivat hänen omassa
huostassaan, sekä eräästä köyhästä sairaasta -- köyhistä hän piti,
kuten tiedätte, itse huolen."
Tätä kertoessa valtasi neitsyen sellainen liikutus, että hänen
hetkeksi täytyi vaieta, ja kun hän vihdoin kykeni jatkamaan, virtasi
kyyneleitä hänen silmistään:
"Sitten hän antoi minulle suuren avainkimpun, jota hän muuten aina
kantoi vyössään. 'Saatte nämä, neitsyt Dyring', sanoi hän, 'sillä
minä olen sairas; rupeen nyt vuoteen omaksi, ja tiesi Jumala,
nousenko siitä enää!'"
"Minä en vastustanut häntä. Koko hänen olennossaan oli jotakin niin
kovin juhlallista. Hän oli niin tyynen ja ylhäisen näköinen, kuten
aina ennenkin. Mutta sillaikaa kun hän antoi minulle käskyjänsä,
oli hänen silmissään ja kasvoissaan jotakin, joka sai minut häntä
säälimään; koko yönä en saanut unta silmiini. Hän katseli ympärilleen
huoneessa ennenkuin meni makuukamariinsa. -- Neljä päivää hän sitten
makasi, ainoatakaan sanaa sanomatta."
"Viimeisenä aamuna hän viittasi sen kaapin avainta, jossa lakanat
olivat; niistä hän määräsi yhden kääreliinakseen. Sitten hän
antoi minulle kultakellonsa. Monta kertaa hän mainitsi silloin
Edelin ja Hansinen nimiä. Kun talonväki tuli hänen luokseen
jäähyväisiä sanomaan, osoitti hän kädenviittauksella, ettei tahtonut
nähdä Stuwitzia. Valkohapsisena hän makasi, kuten ruhtinatar
viimevuoteellaan, väen ja köyhien tuttaviensa kulkiessa huoneen läpi.
Rovasti Müller oli silloin hänen luonaan, ja vihdoin sai Heggelund
luvan tulla puristamaan hänen kättään. Rouva oli kuullut hänen
itkevän uutimien takana."
"Minuun nojaten hän veti viime hengähdyksensä, ja" -- lopetti neitsyt
Dyring -- "hän olisi voinut olla vaikka ruhtinatar, sillä ei olisi
voinut olla suurempi kunnia palvella sellaista. Hänen mielensä oli
puhdas kuin kulta niitä kohtaan, joihin hän luotti."
Neitsyen kertomus koski syvästi Marttiin. Hän ajatteli kaikkea sitä
surua, mikä oli kohdannut tätä ennen niin iloista kotia; hän ajatteli
Edeliä, joka tottumatonna murheisiin oli saanut tätä kaikkea kantaa.
Edel oli ulkomuodoltaan viime vuosien kuluessa kieltämättä
kaunistunut -- myös muiden, ei ainoastaan puolueellisen Martin
silmissä. Paksu, runsas tukka ja mustat silmät antoivat hänen kenties
vähän liiankin tummaväriselle iholleen omituisen kauneuden, ja
hänen tapansa pitää päätään antoi koko hänen olennolleen omituisen
sulon. Vastoinkäyminen sekä sisäinen elämä, joka ei ollut jäänyt
jähmettyneeksi, oli henkevöittänyt hänen kasvonsa ja kehittänyt
niihin juonteita, jotka ilmaisivat hänen luonteensa arvoa. Näissä
juonteissa oli kenties -- perintönä äidiltä -- hiukan liikaakin omaa
tahtoa.
Martti Jansen ei ensinkään esiintynyt tällä kertaa tuollaisena
mahtavana kosijana, jollaiseksi Edel kiusaantuneessa mielessään
oli kuvitellut häntä ja jota hän olisi kohdellut kaikella loukatun
kunniansa herättämällä ylpeydellä. Martin innokas pyrkimys hänen
lähelleen juuri nyt vastusti kaikkia niitä ajatuksia, joita hän
noiden kuvitelmiensa johdosta oli saanut, ja hänen sulkeunut,
kiihkeä luonteensa herätti hänessä katumuksen sekä halun korvata
sitä vääryyttä, mihin hän sisimmässään oli tehnyt itsensä syypääksi
Marttia vastaan.
Kylmyys, joka alussa heidän tapaamisensa jälkeen oli vallannut
Edelin koko olennon, haihtui seuraavina päivinä, ja hän esiintyi
taas luontevana kuten ennen. Edel oli niitä luonteita, joita ympäröi
jonkinlainen muuri ja jotka sentähden ovat hiukan pidättyväisiä.
Kuitenkin ilmausi hänen eteensä muutamia esteitä.