vain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein
vei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti
kaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen
viattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia
rouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin
suosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria
tulisi Martin varoa.
Kun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin -- tätä sanaa hän käytti
vartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden --, punastui Martti
vähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi
pannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa
tietä konttoriin Heggelundin luo.
Hänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista,
joka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon
kauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten
hän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime
kerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa
oli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän
unohti tällä erää kerrassaan laivurin -- ja nyt, kun hän oli puhunut
suunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos
tahtoi.
Nuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti
Heggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä,
koettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut
lausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja
isällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen
ei vähintäkään ollut horjahtanut. "Mutta", lisäsi hän, "jopa huomaan,
että teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä
syksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin." Omituiset nytkähdykset,
jotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta
kuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi
kadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän -- sen näki selvään --
sopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain
lausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että
Martin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.
Kaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla,
muuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt
Heggelundin luokse menemisen sikseen.
Tämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva
Heggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista
oli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja
ystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai
toimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon
hänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen
tätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.
Edeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt
vikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin
suuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava.
Edel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä
Bergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä
puolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin
samoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun
Edel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut
alttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen
käytöksensä miehuullisuuden.
Vähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet
ajattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.
Kun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä
Heggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin
olisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa
kirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen,
ettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän
nojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella
kädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista
kättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel
loi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla,
kun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen
kuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.
Hänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda
silmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin
suru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin
kasvoissa -- tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan
veneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.
Kun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä,
ja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä
mieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin
päänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli
kovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa
mitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti
koko perheestä, rouvakin siihen luettuna.
Illallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä
olisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa
Topias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä,
siellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle
silmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi
puoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti
koskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt -- "on jotakin, jota
isä suree."
"En koskaan ilmaise sitä, neiti Edel!" vastasi Martti; ja tämä "_ei
koskaan_" oli lausuttu sellaisella äänellä, että Edel ehdottomasti
uskoi voivansa häneen luottaa. Vaikka Edel oli monta vuotta Marttia
nuorempi, loi hän hämmästyneenä silmänsä häneen, ikäänkuin olisi
Martti ollut suuri lapsi, joka ei tiedä, mitä puhuu. Hän ymmärsi,
että Martti kaikessa viattomuudessaan oli tahtonut laskea sydämensä
koko perheen jalkoihin, mutta samassa tuntui hänestä kuin olisi hän
itse pitänyt tätä sydäntä käsissänsä. Hän sanoi pari sanaa ja meni
huoneeseen, mutta ajatteli sitten itsekseen hiljaisuudessa, että
Martti kumminkin oli ollut sangen rohkea.
Tästä päivästä alkaen oli Edel erinomaisen ystävällinen Marttia
kohtaan. Martti ei ymmärtänyt käänteen oikeaa syytä, mutta olisi
mieluummin suonut, että kaikki olisi pysynyt vanhoillaan; sillä hän
huomasi päivänselvään, että juopa heidän välillään oli, käänteen
kautta yhä laajenemassa. Varhain ja myöhään, aina pysyi Edel hänen
ajatuksissaan, ja Bergeniin lähtö, josta hän ennen oli iloinnut, teki
hänet alakuloiseksi.
Oli ehditty iltaan, jota seuraavana aamuna Martin tuli aikaisin mennä
jaalaan. Hän oli sanonut jäähyväiset perheen kaikille jäsenille,
jotka tavalliseen aikaan olivat vetäytyneet makuuhuoneisiinsa. Martti
oli yksin salissa. Oli jo jotenkin myöhäistä; keskiyön-auringon
viimeinen säde heitti seinälle kalpean valonsa, joka ei lämmittänyt.
Hän istui Edelin ompelupöydän vieressä, istui syviin ajatuksiin
vaipuneena, kun neitsyt Dyringin ääni äkkiä kuului hänen takaansa.
Neitsyen poliisi-vaisto iski, kuten tavallisesti, uhriinsa, kun
tämä ei ensinkään tiennyt sitä odottaa. Hiukan ivallisesti, mutta
kumminkin ystävällisesti sanoi emännöitsijä:
"Te kai istutte tässä jäähyväisillä, Jansen."
Martti huomasi, että hänet oli tavattu itse teosta, ja samalla hän
tunsi olevansa uskollisen ystävän tarpeessa. Hän katseli maahan ja
vastasi vain:
"Niin, -- neitsyt Dyring."
"Olkaa varuillanne noita haaveita vastaan, niistä ei kumminkaan tule
mitään."
"En voi olla, neitsyt Dyring!"
Neitsyen tuli kovasti sääli suosikkiansa; hän ymmärsi, ettei tässä
enää ollut lastenleikkiä. Hänen piti lohduttaa, ja sentähden hän
sanoi:
"Niin, niin, Martti Jansen! Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus antaa."
"Tulevaisuus!" kertasi Martti itsekseen, ja samassa johtui
hänen mieleensä seinälauta tuolla kotona Skorpöllä, jossa sana
"Tulevaisuus" vielä oli luettavana ja jonka kirjaimet olivat
ensimäiset, mitkä hän oli oppinut. -- "Tulevaisuus -- se on
Jumalan kädessä", sanoi hän, tietämättänsä toistaen äitinsä sanat.
Ja kostuivatpa hänen silmänsä melkein, neitsyen seisoessa hänen
vieressään.
Neitsyt Dyringin ei tehnyt mieli ummistaa silmiänsä sinä yönä; hän
pysyi jalkeilla aina siihen hetkeen, jolloin jaala -- pari tuntia
myöhemmin -- hiljalleen katosi salmesta. Ihmeekseen hän tapasi
silloin Edelin konttorin ikkunassa seisomasta.
"Siinäkö seisotte, neiti Edel?"
"Niin, en saanut unta", vastasi nuori tyttö; ja sitten, seisottuaan
siinä vielä vähän aikaa, he erosivat.
* * * * *
Samana vuonna tiesi huhu, että Heggelund oli ottanut tavattoman
suuren lainan, ja että hän sen vakuudeksi oli pantannut omaisuutensa.
Tämä herätti suurta kummastusta ja monia selityksiä. Muutamat
rupesivat jo epäilemään Heggelundin kiitettyä rikkautta.
XII.
BERGENISSÄ.
Bergeniläinen Mühlenwad, jonka luo Martti tuli, harjoitti suurta
pohjolan-kauppaa. Sitä paitsi hän oli laajoissa liikesuhteissa
ulkomaiden kanssa, jonne hän lähetti kalavaransa. Moni
nordlantilainen aina Helgelannista ylös Ruijan perille saakka oli
Mühlenwadin konttorin kirjoissa merkittynä velalliseksi. Lukuisat
jaalat, jotka kaksi kertaa vuodessa saapuivat Bergeniin, laskivat
ankkuriin, sen mukaan kuin tila salli, Saksansillan viereen tämän
konttorin läheisyyteen. Siinä sillalla vallitsi touhu kalojen
punnitsemisessa ja kuljetuksessa, jollaikaa aamusta iltaan konttori
oli täynnä nordlantilaisia. Siinä tehtiin kauppoja, maksettiin vanhaa
velkaa ja tehtiin uutta -- kuten kaupassa ainakin.
Vanha Mühlenwad asui "Yläkadun" varrella, valkoisessa, vanhaan
saksalaistapaan huippuisin päätyseinin varustetussa talossa,
joka seisoi likistettynä naapuriensa väliin, kuten sotamies
rivissä. Ukko itse, joka kaikin puolin oli "vanhan ajan" mies,
kuului niihin saksalaissukuihin, jotka kävivät parhaasta päästä
saksalaisessa kirkossa. Hän oli läpeensä uskonnollinen -- raha- ja
liikemies kiireestä kantapäähän, jonka mielestä Meidän Herramme
varmaankin oli koko maailman suurin ja luotettavin asioitsija.
Mutta se Jumala, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa, oli muuten
yhtä turhantarkka keinottelija kuin hän itse ja valvoi erittäin
huolellisesti oikeuksiaan, helpottamatta kirjaintakaan aamu-,
ilta- ja ruokarukouksista sekä seitsemännen päivän levosta, johon
säntillisesti kuului kirkossakäynti ja raamatun lukeminen.
Ruskeaverkaiseen hännystakkiin puettuna, leveälierinen hattu
vieressään ja vahva, kultanuppinen sauva kädessänsä hän istui aina
saman pilarin luona, omituisena kuvana vanhan kansan pörssimiehistä.
Jokainen tiesi, että hänen nimensä kävi kullasta, ja samaten myös,
että hän oli kaikkia uutuuksia vastaan, jotka nuorempien kauppiaitten
keskuudessa olivat alkaneet voittaa alaa, olletikin uuden pörssin
rakentamista. Aikaisin kuolleesta vaimostaan, joka ei eläessään
juuri ollut voinut kehua hyvistä päivistä, mutta jonka haudalle oli
pystytetty suuri muistopatsas, oli hänellä poika, Wollert, jonka
ainoa vapaus nuorempana oli ollut kouluaika, jonka kauhistus isä yhä
vieläkin oli ja joka nyt, palattuansa takaisin lyhyeltä käynniltä
Hampurista, esiintyi täydellisenä keikarina ja mitä keinokkaimmalla
tavalla osasi välttää isän huomiota. Mutta täytyipä hänen aina
silloin tällöin, kun hän sattumalta joutui verekseltään kiinni,
asettua peloittavan sotaoikeuden eteen, jossa isän ruskealla kepillä
oli osansa, ja sitten istua vankina joko konttorissa tai kotona
salissa. Vanhalla Mühlenwadilla oli tapana sellaisten kohtausten
jälkeen mennä levolle, surrakseen -- niinkuin talossa sanottiin --
vintiömäistä poikaa.
Tässä ilottomassa kodissa kasvoi poika kahden vanhan naimattoman
tädin -- Mühlenwadin sisaren -- vartioimana. Nämä olivat alati
saapuvilla jäseninä sotaoikeudessa lausumassa mielipiteensä hänen
käytöksestään. Mitään vapautta Wollert ei saanut nauttia muulloin
kuin kesällä, jolloin muu perhe oleskeli pienellä maatilalla
Kongshavnissa ja hän oli jätetty kaupunkiin katsomaan konttoria.
Vaikka asiat nyt juuri olivat mitä kiireimmillään, jaaloja kun
ehtimiseen tuli Bergenistä ja konttorissa siis oli aamusta iltaan
työtä, huomasi Wollert, että häntä ei tähän aikaan pidetty
silmällä niin ankarasti kuin ennen. Hänen tätinsä viettivät näet
vuorotellen viikkonsa kaupungissa ruuan laitossa nordlantilaisille.
Ja pyhäpäivinä, jolloin näille pidettiin pieniä kemuja, istui
"vuorotäti" aina korkeassa nojatuolissa Mühlenwadin vieressä
ruokapöydässä, missä punaista viiniä, joka ei aina ollut parasta
laatua, tarjottiin veskunakeiton ja paistin särpimeksi. Ja silloin
oli ainakin vähän tilaisuutta vapauteen.
Joskin Wollertin muina pyhäpäivinä täytyi seurata isäänsä
saksalaiseen kirkkoon ja sitten viettää suurin osa päivää kotona,
niin osasi hän illoin, vanhusten mentyä levolle, korvata vahinkonsa
toverien parissa. Eräänä talviyönä huomasi toinen tädeistä, kun hän
kynttilä kädessä tarkasteli veljenpojan makuuhuonetta, sen tyhjäksi
ja tikapuut nojallaan ikkunaa vasten. Aamupuoleen yötä tuli Wollert
kotiin, nousi kamariinsa, sytytti kynttilän ja -- näki sotaoikeuden
yömyssyineen istuvan siellä. Hänen hämmästyksensä oli suuri; mutta
nopea silmäys sanoi hänelle kohta, ettei "ukko" ollut istunnossa,
ja siihen hän perusti pelastuksentoiveensa. Hän säntäsi vielä auki
olevan ikkunan luo ja huudahti, ikäänkuin olisi aikonut heittäytyä
siitä alas:
"Nyt saatte kohta ruumiin taloon."
Loppupäätös tästä uhkauksesta oli, että kauhistuneet tädit tästä
päivästä lähtien "ukon" tietämättä hankkivat veljenpojalle
"kohtuullista vapautta" sekä myöskin käsirahoja tämän vapauden
nauttimiseen.
Nuorella Wollertilla oli kumminkin ollut rahoja taskussaan
jo ennenkuin tädit niitä hankkivat. Hän oli lainannut niitä
Taneli-sedältä. Tämän itaruus oli kumminkin koko kaupungissa
puheenaineena, ja tunnettua oli, että hän tuskin soi kuivaa leipää
ravinnokseen. Hän vihasi veljeään, jonka luuli muinoin perinnönjaossa
pettäneen häntä. Kun veljenpoika hänelle jutteli, miten hänen
kotona oli olla, piti setä aina hänen puoltaan, ja kerran, kun
Wollert valitti, ettei hän koskaan saanut rahoja, niin tarjoutui
setä lainaamaan hänelle niitä, "kunnes poika tulisi lailliseen
ikään ja saisi käsiinsä äidinperintönsä." Wollert antoi näistä
rahoista sedälle pieniä velkakirjoja, jotka tehtiin neljänkolmatta
prosentin korolle, ja siten hänellä oli oma pankkinsa. Wollertin
tuli lisäksi pitää silmällä, ettei kukaan varastanut viinimarjoja
sedän puutarhasta, sekä ottaa selkoa ilkimyksistä, jotka heittelivät
kivillä hänen ikkunoitaan; sillä pikkupoikaset olivat pahoja
rikkaalle saiturille. Kun tämä illoin, leipäkannikka sinisen
päällystakkinsa alla ja puuvillainen sateenvarjo kädessä, kulki
kotiinsa, ajoivat he usein häntä takaa ja nimittivät häntä milloin
milläkin haukkumanimellä.
Alussa oli Martin varsin vaikea tulla toimeen Mühlenwadin luona, ja
usein hän huomasi, että Stuwitzin käsi ylti aina tänne saakka.
Mühlenwad, jonka suureen pohjoiseen asioimisliikkeeseen koko
Heggelundin kauppa kuului, kunnioitti, suuresti Stuwitzia, jota hän
vuosien kuluessa oli oppinut pitämään kauppahuoneen todellisena
päällikkönä. Ja niiden viittausten johdosta, joita Stuwitz oli
hänelle antanut Marttiin nähden, oli hän tullut siihen luuloon, että
Martti oli Heggelundin suosikki, vieläpä jonkunmoinen uutuuksien
keksijäkin. Semmoisen miehen kuin Stuwitzin arvostelut painoivat
luonnollisesti paljon; mutta itse "junkkari" ei tietysti ollut
nuuskahyppysellisenkään veroinen. Ja kun Mühlenwad oli saanut jotakin
päähänsä, niin eipä se siitä hevin lähtenyt.
Martti sai jonkun tois-arvoisen aseman, joka ei häntä suuresti
miellyttänyt: milloin tuli hänen olla apuna Saksansillalla, milloin
konttorissa. Enimmät aikansa hän vietti kumminkin nostovivun luona
sillalla alituisessa puuhassa. Hän voitti kuitenkin vähitellen
reippaudellaan ja järjestyksellään Mühlenwadin vastahakoisen
suosion. Kun Nordlannin jaalat saapuivat ja kalat oli lajiteltava,
osoitti Martti taitoa, joka ei voinut olla hämmästyttämättä; --
sen taitonsa hän oli saavuttanut tämän toimen perinpohjaisesta
oppimisesta nuorempana. Mühlenwad, joka pian huomasi, mitä hyötyä
hänellä kaikesta tästä voi olla, ehdotti Martille, että tämä rupeaisi
hänen "siltapäällikökseen". Martti kiitti luottamuksesta, mutta
vastasi Mühlenwadin suureksi harmiksi kieltäen. "Hän halusi kulkea
konttoritietä". Ja koska Mühlenwad ei saanut asiaa menemään oman
mielensä mukaan, joutui Martti taas epäsuosioon.
Viime vuottansa Heggelundin luona viettäessään oli Martti pastorin
pojalta saanut oppia saksan kielen ensi alkeet; ja erään saksalaisen
konttoristin avulla, jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän seurusteli,
hän oli aina siitä saakka kun tuli Bergeniin, käyttänyt lomahetkensä
ja etenkin pyhäpäivät tämän kielen oppimiseen. Puolentoista vuoden
kuluttua hän oli ehtinyt niin pitkälle, että osasi kirjoittaa ja
puhua saksaa -- Martti pyrki eteenpäin maailmassa.
Wollert Mühlenwad, pohjaltaan hyväsydäminen ja sävyisä mies, ei
varmaankaan olisi viettänyt nykyistä huimaa elämää, tuskinpa edes
käyttänyt jalkahihnoilla varustettuja ihohousuja ja kultasankaisia
silmälaseja, jotka hän aina nosti otsalleen kun tahtoi nähdä oikein,
jollei kodin pakko- ja vankeussäädökset olisi saaneet häntä näkemään
rajatonta vapautta liian huikaisevassa valossa. Hän puheli usein
Martti Jansenin kanssa, näkyipä väliin turvautuvankin häneen; mutta
kenties sai Martti kiittää onneansa siitä, ettei hän nuoren herran
mielestä tähän aikaan vielä ollut kyllin sivistynyt voidaksensa
esiintyä Wollertin ystäväin seurassa. Pyhäpäivin saattoi Wollert
pitkät ajat istua ja keskustella Martin kanssa tämän pienessä, sillan
vieressä olevassa kamarissa.
Eräänä päivänä hän näki, että Martti kirjoitti saksaa ja kuuli
suureksi kummakseen, että poika osasi tätä kieltä sekä yhtä ja toista
kirjanpidosta. Nuori Wollert vihasi konttoria ja kaikkea, mitä siihen
kuului, yhtä suuressa määrin kuin Martti Jansen sitä rakasti. Eikä
aikaakaan, ennenkuin hän ehdotti, että tämä ottaisi huolekseen hänen
saksankieliset kirjeensä; Wollert kirjoittaisi ne sitten puhtaaksi
ja veisi ne "ukon" allekirjoitettaviksi. Martti älysi hyvin, ettei
tämä ollut aivan oikein, mutta tyydytti omaatuntoansa kieltäytymällä
vastaanottamasta maksua, minkä Wollert hänelle tarjosi työstä, joka
veisi koko pyhäpäivän.
Siitä lähtien sai Wollert suuremmassa määrässä kuin ennen nauttia
vapautta ja saavutti samalla suosiota isän puolelta, tämä kun kertoi
tädeille, että kirjeet olivat kirjoitetut niinkuin olisivat ne
lähteneet vanhan tottuneen kauppiaan kädestä, ja että ne samalla
olivat lyhyet ja selvät. -- "Wollertista voi sittenkin tulla mies!"
-- Hän sai sentähden syntymäpäivänään lahjaksi kultakellon ja luvan
julkisesti käyttää silmälaseja, joista Wollert kumminkin tästä
lähtien alkoi yhä enemmän vieraantua.
Silloin sattui tukala tapaus eräänä päivänä, kun Wollert vei isänsä
allekirjoitettavaksi koko kasan kirjeitä. Näiden joukossa oli näet
kaksi kauniilla ja sujuvalla käsialalla kirjoitettua, jotka Wollert
kiireissään oli unohtanut muiden joukkoon.
Kun vanha Mühlenwad sai käsiinsä ensimäisen, pitkän ja taidokkaasti
kyhätyn kirjeen, näki Wollert, joka istui pöydän toisella puolen,
että jotakin oli merrassa.
Ukko istui kauan aikaa ääneti, tarkasteli kirjettä, laski sen
pöydälle, otti sen käteensä, laski sen jälleen alas, ja hänen
kapeissa, terävissä kasvoissaan oli jotakin sellaista kuin jos
hänen edessänsä olisi ollut väärennetty vekseli. Pikimmältään lensi
hänen silmäyksensä nurkkaan, missä seisoi vahva sauva, kultanuppi
vanhan hatun peittämänä. Wollert säpsähti. Mutta sitten isä alkoi
uudelleen lukea kirjettä ja nyykähytteli väliin päätään katkeralla
mielihyvällä, ikäänkuin olisi sillä tahtonut myöntää, että kirje oli
hänen mielensä mukainen ja hyvin kirjoitettu. Viimein hän lausui:
"Niin, melkeinpä arvasin, ettet sinä kykenisi näin kirjoittamaan! --
tuo tänne nuo lemmon silmälasisi, Wollert!"
Wollert ojensi ne nolona pöydän toiselta puolen isälleen; tämä väänsi
sangat kasaan ja musersi lasit jaloillaan.
"Kuka on kirjoittanut kirjeesi?" kysyi hän sitten.
Wollert koetti päästä valheella; kaikki muut kirjeet, paitsi noita
kahta, oli hän muka itse kirjoittanut. Mutta silmäys, jonka vanhus
suuntasi nurkassa seisovaan keppiin, sai hänet äkkiä avosydämiseksi.
"Jansen!" vastasi hän.
"Jansen! -- Meidän Jansen? -- vai niin!"
Se oli hyvin pitkäveteinen tuo: "vai niin!" Sitä seurasi sitten
tiedusteleva kysymys: "Ja mitä hän on vaatinut niistä?"
"Hän ei ottanut mitään."
"Vai niin! No siinä tapauksessa saan sinulle sanoa, mitä hän
tahtoi", huusi vanhus kiivaasti, ikäänkuin olisi uudelleen muistanut
keppiä; "hän tahtoi, mitä sinä et tahtonut, vaikka olet rehellisen
kauppamiehen sekä poika että pojanpoika. Hän tahtoi oppia jotakin,
kuuletko! Ja sinusta ei tule koskaan edes sellaista, joka voisi vetää
vertoja hänen sakarisormelleen."
Sitten hän avasi oven ja käski erään etuhuoneessa olevista mennä
noutamaan Jansenia.
Mühlenwad istui jonkun aikaa miettiväisenä; Wollertista taas oli
ilma pienessä konttorissa hirveän hikinen. Isä ei olisi mielellään
tahtonut suoraan sanoa, mitä hän tiesi: että poika oli ollut
epärehellinen häntä kohtaan.
Kun Martti Jansen tuli konttoriin, kysyi vanhus viitaten kirjeisiin:
"Oletteko kirjoittanut nämä?"
"Olen!"
"Missä olette sitä oppinut?"
Kun nuori mies oli lyhyesti selittänyt sen, sanoi Mühlenwad äänellä,
joka soi kuin olisi hän lukenut kirjasta:
"Teillä on huomisesta alkaen konttorissani täysi paikka ja palkka;
ja kun poikani kirjoittaa kauppakirjeitä, on hänen neuvotteleminen
teidän kanssanne sisällöstä, ennenkuin kirjeet tuodaan minun
allekirjoitettavikseni." Sen sanottuaan hän nyykäytti päätään, ja
Martti lähti konttorista. Mutta vanha Mühlenwad istui kauan ja
tirkisteli oveen päin, josta hän oli mennyt. Vihdoin hän kääntyi
Wollertiin ja sanoi miltei lempeästi:
"Jospa sinä voisit tulla tuollaiseksi, Wollert! Hänessä on ryhtiä,
hän tulee menemään pitkälle maailmassa; -- mutta isäparkasi ei liene
oikeutettu sinusta edes toivomaan mitään sellaista", lisäsi hän
huoahtaen.
Kun Wollert lähti konttorista, oli hän iloinen, että oli päässyt niin
vähällä.
Seuraavana vuonna kirjoitti Martti Jansen myöskin ranskankielisiä
kauppakirjeitä ja kohosi kohoamistaan isäntänsä luottamuksessa.
Tunnettua oli, että kaikki kirjeet kulkivat hänen kauttansa -- muuten
ei vanhus ollut koskaan levollinen postiin nähden.
Martin palkka oli nyt noussut, se salli hänen elää kuten muutkin
kauppasäätyyn kuuluvat nuoret miehet.
Kasvatuksen takia, jonka Martti sai Mühlenwadin koulussa, hän
alkoi antaa rahalle suurempaa arvoa kuin oikein soveltui hänen
luonteellensa. Hän kuuli aina miestä arvosteltavan sen mukaan, miten
varakas tämä oli; eikä ollut ainoatakaan hänen tovereistaan, joka
ei olisi uneksinut rikkauksista -- Mühlenwadin vanhaa leveälieristä
hattua kunnioittivat nämä nuoret miehet miltei kruununa.