johon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz
pöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti
huonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen
tietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin
kauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz
oli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan,
mutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti
Stuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta
mukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi
seurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.
Kun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän
Heggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin
tarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli
jäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli
mielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa
ensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän
Stuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin
nähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään
tämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana.
Väkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että
myös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi
tarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen
Bergenissä -- ja "uutisnälkäiset", huusi hän heittäen silmäyksen
Marttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, "eivät ainakaan
saisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen
esimiehenä pysyi."
Stuwitz seisoi meripuodissa -- omalla alueellaan -- tämän
lausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli
käytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä
pitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle
oikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa
vastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten
maailmassa vihasi -- Thor Stuwitzista.
Martti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka
oli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon.
Nyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei
voinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta
poikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.
Edel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea
ymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta
viimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät
olleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet
liian jyrkät -- ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon
naisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta.
Hoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin
hän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi
lujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa
vastakohtana.
Edel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein
hänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä
isän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen
semmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta
jotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: --
isä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä
voimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä
oli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa
tytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen
esiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi
Marttia. -- Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa
sävyisämpi ja avosydämisempi.
Edel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli
vieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei
Martti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei
häntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.
Hyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko
joukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja
näitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut.
Hän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä
puheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti
otti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä
näiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja
siitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.
Joskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi
hän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin
luottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.
Heggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli
ottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin
latinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään
eräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen
velkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä
sikäläiseen kauppaan.
Siellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi
Stuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä
päivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa
palveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin
kerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta
puodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta
Bergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja
hän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä.
Viime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo,
mutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän
näki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta
ja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin
perehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla
käsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.
Toiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä
sydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa --
ja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan --
riisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa
huolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä.
Vaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään -- hänellä oli
vain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin
tärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu;
hän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin
hyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa -- nuoruuden ystävyydessä
vaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä
oli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan,
jotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi
paremmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan
oikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen
elämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi
kasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa
muista heikkouksista.
Antti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat;
paha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta
oli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän
enemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu,
oli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli
huonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun
paremmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos
hän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin
vaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa
antautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt
siirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen
tulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.
Eräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt
kauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon -- jota hän
kauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut
paljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi
kerrata pastorinpojan seurassa.
Ensi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen
määriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa
voittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin
toisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen.
Alettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen
huikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi.
Hän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen
hänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja
samalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. "Olisi
hyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa", tuumaili hän.
Muutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas
väsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista
lähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit
keskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin
ilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.
Eräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan
sanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle
vauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti
oli vähän epätoivoisesti lausunut:
"Niinpä ne toiset taas sanovat että te ette voi."
Martti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei
tiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion
hänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän
tahtoi itselleen tunnustaa.
Eräänä päivänä hän vaipui syvään alakuloisuuteen. Hän makasi kalpeana
ja sairaana vuoteellaan. Viimein tunnusti hän huolestuneelle
ystävälleen, että hän kirjeellisesti oli kosinut tuomarintytärtä
Julieta, joka usein, ja nyt viimeksi joulun aikana, oli vieraillut
Heggelundin luona; Antti oli rakastanut häntä aina siitä saakka kun
hän enonsa luona hänet ensi kerran näki. "Ja nyt on asia saanut
loppunsa", sanoi hän surullisella äänellä ja nousi vuoteessansa;
"valtuutetulla on virka, minulla ei; ja Julie on vastannut isänsä
tahdon mukaisesti." Antti ei sanonut ymmärtävänsä, minkä takia hän
nyt enää lukisi ja tekisi työtä. Kaikki oli nyt hänestä yhdentekevää.
-- Hän oli synkkä kuin ukkospilvi tämän sanoessaan.
Martin tuli oikein totinen sääli ystäväänsä; mutta viimeisiä sanoja
kuullessaan hän heristi korviansa. Niin pitkälle ei toki asia saisi
mennä! Ja hän painoi syvälle Antin ylpeyteen tuon vanhan kannuksen:
"Tuomarintytär luulee kaiketi, kuten muutkin, ettei teistä tule
mitään."
"Vai niin", sanoi Antti vitkallisesti ja harmistuneena. Oltuaan
sitten vähän aikaa katkeriin ajatuksiin vaipuneena hän lisäsi:
"Mutta _hänen_ ainakin olisi pitänyt uskoa muuta."
Martti oli ääneti, vaikka Antti silminnähtävästi odotti häneltä
puoltoa.
Arvaamatta hypähti makaava vuoteestaan ja sanoi päättävästi:
"Tänä iltana luemme taas, Martti!" --
Kalpea Julie Schultz tuli kuten ennenkin vieraisille. Ensi kerran
kun hän ja Antti nyt näkivät toisensa, oli kumpikin, kuten voi
ajatella, vähän hämillänsä. Antti näytti juhlallisen onnettomalta;
mistä syystä, sitä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Julie, joka usein
hiukan punastui. Mutta pian Antti pääsi eroon tästä ikävästä; eikä
aikaakaan, kun pila ja ratto anastivat entisen valtansa. Oikeinpa oli
Julie käyttäytynyt Martin mielestä petollisesti, kun oli kertonut
Antin kosimisen monta vuotta nuoremmalle Edelille, eikä tämä seikka
koroittanut Edeliäkään Martin silmissä. Miten olikaan, tuumaili
hän, eipä näillä hienoilla naisilla paljon ollut sydäntä; -- siinä
suhteessa oli Antti heitä kaikkia paljon jalompi. He eivät vetäneet
vertoja hänelle!
Eräänä päivänä oli Edel soudettava salmen toisella puolella asuvan
vanhan vauraan laivurin ja tämän vaimon luo, joita Heggelundin neidit
usein kävivät katsomassa; ja kun ei kukaan muu ollut saatavissa,
niin tarjoutui Martti soutajaksi. Paluumatkalla ehdotteli Edel, että
ryhdyttäisiin kalastamaan, koska onkia ja syöttejä sattui olemaan
veneessä. Martti lakkasi soutamasta, ja Edel kalasti.
He istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut
nykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel
innokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu
ylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen
kädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä
poikaa kohti:
"Ketä tämä muistuttaa?"
Martti ei voinut sitä sanoa.
"Ettekö sitä näe? -- tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta --
pastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja
oppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!"
Martin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää.
Mutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli
sanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen:
"Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä."
"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten
mukana -- erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika
silloin."
Tuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta
sanoi Edel:
"Niin, teillä on ollut paljon suruja nuoruudessanne."
"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät
silmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin
arvasimme asian."
Minkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt;
mutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen
näköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen
ajatuksensa kohteena:
"Onhan äitinne niin kunnon nainen?"
Vaikka Edelin kasvot, niinkuin jo mainitsimme, eivät olleet Martin
mielestä erittäin kauniit, huomasi Martti kumminkin nyt, että ne
joskus saattoivat olla sangen miellyttävät. Tummien silmäripsien alla
piilevät silmät saattoivat muuttua aivan mustiksi, kun ne sitävastoin
äsken, hänen nauraessaan kalan takia, olivat olleet välkkyvän
vaaleanruskeat; -- ja Edelin asentokin hänen pitäessään ongenvapaa
suolavedestä punaisissa käsissään oli ihmeen soma.
Martin soutaessa sillalle istui Edel ajatuksiinsa vaipuneena ja
katsoa tuijotti soutajaa suoraan silmiin; ja poikaparan mieleen
johtui ikäänkuin jonakin masentavana huomiona ajatus, että hän siinä
oli ainoastaan soutukone, jonka nimi oli Martti Jansen.
* * * * *
Uutinen, että Norja oli saanut kuningas Oskarilta oman kauppalipun
entisen keltaisen sijaan, kiiti niinkuin tuli kulossa kautta maan.
Höyrylaiva "Prinssi Kustaa" toi, laukauksia laskettaen, sanoman
siitä Nordlannin lastauspaikoille ja herätti kaikkialla innostusta.
Nordlannin jaalain ei enää tarvinnut purjehtia Bergeniin, keltainen
lippu perämastossaan; niihin, samoinkuin kaikkiin lipputankojen
neniin, nostettiin maan omat värit.
Tämän johdosta piti Heggelundin talossa vietettämän suuret
juhlallisuudet, joissa -- paitsi muuta -- pidettäisiin juhlapuheita
lipputangon vieressä pihalla ja kunnialaukauksia pamauteltaisiin.
Seudun mahtimiesten välillä pidettyjen pitkällisten keskustelujen
avulla saatiin muun muassa puhujat ja puheiden järjestys määrätyksi.
Tästä asiasta keskusteltaessa oli esiintynyt kursailua ja
kaikinpuolista imartelua, mutta asianomaiset ymmärsivät kumminkin,
että loppupäätöksessä piili eripuraisuuden siemeniä.
Juhla oli määrätty pidettäväksi juhannuksen jälkeen, sittenkun
jaalat olivat palanneet Bergenistä. Päivän lähestyessä oli Antti
Heggelund erinomaisen toimelias. Kun hän tädiltään sai kuulla, että
juhlapuhujana esiintyisi myöskin "valtuutettu", hänen onnellinen
kilpakosijansa, nolostui hänen mielensä, ja Martti näki, että hän
hautoi jotakin tärkeää mielessään, hän kun myöhään iltaan kulki
edestakaisin kamarissaan. Viimein hän ilmaisi aikovansa hänkin pitää
puheen, mutta harmillista vain oli, ettei hän tiennyt, mistä hänen
piti puhuman. Milloin mietti hän sitä milloin tätä ainetta; jospa hän
vain olisi aavistanut, mistä valtuutettu aikoi puhua! -- "Ja sitten
tarvitaan puhujana esiintymiseen myös rohkeutta, Martti!"
Päivä tuli. Veneitä, täynnä vieraita, näkyi rivitysten salmessa;
vuonolla olevat veneet ja jahdit olivat lipuilla koristetut, ja
puistossa laukaisi Antti apumiesten kanssa kanuunoita. Antti oli koko
aamun ollut kalpea ja levoton. Martin mieli oli juhlallinen -- hän ei
ollut koskaan ennen tällaista juhlaa nähnyt.
Puisto oli täynnä väkeä ja puhujalavan ympärillä seisoivat nuoret
neidot valkoisissa hameissa, jotka olivat koristetut Norjan
uuden lipun värisillä nauhoilla. Torvensoittajat puhalsivat
kansallislaulua, ja tuomari piti puheen kuninkaalle. Sitä seurasivat
puheet "Norjan pojille" ja "päivän merkityksestä" sekä "niiden
miesten kunniaksi, jotka olivat taistelleet isänmaan puolesta."
Kauniit sanat tekivät syvän vaikutuksen Marttiin. Kun kanuunat
paukkuivat, oli hänestä kuin olisi maa kadonnut hänen jalkojensa alta.
Sitten esitti Heggelund maljan "Pohjolan tulevaisuudelle uuden lipun
suojassa", ja vaikka puhe oli lyhyt, vastaanotettiin nämä viimeiset
sanat loppumattomilla hurraahuudoilla, lasien heiluessa korkealla
ilmassa.
Ensi kerran eläessään sai Martti tässä luoda silmäyksen runollisuuden
maailmaan. Heggelundin lausumat sanat eivät ainoastaan miellyttäneet
hänen korviansa, ne tunkeutuivat syvälle hänen sieluunsa. Ilmaa
hänen täytyi saada, ja sentähden tarjoutui hän kanuunain hoitajaksi.
Ja siitä hetkestä kävivät laukaukset niin säntillisesti kuin olisi
kanuunain päällikkönä ollut hidasverinen hollantilainen.
Valtuutettu nousi nyt puhujalavalle ja piti puheen naiselle: naiselle
äitinä -- tässä hän teki syvän kumarruksen rouva Heggelundille, --
naiselle tyttärenä ja morsiamena, -- ja saavutti puheellaan suurta
suosiota, erittäinkin nuorten neitosten kesken. Tätä ei Antti
voinut sietää. Ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä hän aikoi tehdä,
seisoi hän kaikkien, mutta erittäinkin rouva Heggelundin kummaksi,
puhujalavalla. Martti oli perin hämmästynyt hänen puolestaan.
Antti oli innossaan alkanut puolittain vastustamalla niitä
mielipiteitä, joita edellinen puhuja oli naisista esiintuonut. Hän
oli takertunut samaan ajatuksenjuoksuun, ja hänen tuli nyt tuoda
esille jotakin, mikä tyydyttävällä tavalla veisi tämän ajatuksen
perille. Mutta sellaisessa asemassa oli Antti mies paikallaan.
Onneksi pälkähti hänen päähänsä puhua -- ei naisesta yleensä, vaan
nordlantilaisesta naisesta: köyhästä naisesta, joka kotona puuhaa
odottaessaan kalastusveneessä palaavaa miestään, sekä varakkaammasta,
joka vartoo puolisoaan kotiin palaavaksi Bergenistä. Hän kuvaili
vierasvaraista nordlantilaista emäntää, viitaten kyllin selvään
jalomieliseen tätiinsä, sekä sitten sinisilmäistä, valkoveristä,
"lumipuhdasta" Nordlannin neitoa -- ja tätä lausuessaan olivat hänen
silmänsä kääntyneet Julie Schultzin puoleen.
Otolliseen aikaan ja onnellisesti sai hän päätetyksi puheensa, joka
herätti yleistä ja innokasta mieltymystä.
Kun Antti hehkuvanpunaisena mielenliikutuksesta oli astunut alas
puhujalavalta, kokoontuivat naiset hänen ympärilleen. Valtuutettu oli
kerrassaan voitettu ja Julien oli vaikea salata kyyneliään, jotka
väkisinkin pyrkivät hänen silmiinsä.
Sitten tarttui Martti Anttia käteen ja kuiskattuaan "kiitos!" meni
takaisin kanuunaansa luo. Hänestä oli kuin olisi Antti puheessaan
tarkoittanut hänen omaa äitiään, joka askaroitsi Skorpöllä.
Suurella riemulla jatkettiin sitten juhlaa, johon vielä liittyi pari
päivää kestävät kemut Heggelundin vierasvaraisessa perheessä.
Herra ja rouva Heggelund ylpeilivät suuresti siitä, että päivän
kenties paras puhe oli ollut sisarenpojan pitämä; -- itsepä
tuomarikin oli lausunut ihmetyksellä huomanneensa nuoren miehen
suuret lahjat.
* * * * *
Antti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa
hänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka
viimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä
päivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää
ja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti
olivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi
kuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla
prosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet
lähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla,
Kristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.
Erään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti
ylioppilastutkinnon, arvolauseella _haud_, ja että hän oli
perheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi
lisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet
Nordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella
sisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.
XI.
LÄHTÖ.
Niinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän
kokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa
samoin kuin seuraelämästä yleensä -- johon hän vähitellen tuli
ottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa
-- oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä
ainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään
oli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti
hänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen
vaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen
jotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä
oli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut
täydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain
itsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.
Martilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet
vanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin
saarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä
matkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän
vakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia -- mitä hän jo alusta
asti oli pelännyt.
Hän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja
tästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla
Heggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin
nähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä
koskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä
mitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.
Tähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä
Bergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes
saapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa
kanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän
myöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli
kumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin
moni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli
iloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen
toinen silmä sinisenä -- ja tämä "sininen silmä" vedettiin nyt
todistajaksi.