"Hm! Hm! Kummallista!" Ja toistettuaan vielä pari kertaa "hm! hm!"
hän taas istui kuten ennenkin, piippu kädessä ja unohti polttamisen.
Mutta Martti huomasi, että vanhuksen silmät pari kertaa ja pitemmän
aikaa sivultapäin katselivat häntä; ja hän rupesi aavistamaan, ettei
tämä mies mahtanut ollakaan aivan niin tylsä kuin näytti.
Kohta senjälkeen tuli nuori Edel vanhuksen luo, kädessään punssilasi,
jonka sanoi valmistaneensa hänelle. Tyttö taputti hyväilevästi setää
olalle, kysyi miten hän voi ja eikö Antti ollut ollut hänen luonaan.
He näkyivät pitävän toisistaan, vanhus ja tyttö.
Martti vetäysi kainosti syrjään. Edel ei näyttänyt häntä huomaavan;
hän tarjosi vanhukselle lasin ja sanoi: "Juokaa, Topias-setä, muuten
sen varmaan unohdatte. -- Kamarissasi kerron sinulle sitten hauskan
jutun."
Kun Edel oli mennyt, sytytti Martti uudelleen vanhuksen piipun,
josta ukko näkyi olevan hyvillään; ojensipa itsekin kerran piipun
sytytettäväksi.
Tunnin kuluttua tuli Edel takaisin saattaakseen vanhuksen hänen
kamariinsa. Pantuaan kätensä sedän kainaloon, taluttaakseen häntä,
kääntyi tyttö Marttiin päin ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
Martti arveli itsekseen, että juttu, jonka Edel aikoi kertoa
vanhukselle, arvatenkin koski likeltä häntä itseään ja tapausta
puistossa; ja hän oli suuresti harmissaan siitä.
Illallispöydässä otti Antti Heggelund, joka nyt oli kovin iloisella
päällä, uudelleen Martin huostaansa ja saattoi hänet sitten omaan
makuukamariinsa. Itse hän saapui sinne takaisin hyvin myöhään.
Martin mielestä olisivat päivän tapaukset voineet olla suopeammat
hänelle. Pehmeässä vuoteessa nukkuessaan hän näki kaikenmoisia unia:
mustatukkainen tyttö piteli häntä kiinni puistossa ja loi häneen
sitten loukatun ylhäisyyden katseen; kultaketjuinen rouva Heggelund
istui valtaistuimellaan sohvassa ja nimitti häntä ensin "asiaksi,
joka koski Stuwitzia", mutta sitten ja armollisemmin "Janseniksi."
Mutta harmaapäinen rovasti kätteli häntä lopulta niin ystävällisesti,
että tuntui oikein hyvältä sydämessä. Sitten kääntyivät hänen
unennäkönsä Skorpölle hänen omaistensa luo.
IX.
PUOTIPÖYDÄN TAKANA.
Kun Martti aikaisin seuraavana aamuna pukeutui pienessä, siistissä
yliskamarissa, makasi Antti Heggelund vielä sikeässä unessa.
Vastapäätä ikkunaa kohosi vankka, aina huippuunsa saakka vihreihin
lehtipuihin verhoutunut tunturi aamuauringon hehkuvassa loisteessa,
joka vähitellen alkoi valaista kahden laivasiltaan kiinnitetyn
aluksen mastoja.
Kauppapaikalla ei ollut päivän noustessa vielä kukaan jalkeilla.
Mutta ulkona kirkkaassa, tunturimetsän heijastuksesta pohjaan
saakka metallinvihreässä salmessa liikkui kaksi kalastusvenettä.
Salmen keskellä heloitti löysin purjein jaala, joka turhaan odotti
aamutuulta ja jota väestö hiljaa hinasi eteenpäin.
Nuoren Heggelundin vaatteet olivat, Martin kummaksi, heitetyt
sinne tänne. Kello napsutteli vielä liivintaskussa, ja saappaista
törrötti toinen Martin vuoteen luona, toinen taas oven vieressä,
ikäänkuin ankaran potkaisun heittämänä. Koottuaan vaatteet tuolille
ja asetettuaan kellon pienelle, vuoteensa vieressä olevalle pöydälle,
lähti Martti huoneesta. Rouvan lause, jonka mukaan hän oikeastaan
kuuluisi Stuwitzin hoitoon, sekä muutamat muutkin eilispäivän huomiot
vaikuttivat sen, että hän päätti esittää itsensä Stuwitzille niin
pian kuin puoti avattaisiin. Hän oli tullut siihen päätökseen, että
olisi voinut välttää paljon, jos olisi kulkenut suoraan sillalta sitä
tietä, joka häntä silloin ei miellyttänyt.
Hapuiltuaan jonkun aikaa ylisillä hän saapui rappusille, jotka veivät
eteiseen; sitten hän kulki puiston läpi vievää tietä. Tultuaan sille
paikalle, missä hän oli tavannut Edelin, hän nyökäytti päätään.
Hän ei siinä tullut ajatelleeksi muuta kuin että nuori tyttö
oli katsellut häntä ikäänkuin olisi liannut kätensä koskemalla
talonpoikaispoikaan. -- Puistosta hän kiiruhti rihkamapuodin luo,
jossa tiesi olevansa paikallaan.
Kun hän saapui sinne, näki hän sillanvartian, jolle Stuwitz jotakin
puheli, paraikaa avaavan puodin ovea. Niin, siinä seisoi Stuwitz itse
rasvaisessa hännystakissaan, valetukka toisessa kädessään, toisessa
sinijuovainen nenäliina, jolla hän pyyhki hikistä otsaansa, oltuansa
mukana vyöryttämässä suurta tynnyriä kivikäytävälle oven ulkopuolelle.
Martti asteli suoraan hänen luokseen ja kumarsi hänelle opittuun
tapaansa.
"Päivää. Mikä asiasi?" kysyi Stuwitz äreästi, ja hänen sokea,
valkopilkkuinen silmäteränsä värähti hieman.
"Minä olen Skorpön Martti", vastasi poika; "minut on kutsuttu tänne
puotipojaksi."
"Vai niin, vai niin!" lausui Stuwitz omituisella, muuttuneella
äänellä. -- "Luulin että viihtyisit paremmin tuolla ylhäällä
herrasväen luona; täällä alhaalla on niin halpaa, saan ilmoittaa."
Martti ymmärsi, etteivät puhujan makeilevat kasvot ja lauhkea ääni
merkinneet hyvää. Mutta hän ei voinut niihin vastata muulla kuin
toimekkuudella; ja siksi hän kysyi:
"Onko rasvatynnyri vietävä puotiin?"
"Tämä ei ole mikään rasvatynnyri; siirappia siinä on", kuului
ivallinen vastaus. Mutta Martti ei ollut siitä millänsäkään.
"Onko siirappitynnyri sitten vietävä puotiin?"
"Hm -- on!"
"Enkö minä saa toimittaa sitä?"
"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme
ole niin hienoja täällä alhaalla."
Martti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän
puuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin
kiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. --
Sillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa,
milloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli
konttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta
kahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja
päivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat
sinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa,
uusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen
tavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin
puotitavaroilla. Muutamat valitut "vanhat tuttavat" vietiin
puodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli
maukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä
myytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti
huomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset
kuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin
"tuttavan" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen
tunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli
tullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.
Kun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän
tietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän
takana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän
talonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai
täysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan
jauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään
tasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän
puolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta
ei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi -- matkimalla erästä
sanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän
-- "karanteerata" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia
sormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä
komeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin
hän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista,
jotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin
hauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion
tukevampiin valkoisiin.
Eineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12
täytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä
päärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin
sisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä.
Mutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä
olisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.
Iltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin
asiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua
käänsi perän sitä kohden, jotta "herra puukhollari" paremmin pääsisi
nousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta,
johon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut,
kiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.
Uudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi
sattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista.
Muuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin
köyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi "vogia" [vog =
15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen
kanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä
pyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä
surullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä -- niin sanoi
mies sortuneella äänellä -- ei enää ollut kotona hyppysellistäkään
leipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla
ja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti
sangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli
kertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti
pitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri
kaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran,
josta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli
saanut, -- sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun
ja muutenkin tuottavan onnea, -- kun Antti Heggelund kalpeana
vihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen.
Stuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä
hyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja
vainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti,
varustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.
Myöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin
ja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin
kunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin
huolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo
senverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti
Heggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin
tämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin
vastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa
työssä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.
Silta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja
veneistä -- viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu,
sillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.
Martti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata
samassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon
tyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä
maailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle;
mutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se
nyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti
ajatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen
uudelleen ryhtyä toimiinsa.
Pyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta
paria renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan,
kahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa,
olivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan
luona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti
pappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä
ennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa
joitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa,
joka oli jäänyt M--nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa,
että Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten
silmillään tyttöjä.
Aamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa;
mutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni,
miten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja
hänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä
kuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan
leikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen,
etteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä
pikimmin ateriansa.
Vähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat
puotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui
juhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten
astuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet
sillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti
Edel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen
-- epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan,
joka istui heidän vieressään.
Vanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona
tehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten
saappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina,
joka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli
kadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien
luona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen.
Ärtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu
päässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen,
puuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle
yksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin
oli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään
meripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa
hänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.
Martti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään
häiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän
joutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa,
jolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä
määrin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, "koska
voisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset
tarvitsevat ruokaa." Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei
ollut vanhan neitsyen tavallista virttä.
Neitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka
pitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi,
oli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen
pitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä
ehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski
järjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni
silloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.
Rouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa
ja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi
pysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei
voinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa
oli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten
neitsyen "Kap Finisterre" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien
oloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin
niiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin.
Väitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen.
Ei kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta
sitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun
neitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut
aikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti,
"että minut kumminkin _kerran_ sinne pakolla vietäisiin."
Onnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa
hän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon
vaarallisen "suurvallan" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta,
astunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti
loukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen
lintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten
auringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja
kosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen
suosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi
Stuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon,
ja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella
neitsyt olikin -- ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä
huonolla tuulella -- katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein
silmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää
ja puoltavaa kielellään -- seikka, josta Martilla sittemmin oli
paljon etua.
Iltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti
saarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M--nsalmelle pastorin
perhe ja muita vieraita.
Päivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla
paikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään.
Vieressään hänellä oli ystävänsä Edel -- aina valmiina tarjoomaan
hänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin
suureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen
paikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi
tuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin,
nousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki
Martti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.
Päivällispöydässä oli ilmanala tänään hiukan painostava.
Herra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli
varmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin
tytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet
ilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen
juhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut
mitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä
kaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut
erittäin ajatelleeksi "erästä henkilöä", jossa kaikki saarnassa
luetellut heikkoudet olivat yhtyneet. "Suokoon Jumala", lopetti hän,
"että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä." Mutta
äänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän
pitänyt sitä uskottavana.
"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!" sanoi Antti, jolla talossa
oli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet
ystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut.
"Mutta", lisäsi hän, "vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että
häntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan
tahdo käydä kirkossa." -- Antti oli luulevinaan, että täti oli
tarkoittanut Stuwitzia.
Jälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja -- kymmenen
taalerin setelin enolta.
Illalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän
kysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei
poika ollut seurannut heitä kirkkoon.
Ensimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen
hän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä
kirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä
poika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi,
äkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:
"Luulitte kaiketi, ettette tapaisi vanhempianne kirkolla?"
"Luulin, sillä muuten olisin pyytänyt lupaa päästä sinne!"
Nuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa
Topias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä
rappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:
"Nuori puotipalvelija mahtanee olla melko ylpeäluontoinen."
Martin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen
kauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö
näyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut:
"varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin."
X.
JATKOA.
Martin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen
heräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina
kuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka
olivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa -- vaikkakin tämä
aina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että
nuorukaisen päävikana oli "hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus
nerouteensa".
Stuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi
salissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein
röyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta
yhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle
-- meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja
tyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään
tuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka -- rouvaa
lukuunottamatta -- eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin
näkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä
Topias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli
siinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa
ukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa
väliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi
silloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli
hän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja
sanoi: "hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta",
sekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut
selvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi
sitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden
sinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta
kohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi
hän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan
torjua pois tieltään.
Kun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että
jonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa
välillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva
koetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä
nurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli
arka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.
Vanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi
olla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä
hänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin
"meripuodin puolta".
Mutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla
kiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia
kohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli
häntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea
olla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin
virheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi
todistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin --
ja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin
ihan käsittämättömistäkin syistä -- salasi hän joksikin aikaa
mielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.