kölissä törrötti viisi eheää puukkoa ja yksi taittunut. Puukoista
olivat veneessä olleet pitäneet kiinni niinkauan kuin jaksoivat.
Heggelundin sisarenpojan pelastuksen tähden tarjosi Stuwitz Jannelle
tavaroita velaksi; hän ilmoitti myös mahdolliseksi, että oikeusjuttu
voitaisiin jättää sikseen. Niin kova kuin hätä olikin, olisi Janne
tuskin sittenkään vastaanottanut mitään lahjaa Stuwitzilta, ja nyt
oli tämän hänen verivihollisensa äänessä -- ja tuskinpa satunnaisesti
-- jotakin, joka viittasi siihen, ettei Janne suinkaan olisi ryhtynyt
pelastukseen, jollei olisi toivonut siitä itsellensä hyötyä. Janne
vastasi sentähden lyhyesti ja jyrkästi, että mitä hän oli tehnyt, ei
ollut tapahtunut rahojen tähden, ja ettei Stuwitz voisi vapauttaa
eikä langettaa häntä varkaudesta -- sen kyllä tekisi esivalta. Sen
sanottuaan Janne valmistausi lähtemään. Sörsalmella, kumma kyllä,
hänen onnistui saada velaksi mitä hän talvikalastustansa varten
tarvitsi. Syytä tähän ei Janne voinut tietää; mutta se piili pienessä
kirjeessä, jonka nuori Antti Heggelund, kuultuaan Stuwitzin ja Jannen
keskustelun, oli kirjoittanut ja lähettänyt Sörsalmelle erään Jannen
omassa veneessä kulkevan kanssa.
Kun Janne ja Martti jouluaattona tulivat kotiin, tunnusti Marina
olleensa kovin levoton heidän tähtensä hirmumyrskyn raivotessa.
Suuresti oli Marina iloissaan siitä, että Jannen oli onnistunut
Sörsalmella saada kalastustarpeensa, mutta vielä enemmän siitä,
että hän oli pelastanut kaksi miestä kuolemasta. Sitten tiesi
Marina puolestaan kertoa, että vanha Lövön Iisko oli kuollut, mikä
tapaus koski skorpöläisiä hyvin likeltä. Mutta kun Marina illalla
joulukynttilän sytytettyänsä kertoi Jannelle, mitä kasvatusisä oli
hänelle uskonut -- minkä hän nyt oli oikeutettu kertomaan -- ja
sitten otti hääpäähineestään esiin rintaneulan, niin Janne nosti
hänet äkkiä polvelleen, ja Marina näki kummaksensa, että kyynel
kiilsi hänen silmässään. Muuten aina niin maltillisen miehen tavaton
mielenliikutus huolestutti ja peloitti häntä.
Martti koetti turhaan saada selville, mikä isään oli mennyt, kun hän
oli äkkiä muuttunut niin ihmeen iloiseksi; mutta Marina osasi siitä
ottaa selvän. Ja Janne otti sitten esiin viulun ja soitti ainoan
polskan, minkä hän osasi, ja lapset tanssivat. Tuli rätisi takassa
jouluruoan kiehuessa; makeisia tarjottiin, ja ihmeteltiin pöydällä
seisovaa joulukynttilää -- ainoaa, jonka Marina oli valanut. Tuskin
sanottavaa valoa se jaksoi luoda ulos pienten, himmeäin ikkunalasien
läpi; mutta niiden silmät, jotka jouluiltana taistelivat merellä,
näkivät varmaankin valon loistavan vuoren halkeamassa olevasta
köyhästä, matalasta majasta meren rannalla.
* * * * *
Kaikkialla kerrottiin sen jälkeen, kuinka Janne Sakarinpoika oli
pelastanut Antti Heggelundin hukkumasta tuossa kauheassa myrskyssä,
laskemalla suoraan viisihankaisen kölin päälle. Tämä oli uhkayritys,
joka sai kummastumaan nekin, jotka tiesivät, että tuollaista oli muka
ennenkin tapahtunut. Vouti -- pieni, paksu herra Rawn -- "mietti",
kuten hän sanoi, vallan kaksi vuotta, tulisiko hänen esittää
"pelastusmitalin" antamista Jannelle. Ja kun hän viimein päätti tehdä
sen, oli asia jo tullut liian vanhaksi.
Heggelundin perheessä oli Antin pelastus ollut monen keskustelun
alaisena. Se oli tavallansa herättänyt huomiota, ja niinkuin
luonnollistakin oli, tahtoi Heggelund jollakulla tavalla osoittaa
kiitollisuuttansa siitä. Päätettiinpä sentähden, että, koska Janne
kieltäytyi vastaanottamasta rahapalkintoa, Antti matkustaisi
Skorpölle tarjoomaan Martille puotipojan paikkaa, jonka ohessa
hänellä myös oli lupa vakuuttaa, että Martin tulevaisuudesta
pidettäisiin huolta, jos poika käyttäytyisi hyvin.
Tämä tarjous ei ollut Jannen eikä Marinankaan mielestä hylättävä.
Mutta kun Antti vaati, että Martti kohta paikalla ja hänen seurassaan
muuttaisi Heggelundille, niin sanoi Marina mieluummin suovansa, että
pojalle jätettäisiin aikaa jäähyväisiin. Äiti tahtoi näet hankkia
uusia vaatteita pojalleen, jottei tämä aivan ryysyisenä saapuisi
hienon herrasväen luo -- niinkuin hän sittemmin tunnusti Jannelle.
Seuraavien neljäntoista päivän kuluessa ei ollut pienessä tuvassa
kiireestä puutetta. Jannen pyhäpuvusta sommiteltiin Martille uusia
vaatteita, joita, sitä mukaa kuin ne valmistuivat, ja kutakin
kappaletta erikseen, siskot suuresti ihmettelivät. Heidän huomionsa
oli sitä ennen ollut kääntynyt milloin ompelevaan äitiin, milloin
suutariin, joka oli tuotu Skorpösalmesta ja joka istui ja valmisti
Martin uusia kenkiä. Nahan oli Janne itse jo aikoja sitten muokannut,
ja hän oli varma siitä, että jalkineet tulisivat vedenpitävät.
Marina mietti ommellessaan, tulisiko hänen kertoa Martille, mitä
hänen syntyperäänsä nähden oli tullut ilmi. Hän aavisti, että hänen
ja Stuwitzin välillä oli vielä suoritettava tili, joka kenties koski
aina kehdosta hautaan ylettyvää ihmiselämää. Ja olisiko Martti
siitä jätettävä tietämättömyyteen? Tuskinpa vain. Himmeänä eli
äidissä toivo, että poika uusissa olosuhteissaan voisi saada asiaan
jonkinmoista valoa, jota ei riittänyt kaukaiselle Skorpölle hohtamaan.
Ja kun asiaa äidin ja isän välillä useita kertoja oli pohdittu, sai
Martti tietää sen. Tämä tapahtui pienellä veneretkellä, jonka hän
äitinsä kanssa teki päivää ennen lähtöään. Marina antoi hänelle
sen ohessa monta neuvoa -- kuinka hänen tulisi käyttäytyä, kuinka
kumartaa, että hänen aina tuli nousta seisomaan, kun rouva oli
huoneessa j.n.e.
Kun Martti erään naapurin kanssa oli valmis lähtemään, seurasi Marina
häntä veneen luo. Äiti itki siinä. Janne oli harvapuheisempi. Hän
vaati pojaltaan vain, ettei tämä koskaan joisi itseään humalaan, ja
että hän aina käyttäytyisi rehellisenä miehenä. Ja Martti lupasi sen.
VIII.
HEGGELUNDIN LUONA.
Markus Heggelundin "pohjattomasta rikkaudesta" kiersi kansassa
kaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä
olevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin
hänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon
kymmenyksiä maksettiin, oli -- niin kerrottiin -- hänen talonsa
yläkerta täynnä hopearahoja.
Jokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi
maalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun
taloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä
puisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu
joukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä
vieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä
talo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen
keskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja
vielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä,
vaikka tarkoitettiin rouvaa, joka -- tähän aikaan yli viidenkymmenen
vanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien
asemesta -- hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja
toista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei
vieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata
kuin Heggelundit.
Rouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti
hiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta,
jota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet
olivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla
Heggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä.
Ruokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja
ulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.
Huoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät
kuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat
valkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen
jotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli -- enemmän
huviksi kuin kaunistukseksi -- nähtävänä monta nimeä, joita vieraat
sormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.
Sanottiin muuten, että Heggelund itse niinä aikoina, jolloin talossa
ei ollut vieraita, oli raskasmielinen ja alakuloinen; mutta siitä ei
vieraan silmä voinut huomata mitään.
Markus Heggelundin ylenpalttiseen vierasvaraisuuteen yhtyi kaksi
nimenomaan nordlantilaista ominaisuutta, jotka tekivät hänet
kansanmieliseksi. Hänen talonsa edusti, mitä seuraelämään tulee, niin
sanoaksemme koko seutua.
Heggelundin herrasväki oli sentähden tuntenut itsensä suuresti
loukatuksi, kun höyrylaiva "Itsenäisyys" ensi kerran käydessään
Nordlannissa, oli kulkenut heidän kauppapaikkansa ohitse, mikä oli
valmistautunut sitä vastaanottamaan lipuilla ja kanuunoilla ja
vierasvaraisesti kestitsemään kapteenia ja matkustajia. Vuoteet
olivat tehdyt ja talo varustautunut ainakin kolmen päivän kemuja
varten.
Siitä päivästä alkaen, jolloin höyrylaiva oli täten osoittanut
soveltumattomuutta Nordlannin kotitapoihin ja vierasvaraisuuteen,
lausui Heggelund järkähtämättömänä mielipiteenään, että höyrylaivat
eivät kelvanneet muuhun kuin karkoittamaan kalat pois kareilta. Hän
sanoi ottavansa parhaimmalla viisisoudullaan purjehtiakseen hyvällä
tuulella koko kummituksen ohi. Ja tämän uljaan lupauksensa hän
täytti seuraavana kesänä eräässä sopivassa tilaisuudessa. K-niemen
ja Sorsasaaren kolmen peninkulman pituisella sisäsaaristoreitillä
hän ja Antti, hänen sisarensa poika, jättivät hyvällä myötäsäällä
"Itsenäisyyden" kieltämättömästi jälkeensä.
Tätä kilpapurjehdusta pitivät sitten ylhäiset ja alhaiset suurena
isänmaallisena voittona, ja se antoi Markus Heggelundille vielä
korkeamman sijan kansan suosiossa sekä liitti samalla hänen nimeensä
loistavan kunniakehän.
Voiton kunniasta osalliseksi tuli myöskin Elias Röst, joka asui
pienellä Antinlahdeksi sanotulla paikalla ja oli rakentanut
viisisoudun; Heggelund lähetti hänelle hopeamaljan.
Pitkä, ontuva Elias Röst, joka kulki kainalosauvan avulla ja jolla
tavallisesti oli kädessään rakastettu nuuskarasia, mikä kelpasi sekä
vinkkeliksi että myös tuumapuuksi, oli laatuaan omituinen mies. Hän
oli veneen rakentajana ja kirvesmiehenä kolmenkymmenen vuoden ajalla
kuljeksinut talosta taloon, ollen mestari alallansa. Samoinkuin
Peder Dass'in ajoilta saakka niin moni muukin täällä pohjoisessa
sepitti hänkin "viisuja", hengellisiä ja maallisia, joita painettiin
Bergenissä, missä niitä ostivat nordlantilaiset siellä purkaessaan
laivojaan. Niitä vastaan, jotka eivät häntä miellyttäneet, hän
käytti terävää ja pelättyä kieltä; mutta tiedettiinpä myös, ettei
hän tarkoittanut pahaa, kunhan sai purkaa sydämensä. Hän oli puolen
sisämaan kummina, ja aina hänellä oli juttuja varalla, niin että
suuret ja pienet iloitsivat, kun hänen tuloansa tiedettiin odottaa.
Uteliaina kuulijoina hänellä oli Heggelundin kaksi pientä tytärtä --
tuolla venehuoneessa, missä hän työn ääressä tarinoi. Hänellä oli
myös eriskummaisia tuumia, joita tytöt suurella sukkeluudella saivat
hänet pakisemaan ja sitten yleiseksi huviksi kertoivat kotonaan;
varsinkin raamatunselityksissä oli Elias Röst aika taitaja. Häntä
pidettiin muuten järkevänä miehenä, ja Heggelundin perheessä hän oli
hyvä ystävä.
Kun Elias Röst venehuoneessa työskennellessään sai kuulla, että
Heggelund viisisoudulla oli purjehtinut "Itsenäisyyden" ohi, kopautti
hän nuuskarasiaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Ryhtyessään sitten
uudelleen työhönsä, hän sanoi:
"Luulenpa kumminkin, että uusi aika meidät lopulta voittaa; joka
tapauksessa on virran suunta otettava huomioon."
* * * * *
Brögelmannin kuoleman jälkeen oli kamarineuvos Tobias Storm muutamia
vuosia viettänyt yksinäistä elämää eräässä talonpoikaistalossa,
josta hän pienestä vuotuisesta vuokrasta oli saanut asunnon. Siellä
hän istui tavallisesti, kun ei ollut yksinäisillä kävelyretkillään,
pöydän ääressä pienen, korkealla olevan ikkunan luona ja luki, tai
oli raskasmielisenä vaipunut omiin mietteisiinsä. Nuo Bergenissä
ilmitulleet setelit muodostuivat hänen ajatuksissaan paljon
tärkeämmiksi todistuskappaleiksi Stuwitzia vastaan kuin oikeus oli
nähnyt hyväksi uskoa; ja että haaksihylkyyn nähden vielä oli paljon
salaperäistä, siitä mielipiteestä hän ei voinut päästä vapaaksi.
Tämä mieliala antoi aikojen kuluessa hänen kasvoillensa lempeän
ja ajattelevan sävyn, saaden hänet näyttämään tylymmältä kuin hän
todella oli ja painaen sen ohessa hänen käytökseensä omituisen
hajamielisyyden leiman.
Ympäristössään pidettiin häntä kummallisena miehenä, jota ei ollut
helppo ymmärtää. Ihmiset, jotka olivat nähneet hänet univormussa ja
tulevan pohjoisesta päin, olivat saaneet sen käsityksen hänestä,
että hän oli niitä kööpenhaminalaisia, joita, kuten kansa tiesi
kertoa, "oli lähetetty Omgangin rannikolle maanpakoon." Nämä olivat
liian ylhäisiä kärsiäkseen tavallisten rikollisten rangaistusta,
ja sentähden oli kuningas tuominnut heidät joka päivä kävelemään
muutamia tunteja Omgangin käräjäpaikan rannoilla, (pohjoiseen
Varanginvuonosta).
Hänen toimintaintonsa ja kenties myöskin himmeä aavistus, joka sanoi
hänelle, että hänen tulisi tehdä parastansa päästäkseen irroilleen
tuosta ajatuksesta, mikä niin kokonaan oli vallannut hänet,
vaikutti jonkun aikaa sen, että hän koetti luoda itselleen toisia
harrastuksia. Siten kääntyi hänen halunsa lukemiseen. Sen ohessa
hän mietti väliin mekaanista keksintöä, konetta, jolla voitaisiin
nostaa merenpohjasta pienempiä esineitä ja joka olisi laskettava
köydellä alas; mutta koe ei onnistunut. Tästä asiasta hän kirjoitti
kerran Heggelundille, ja seuraus siitä oli, että hän muutti asumaan
M--nsalmelle, jonne rouva kutsui vanhan ystävänsä. Kamarineuvosta
sanottiin hänen arvonimensä takia tavallisesti vain "neuvokseksi",
mutta perheen kesken hän kävi "Topiaan-sedän" nimellä.
Yksinäinen mies istui enimmäkseen huoneessansa. Silloin tällöin
tuli joku talon pikkutytöistä hänen luokseen ja lateli hänelle
pieniä asioitaan. Hän oli lukenut heidän kanssaan, ja siitä oli
vähitellen syntynyt ystävyyttä heidän välilleen. Erittäinkin oli
Edel hänen lemmikkinsä. Jos tällä oli mitään sydämellänsä, täytyi
hänen aina kiiruhtaa puhumaan siitä "Topias-sedälle"; ja lapsellista
tapaansa hän noudatti vanhemmaksikin tultuaan. Jos hän joskus sattui
mainitsemaan Stuwitzin nimen, tuli "setä" pahoille mielin, ja
tyttö, joka tämän pian huomasi, koetti sentähden välttää tuon nimen
mainitsemista.
"Topias-setä" tiesi paljon talon asioita, semmoisiakin, joita Edel
ei ollut aavistanutkaan hänen huomanneen, ja usein tyttö ihmetteli
suuresti, miten tämä oli mahdollista Kun Edel tuli konttorista, missä
oli nähnyt isänsä alakuloisena istuvan, kysyi "setä" muun muassa aina
Heggelundin vointia, ja oliko Stuwitz ollut siellä. Edel ei tiennyt,
että hän luki sen hänen kasvoistaan.
* * * * *
Päässään uusi kiiltonahkahattu, yllään sininen verkatakki, ja
liivintaskussa isän kello, jonka messinkiperät riippuivat taskun
ulkopuolella, seisoi seitsentoistavuotinen Martti eräänä kesäkuun
iltapäivänä Heggelundin sillalla. Hän oli kiittänyt veneessä olevia
tovereitaan hyvästä seurasta ja oli nyt kahden vaiheilla, mihin
ensiksi suuntaisi askeleensa: puiston läpikö päärakennukseen, vai
oikealle, suorinta tietä Stuwitzin luo rihkamapuotiin.
Äidin silkkihuivi, joka hänellä oli kaulassaan, teki muuten
talonpoikaiseen pukuun puetun ja siinä ympärilleen katselevan
hiukan merimiehen näköiseksi. Hänen vartalonsa osoitti, että
hän vielä kasvoi, ja tätä oli nähtävästi pidetty silmällä, kun
hänen vaatteitaan ommeltiin. Mutta sinisilmäiset, uskaliaisuutta
ilmaisevat, vaikka vielä hieman hentojuonteiset kasvot eivät olleet
niitä, joissa epäselvyyden ja kehittymättömyyden leima kauan tuntuu.
Häntä kummastutti vain, ettei äiti, joka edeltäkäsin oli ajatellut
niin monta asiaa, ollenkaan ollut tullut muistaneeksi hänen
ensimäistä esiintymistään. Kuten hänen tapansa oli veneessä, kun
jotakin tapahtui, päätti hän nytkin yht'äkkiä, mitä hänen oli
tehtävä, ja rihkamapuoti Stuwitzineen oli vastaiseksi salakari, jota
hän tahtoi välttää niin kauan kuin mahdollista. Mutta puistonveräjän
luona hän jäi uudelleen seisomaan. Hän melkein kuuli sydämensä
tykyttävän. Hän kuunteli vähän aikaa, sitten astui rohkeasti sisään.
Martti tuli aivan kreivin aikaan. Mustatukkainen, laiha ja
nuori tytönheilakka, silmillään kääreliina, jonka alta hän koki
kurkistella, tuli ruohikkoa juosten häntä vastaan ja tarttui
nauraen hänen takkinsa kaulukseen. Hän nimitti häntä Antiksi, eikä
tahtonut päästää häntä ennenkuin "Antti" oli ottanut kääreen hänen
silmiltään. Kohta sen jälkeen tuli toisia pensaiden takaa ja ympäröi
heitä, tanssien täyttä vauhtia "kauranleikkuuta". Jos Martilla olisi
ollut aikaa, olisi hän sanonut itselleen, ettei äiti ollut tätäkään
tilaisuutta edeltäpäin tiennyt; mutta nyt, kun hän seisoi heidän
keskellään ja nuori tyttö piti kiinni hänestä, ei hän joutanut sitä
ajattelemaan. Kun tyttö viimein sai kääreen silmiltään, vetäysi
hän takaisin hämmästyneenä, eikä juuri ilokseen. Hänen kasvonsa
päinvastoin osoittivat leimahtavaa, loukattua ylpeyttä, ja vähällä
hän oli saada kyyneleitä silmiinsä. Vihainen katse, jonka hän loi
vieraaseen ja joka herätti toisissa hillitöntä naurua, sai Martin
punastumaan korviansa myöten. Hän kääntyi, jättääkseen seuran, kun
tuttu ääni huusi häntä kauempaa:
"Kas, siinähän on Martti, uusi puotipalvelijamme!"
Ääni oli Antti Heggelundin, joka samassa tuli piilopaikastaan erään
pensaan takaa. Huolimatta sen enempää leikistä, hän vei Martin
huoneeseen, esittääksensä hänet Heggelundille ja tämän rouvalle.
Siellä oli paraikaa kemut. Vanhempain pysyessä salissa olivat nuoret
rientäneet puistoon leikkimään. Talon nuorin tytär Edel oli Martin
lähestyessä ollut sokkona, ja Antti Heggelund oli keksinyt, että
kaikkien tuli piiloutua.
Hattu kädessä kulki Martti, Antin ohjaamana, kahden huoneen läpi,
jotka olivat täynnä joko juttelevia tai korttia pelaavia vieraita,
pienempään kamariin, missä rouva Heggelund istui sohvassa toisen
rouvan vieressä. Sinne saapuessaan puristi Antti Martin kättä ja
kuiskasi: "Kumarra syvään, hyvin syvään!"
Ja Martti kumarsi ja raapaisi lattiaa jalallaan, niinkuin äiti oli
opettanut -- kumarsi niin syvään, että hiukset valahtivat hänen
silmilleen -- ensin toisen, sitten toisen rouvan edessä, joka oli
tuomarin puoliso ja monissa suhteissa rouva Heggelundin kilpailija.
"Tämä on Skorpön Martti, uusi puotipalvelijamme", sanoi Antti hiukan
epävarmasti. Tädin katsanto oli näet saanut hänet ajattelemaan, että
Martin tulosta tuskin muut piittasivat niin paljon kuin hän itse --
ei ainakaan tällä hetkellä.
Rouva katseli vähän aikaa Marttia, ikäänkuin kummastellen, että
häntä häirittiin tällaisella. Marinan poika taas ihasteli kainosti
ja teeskentelemättömästi rouvan paksua kultaketjua ja silkkihametta,
jotka hän ennen oli nähnyt kaukaa kirkossa. Vihdoin sanoi rouva
lempeästi, mutta äänellä, jota Antti ymmärsi:
"Rakas ystävä, eiköhän tämä asia likemmin koske Stuwitzia ja
emännöitsijää. Hän näyttää nuorelle miehelle hänen asuntonsa."
Martti koetti taas kumarrustaitoaan, mutta kumarrus ei ollut varsin
niin syvä kuin ensimäinen. Silloin kysyi rouva Heggelund, ikäänkuin
olisi jotakin johtunut hänen mieleensä: "Eikö teidän isänne nimi ole
Janne?"
"On -- kiitoksia!" Martti arveli, että tämä "on" oli vähän niukkaa,
ja sentähden hän pisti kaiken varalta tuon toisen sanan lisäksi.
"Hän, joka niin uskaliaasti pelasti Antin? Mutta silloinhan teidän
nimenne on Martti Jansen, ja sillä nimellä tahdomme tästä lähtien
puhutella teitä. Tuo toinen nimi -- mikä se olikaan -- ei soinut
hyvältä."
Tämän sanottuaan hän nyykäytti armollisesti päätään jäähyväisiksi.
Martti teki kumarruksen ja seurasi Anttia, joka mutisi jotakin
ylhäisyydestä ja ohimennen sai tilaisuuden kumota kurkkuunsa
lasillisen punssia, jonka sieppasi juomapöydältä. He tapasivat
Heggelundin pelipöydän ääressä, missä Martti huomasi rovasti
Müllerin. Sisarenpoika ei tässä niin pitkiä temppuja tehnyt, sanoihan
vain hiukan ivallisesti:
"Saanko esittää enolle henkilön, jonka nimi vielä pari minuuttia
takaperin oli Skorpön Martti, mutta joka nyt on ristitty herra
Janseniksi?"
Eno Heggelund oli liian syventynyt pelilaskelmiinsa voidaksensa
oikein kuulla sisarenpojan puhetta; hänen korvaansa sattui vain
jotakin ristiäisistä.
"Mitä sanot, Antti", kysyi hän; "tuleeko ristiäiset?"
"On jo pidetty, eno!"
"Missä?"
"Ihan juuri tädin luona. Lapsi on kuitenkin jotensakin täyskasvuinen.
Tässä on, eno, Skorpön Martti, jota täti tahtoo vastaisuudessa
nimittää Janseniksi."
Heggelund puristi ystävällisesti Martin kättä ja sanoi aivan
hyvin muistavansa hänen vanhempansa. Tätä lausuessaan ja samalla
jaellessaan kortteja hän hymyili itsekseen omituisesti --; kaiketi
hän ajatteli, mitä siihen aikaan oli tapahtunut.
Rovasti, joka istui vastapäätä isäntää, silmälasit työnnettyinä
otsalle, katseli sillä välin tarkasti Marttia. Viimein hän kysyi,
ikäänkuin olisi jotakin miettinyt:
"Onhan äitinne nimi Marina?"
Kun Martti tämän myönsi, keskeytti hän keskustelun. Mutta
muita ajatuksia liikkui rovastin aivoissa, se näkyi siitä
tarkkaamattomuudesta, jolla hän hoiteli korttejaan. Hänellehän
oli Lövön Iisko kuolinvuoteellaan uskonut Marinan sukuperän
salaisuuden. Hän oli usein hiljaisuudessa miettinyt tätä asiaa, ja
omituisen vaikutuksen teki häneen ajatus, että Marinan poika nyt
oli nousemaisillaan talonpojan säädystä. Martti miellytti häntä;
ja kun illalla noustiin pelipöydästä, meni hän hänen luokseen
nurkkaan, mihin poika oli jäänyt kainosti seisomaan, kun Antti oli
hänestä eronnut, ja keskusteli hänen kanssaan hänen kodistaan ja
tulevaisuudestaan. Martista tuntui kuin olisi hän rovastista saanut
hyväntahtoisen ystävän, ja kun poika tunsi itsensä näiden vieraiden
parissa yksinäiseksi, vaikutti tämä ajatus hyvin mieluisalta.
Antti oli jättänyt Martin pienen miehen eteen, joka siniväriseen,
kultakauluksiseen virkapukuun puettuna istui erillään muista
nojatuolissa, piippu kädessään. Tämä mies oli "Topias-setä" eli
"neuvos", joksi häntä myös sanottiin. Hän oli kumminkin vaipunut niin
omiin ajatuksiinsa, ettei välittänyt juuri mitään koko esittelystä;
ainakaan ei Martti mitään siihen viittaavaa huomannut. Antti
Heggelund, joka tunsi "neuvoksen" tavat, ei siitä näkynyt olevan
millänsäkään. Hän käski Martin siinä odottaa, kunnes hän jälleen
palaisi hänen luokseen.
Tuolla nurkassaan, johon ei kukaan vieraista tullut, oli
Martilla tuskin muuta katseltavaa kuin "Topias-setä", joka istui
piippunsa ääressä ja nyökäytteli päätään ja jossa ilmeni jotakin
vastakohtaista, jota Martti turhaan koetti selittää. Virkapuku oli
uusi ja kaunis, tukka mustankiiltävä -- valetukasta ei Martilla vielä
ollut mitään aavistusta --; mutta kasvot olivat vanhat ja ryppyiset.
Neuvoksen piipusta ei ollut tällä aikaa lähtenyt ainoatakaan savua.
Tämän huomatessaan tarkkaavainen Martti otti taskustaan tuliraudan,
limsiön ja taulaa, ja iski tulta niin varoin kuin hänen oli
mahdollista. Kunnioittavasti kumartaen hän pani sitten palavan taulan
piippuun, jonka kannen hän sitä varten uskalsi avata. Vanhus ymmärsi
hyvän tarkoituksen, veti savua mutisten kiitoksen ja loi Marttiin
hetkeksi silmänsä. Mutta silloin näytti kuin olisivat ne äkkiä
muuttuneet ja vanhuksen kasvot samalla saaneet eloa. Hän katsoi yhä
kiinteämmin Marttiin ja kysyi viimein:
"Mikä sinun nimesi on?"