käräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin,
myönsi todistaja -- joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta
katseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään
noudattaa -- että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut;
mutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi
osoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.
Maaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki
mielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä
älykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.
Kun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia
uudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun
aikana.
Myöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä
tämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin
rinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä
täynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin
lompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt
setelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja
sitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea
kuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan.
Mutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä,
että Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö,
jos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun
Stuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven,
vetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja
kun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja
keltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti
sitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta
vastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia
seteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.
Sitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut
kanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä
he eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä,
että hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.
* * * * *
Käräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta
päivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki
ympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä.
Saattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta
pitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.
Eräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he
näillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.
Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli
kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen
uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen
leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi
airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin
vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula
tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat
jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui
suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin
soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet
niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa
siinä olevat ihmiset.
Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena.
Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi
silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova
mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti
säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta
purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri
ollut sopiva hänen uskotukseen.
"Siihen aikaan" -- alkoi hän -- "purjehtivat venäläiset, niinkuin
nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin
rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui
silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."
"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo,
lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko."
-- Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä:
"kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui
nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi,
kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa
hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin
tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri -- Vasiljev oli hänen
nimensä -- huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei
voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa
jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä.
Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja
tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla
tuulella lähti laiva salmesta."
"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja
ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän
heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä
aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti -- jollei saisi hyvällä, mikä
oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat
olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja
koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä -- ne
olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja
raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön
lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän
huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei
tytön väkisin kajuuttaan."
"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni.
Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi.
Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään
poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan
taakse... Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli
aikonut... Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa
päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä
vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja
hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."
"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo
-- Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki.
Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä
päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut
sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä,
ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski
hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi.
Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt"
-- lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen
rinnastaan -- "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin
olen jaksanut!" --
Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen
mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen
käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa
mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan,
hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui
hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat
tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin
kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen
suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.
Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta
Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.
VII.
RINTANEULA.
Marina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen
hiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen
poskiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras
kumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko
hänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen
päätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.
Janne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin
vahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen
voimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia
muistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas
vartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin
nordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä
päivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa
heiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan
hääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja.
Etsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi
Janne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä
kultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä
kirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut
olla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan
oli ollut rakastunut Marinaan.
Aamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi
punaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat
maalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin
vaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti
hän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja
hänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti,
kuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan,
ja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän
muisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen
Stuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että
tässä kaikessa oli piillyt petosta!
Siinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta
katoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen
omansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa,
mutta -- ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen
paperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn
hän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli
itsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.
Talven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen
kesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli
hyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään,
ja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa
helmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä
päivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt
hänelle entistään raskaammaksi. -- Viisisoudun viiden miehen joukossa
istui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.
Lähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa
saaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun
tarttuneen turskan. Tämä -- oli Iso-Lassi muinoin sanonut -- tiesi
myrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi
toinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat
kääriä purjeensa ja taas levittää ne.
Myrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen
sangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista
ja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta
huolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita
veden alla.
Nyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi
heittää puolet kaloistaan mereen.
Pakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä
tuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa
vielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat
paksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti
sentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa
Fuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu
myöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä,
joten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei
voisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat
tarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä
valkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat
toisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne
arveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään
kuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.
Myrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain
aalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita
milloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen
ja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville,
missä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle
Heggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana
pidettiin pientä kauppaa.
Niiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista
vaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven
kaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka
talalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut
vastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden
ja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti
noiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen
talalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen
molempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.
Silloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: "kääntäkää!" --
toverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä,
kuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä
asemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen
riittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa
jäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki
ja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän
pani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.
Janne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä
nousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi
edellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin
samassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta
Tinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija.
Yksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään
elonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti
riutuneina.
Oli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän
edustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille
linnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut
karien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet.
Pimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi
vaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt
itäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.
Näin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt
luodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene
kauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta
neuvoa, kuin laskea suoraan karille.
Vene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon.
Sisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien
kuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen
harjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella
törmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti
ankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine
taas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni
köydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat
kaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran,
etteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.
Pian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle,
vaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin
tällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.
Luodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa
pystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he
viimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät
he sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja
suojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään
asettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista.
Hervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu
vähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.
Martti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli
Janne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei
levottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt;
hän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi
päässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä
ulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla
mielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän,
ja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he
terveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties
poika sairastuisi.
Maatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli
ulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän
kirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä
pohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät
yksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti
muita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia
sanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut
lapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen
jälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne
oli vaipunut uneen.
-- Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä "vanha Stuwitz",
joksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana
ja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa
omia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana
käydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja
valvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei
ollut -- omasta mielestään -- niin sopivaa tilaisuutta M--nsalmella
Heggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin
toimiinsa.
Tänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä
hänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.
Hän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän
päänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan
syrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha,
muinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat
mutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan,
ilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä,
mutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta.
Hänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan
-- ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina
laskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.
Stuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa,
se kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli
kasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin
kauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli
hänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo
olikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin
tielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.
Myrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin
tällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui
Stuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena.
Kenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta
elämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat
siihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli
Brögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa
haavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden
tieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään,
ikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä;
mutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään
pelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut
laskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi.
Tulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät
tienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan
oli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut
iloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän
nousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian
jälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan
kysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato
pähkinään. -- Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se
mies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään.
Hänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin
olisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta --
turhaan!
Seuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen
jäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin,
johon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen
toverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he
kantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen
köliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia
vuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä
kauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin
hoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. -- Hänet saatettiin nyt
puotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja
peitteiden avulla saatiin hikoilemaan.
Janne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet
vaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat
pian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat
toiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan
ääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa
vesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät
eväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä
piippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli
herännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua,
jonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian
ilosta lopun.
Hylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä,
ummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki
nukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona
merellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.
Seuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen
myrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista
onnettomuuksista.
Aamun valjetessa oli merellä outo näky nähtävänä. Siellä kiersi muuan
vene lakkaamatta ympyrää, eteenpäin pääsemättä. Veneessä, joka oli
viisihankainen, istui kaksi miestä, houriotilassa samalta puolen
soudellen. Toinen miehistä oli nääntynyt, kun pelastusvene saapui
hätään; kolme kuollutta makasi veneen pohjalla. Elossa olevat olivat
kestäneet talviyön myrskyn köyttäytyneinä kiinni mastoon.