sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma,
suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari
vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton
toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa -- "saadaksensa
vaimoihmisen kojuunsa."
Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen
majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella
Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset -- joita tällä
viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin
olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä
silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.
Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista
hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet
kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan.
Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin.
Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa
lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa
aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä
juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin
toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään
kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja
iloista hälinää.
Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää
kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään
kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät,
sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan
loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin
toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä
satujen lumottua elämää.
Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut
aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat
siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät
leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen
eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen
aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin
vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä
seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö,
kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja
hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka,
hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen
kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä
heidän talvimajansa oli.
Lymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja
erittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo
olemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina
niin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta
ja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi
hänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.
Parin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat
äskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet
kiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen
tunturin laella -- huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään
tyynessä kesäillassa.
Myöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä
palvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja
juttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin
tuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan,
iski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja,
joita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka
vanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi
omia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli
heräteltävä.
Toisina iltoina pidettiin "joikauksia", se on: istuttiin ympyrässä
kyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja -- enimmiten
jonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita
vihjauksia tai pilkanpistoa. --
Eräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta,
joka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa
alla. Hänellä oli -- sanottiin -- arpakannus, ja hän osasi loitsia.
Tämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta
Martin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa
väikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.
* * * * *
Yritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut
tämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet
harvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset:
hyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta
yhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan
liikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet
synnyttivät.
Skorpöllä asuvat perheet saivat hänestä siten yhteisen vihamiehen.
Stuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset
asukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle.
Tämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien
etu kysymykseen.
Lapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä
pitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet
kadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja
Marina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat
vältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa
kuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei
riittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa
alkaminen uudestaan.
Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta
tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.
Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia
siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen
talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli
antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen.
Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä
siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi.
Huutokauppa oli odotettavissa.
Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun
muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat
Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet
siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen
rihmaa mukanaan.
He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki
muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä
oli silloin -- kuten niin usein merellä -- ollut välttämätöntä.
Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt
väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen
aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa
nelihankaisessa.
Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty
varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut
päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että
vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi
Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois
kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli
että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi _Hän_, joka on Stuwitzia
voimallisempi.
Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti,
niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.
V.
MERILAPPALAINEN IISKO.
Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa
tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja
tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että
hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon
että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli
haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos
asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan
pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta
tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi
vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei
kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli
Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz
pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli
sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin
Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi,
niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että
Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko
tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi
alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta
elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään
nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta
Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen,
vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä
kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään
voinut.
Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän
kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin
muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin
vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet
ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti,
mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle,
että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä
lähestyivät loppuansa. --
Tie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa
kohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin
Skorpölle.
Kun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti
puhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan,
ja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä.
Ja Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti,
ennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi
purkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat
loppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että
suulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät
olivat sulkeutuneet kuolemaan, -- ei edes miehelleen, jonka kanssa
vuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa
samassa veneessä soutaneensa. -- Rintaneulan, joka oli pistetty
hartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.
Marina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen
anteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä
sydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi
herttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut
pelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka
hänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.
Kotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin
vaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin
olisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin
vanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut
selittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa
aina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin
luona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi?
Luuliko hän jotakin voittavansa?
Kun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli
juhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata
Jannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.
Mutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut
keventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut
tuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra
jälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa -- Stuwitz saisi tehdä, mitä
hän ikinä tahtoi.
Eräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti
Nutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon
hän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan
tavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan
läheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400
riksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan,
oli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne
hopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit --
mikä usein tapahtuu lappalaisille -- jo aikoja sitten olivat käyneet
kelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat
monta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. --
Iisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään
tällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.
Kun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän
oli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia,
johtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän
saattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli
siitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun
Iisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti
hän uudelleen asian puheeksi.
Lappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä
ilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin,
jos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa
hänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin,
vakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien
tulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä
Stuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit
hopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain
uhata voudilla, "koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot
olivat esivallan kirjoissa."
Neuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen
nimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.
Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä
siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon
pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta
ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut
käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko
oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä.
Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille,
että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos
Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.
Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti
Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu
kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan
kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.
Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli
Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka
ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin
olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli
nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin,
voivansa selittää sen syyt ja synnyn.
VI.
KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.
Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain
ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M--nsalmessa;
ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta
vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli
täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan
venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä
riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin
käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä
tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen
kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen
nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä.
Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan
ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät
väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat
tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista
lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori,
hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen
ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine
kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen
kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis,
hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot
riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui
helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli
Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun
hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.
Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan
pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän -- Heggelundin vieraita hänkin
-- oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa
karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen
liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan,
lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen
sekakieli surisi.
Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty
niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä
Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita
varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä
aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.
Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki
yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään,
saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin -- jotka aina siinä
tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin --
rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati,
päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa
kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.
Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund
paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen
parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja
terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan
pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi -- joksi sanotaan
oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja
opinkappaleita -- suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean
oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä
mokomasta kunnianosoituksesta.
Heggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin
sanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset,
valtuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen,
asianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.
Kahvinsa juotuaan piti "oikeus" tavallisesti istunnon käräjätuvassa,
missä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten.
Kun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät
siksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja
rasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen
herkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä
valmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut
sytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden
jäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa
jatkamaan.
Silloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja
sulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli
saanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa,
että Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli
raivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli
Lassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt
huolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.
Aamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin
tavallisesti vielä "istujia" milloin minkin pelipöydän ääressä.
Käräjäkirjuri -- joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen
aikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun,
mikä nyt on aivan katoamaisillaan -- nousi, sanottavaa väsymystä
osoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen
käräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta
kumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat
seurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia
vielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.
Janne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi
käräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli
saanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut
Lyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton
omaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että
rihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei
kumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja
kaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa
-- jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa -- Martti ei tiennyt.
Hän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän
näki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai
heittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.
Kolmantena käräjäpäivänä kuulusteltiin Jannea ja suomalaista.
Janne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä
kehoitettiin tunnustamaan -- rangaistus olisi silloin oleva helpompi.
Väkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt
pelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä
istui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien
ympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.
Tunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen
mies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä,
että hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti
sanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti
välttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.
Sitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän
puhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin
tällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka -- joko
tahallansa tahi sattumalta -- ei häneen katsonut. Jannen vieressä
seisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut
itse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista
muutamia mainitsivat.
Viimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan
kiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä
ja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut
rihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri
piirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun
Martti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä,
äkkiä huudahti:
"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme
Sörsalmessa; saavat nähdä sen."