kohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille
aprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja,
nähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki.
Sitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän
oli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat
aviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen
nauraen ja ivaten mereen.
Iso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti
hänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan
Kristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan.
Marina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän
siitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä
kasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen
viisaammaksi.
Saadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi
Iso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan
nousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren
parikunnan kunniaksi, toivottaen heille "hyvää purjetuulta viimeiseen
satamaan asti." --
* * * * *
Kävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni
Brögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha
Brögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle
kaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen
kauempana etelässä olevan M--nsalmen kauppapaikan ja antoi
lisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain
varsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa
suhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko
elinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan
holhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui
sekä kykyä että -- kuten tulevaisuus osoittikin -- tarpeellisia
tietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä
holhouksenalaisuudesta.
III.
BERGINGENIN KALAKARI.
Vanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen
tyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa
M--nsalmessa.
Janne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin
maailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä
suoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri
lapsilauma ympärillään.
Jannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön
kapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi
tehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko
muodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä,
joka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi "Krogene", joksi seudun
sisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa
mutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä
etäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on
pitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin.
Vesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden
välillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella.
Tällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden
ovatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne
Sakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin,
vieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet -- haahkat, punasääriset
rantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot -- lähtevät
äkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja
päivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja
kaakotuksellaan.
Asuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu;
-- hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja
tätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry
aina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen
huoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi
tunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni
maatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta,
ja itse huone -- joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan --
oli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä,
joihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin
riippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät
ikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka
tuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka
vihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti
laivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla
verhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.
Kalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä
sillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen "Bergingen"
[Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen
vielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai
merimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa,
pysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista,
epäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka
nimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta
kuin -- kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin
rannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa,
monta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta
tapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.
"Bergingenille", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten
saalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä
Skorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen
lapsensa -- joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli
Herra kutsunut luokseen -- nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi
aamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai
asettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien
ja muiden vesilintujen peitossa.
Väliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää;
mutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan
sairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin --
Stuwitz kun ei antanut velkaa -- oli Marinan täytynyt toimittaa
miehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma
mimmoinen tahansa.
Kesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven
suussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi
kullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi
Janne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella.
Semmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä,
hyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten
leikkiessä vieressä.
Muulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia,
jotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden
ärjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut
kirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja
samaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita
Jannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa
myydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka
vaikeampi kuin M--nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne
tahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt
lainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki
niiden hintaa.
Jannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti
kolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä
panemalla syöttejä koukkuihin.
Tämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli
virkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi
jotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta,
mitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka
erottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana -- siinä
hänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun
hän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa
muutamia itse linnuistakin -- niitä, jotka saarella syntyneinä
vuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa
merelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät
muuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja,
joista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja
ihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat -- mistä kaukaisista
maista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein
kaikista linnuista.
Yhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin
kirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui
silloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä
toisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan
toinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla
kotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle
puolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa
koko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon -- kirkuen, aivan niinkuin
tuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa
rouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut
rinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä
tyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.
Kun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän
oli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa
kuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi --
matkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun
tästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.
Kesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä,
joko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui
tavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna
ja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja,
jotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla
kaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.
Jo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset
kirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet,
mitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan
mökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli
katkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan
"Tulevaisuus"... Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. -- Nyt
oli Martti jo ehtinyt "selityksiin" [Pontoppidanin selitykset
= katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima
kiinnitettynä veneen hankatappiin.
Niin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä
ihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona
taivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen "syttyi" aurinko
uudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko,
joka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet
lipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat
istuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi
veti samalla ylös ison punakalan.
Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta,
seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki.
Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut
mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että
kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä
merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut
koukkuun.
Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja
ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin
istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia
ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti
tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan.
Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa
eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää.
Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja
turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa
vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä,
ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli
myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli
saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle,
jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja
pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin
semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman
paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on
parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli -- niin hän vakuutti -- usein
ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.
Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin
voitaisi vangita -- tuumi hän -- jos tunturilta laskettaisiin mereen
vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan
ankkuri?
Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia
rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka
kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä
kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä
sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan
vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän
tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla.
Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin
vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa,
eikä ollut miksikään hyödyksi."
IV.
LAPINMUTKA.
Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä
Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla
vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan
alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi.
Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan
Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe.
Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu,
olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta
kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka
katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta
nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari
poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo
oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella
matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli
poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku
suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti
saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman
ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä
-- kuusi tai kahdeksan kotaa -- niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka
he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu
Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden
takia.
Suomalainen -- roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies -- ei
ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää
viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan,
johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan.
Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin
tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille
lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen
lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi
talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa
odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki
tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja
kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta,
mitä talossa tarvitaan.
Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä
tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä;
mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen
tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa.
Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa
Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja
Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan
uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla
haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun
puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal'
antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän
päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden
salattu koti-ikävä sanoiksi.
Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen
vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut
kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku,
jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja
tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä
levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni
kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät
olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä",
suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin
liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa.
Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja
ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha
lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla.
-- Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle
saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan
haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn
pulkkansa alle.
Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina
kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina.
Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin
milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen,
ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen
seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.
Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa
asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli,
kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa
tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.
Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka
viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa
luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.
Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita
tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä
aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä
sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät
ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin
läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa
porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat
sumua ja myrskyä.
Silloin tuli äkkiä -- ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan
-- lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, --
lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä -- viimeiseen saakka oli
mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin
nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan
lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa
pitkänä jonona.
Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä
vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden
väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan,
ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän
vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista.
Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet
jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.
Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi
kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että
hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä
kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.
Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä
päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen
jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.
Eräänä yönä -- vähää ennen miehen lähtöä -- nukkui vaimo hyvin
levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan
hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa
matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän
samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun
lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä
oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta
miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi
sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän
tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo
huudahtaen heräsi.
Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja
nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että
painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli
toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.
Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin,
neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan
muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias
tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen
rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle
päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka
ympäri se oli kierretty.
Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa
kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä.
Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei
ollut saatavissa.
Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa
äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi
haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä
lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen
yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin
uhalla. -- Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.
Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin
tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä
kuukausina -- Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa -- kului
moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime
yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se
ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät
olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun
hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran
levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen
huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien
luo otolliseen aikaan.
Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin,
jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja
hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut
kotiin, hän kuoli.