KOLMIMASTO "TULEVAISUUS"
ELI
ELÄMÄÄ POHJOLASSA
Kirj.
JONAS LIE
Suomentanut J. Siljo
WSOY, Porvoo, 1920.
SISÄLLYS:
I. Haaksihylky.
II. Pako.
III. Bergingenin kalakari.
IV. Lapinmutka.
V. Merilappalainen Iisko.
VI. Kesäkäräjät. Iso-Lassi.
VII. Rintaneula.
VIII. Heggelundin luona.
IX. Puotipöydän takana.
X. Jatkoa.
XI. Lähtö.
XII. Bergenissä.
XIII. Kotiinpaluu.
XIV. Lapin-matka. Hopea-Saara.
XV. Antti.
XVI. Lapinniemi.
XVII. Vanhoja asioita.
XVIII. Loppu.
I.
HAAKSIHYLKY
Erään kauhean syysmyrskyn jälkeen vuonna 1807 -- mikä vuosi sittemmin
"merkkivuotena" pysyi monen vanhan merimiehen muistissa -- ajeli
kolmimastolaiva "Tulevaisuus" mastottomana haaksihylkynä lumipyryssä
Ruijan rannikkovesillä. Varalaidat olivat pirstoutuneet, ja
kolmimasto kellui toisella kyljellään puolillaan vettä.
Laivan omisti muuan niistä Kööpenhaminan yhtiöistä, joilla vielä
oli kauppapaikkoja Varangin vuonossa. Matkalla Köllevuonoon oli
sitä Trondhjemin väylän ulkopuolella kohdannut maalle päin raivoava
myrsky, joka oli pakottanut sen aavalle. Siellä oli jo monta
päivää meri mastokorin korkuisilla vaahtopäätyrskyillä sen kantta
lakaissut. Vesirajasta neljän viheriän lainemuurin piirittämänä
kellui kolmimasto siinä, kappale myrskyistä taivasta kattonaan,
kunnes vaahtoaallon harja nosti sitä jälleen ja osoitti laivamiehille
heidän toivottoman tilansa. Laivuri oli eräänä yönä saanut iskun
päähänsä puomista; hän makasi tainnoksissa loppua tehden, ja laiva,
turvattomana ja peräsimettä, natisevin saumoin, oli useista kohden
saanut vuodon.
Kun sitten neljäntenä päivänä ilma hiukkasen asettui, päätti
laivaväki, joka luuli maan olevan näkyvissä ja joka ei enää jaksanut
pitää pumppuja käynnissä, pelastaa henkensä pyrkimällä laivan
suurveneellä rantaan. Veneeseen asettuivat merimiehet, ja kun viimein
haavoitettukin oli siihen laskettu, ei laivassa enää ollut muita
eläviä kuin laivurin pieni tytär ja vaimo, joka turhaan oli koettanut
voittaa veneeseen laskeutumisen pelkoa. Silloin, hänen kannella
seisoessaan, pakotti uhkaava tyrskylaine veneen äkkiarvaamatta
irtautumaan laivasta.
Vene ei päässyt kauas, ennenkuin se upposi. Meri nielaisi saaliinsa
onnettoman naisen silmäin edessä. Seuraavana päivänä ajeli laiva
hylkynä valkoharmaassa lumisumussa -- kuten jo mainitsimme -- aution
pohjoisrannikon edustalla. Myrsky oli asettunut, mutta hyökylaineet
puhuivat sen äskeisestä raivosta.
Kajuutan rappusilla ruhvin alla istui kalmankalpea, vaaleahiuksinen
nainen, sylissään lapsi, jota hän puoleksi tiedotonna milloin
vaistomaisesti keinutteli, milloin suonenvetoisesti paineli rintaansa
vasten. Hän oli nuori, ja ennenkuin kuolema häneen leimansa painoi
oli hän varmaankin ollut kaunis; tähän otaksumaan ainakin antoivat
aihetta hänen suuret tummat silmänsä, jotka hän, ponnistaen viimeiset
voimansa, avasi, luodakseen ne erääseen nuoreen mieheen, joka
kajuutasta tullen tunkeutui hänen ohitsensa, kädessään punaruskea
lompakko. Se sisälsi hänen miehensä ja laivanomistajan rahoja,
joilla oli aiottu suorittaa kauppoja Köllevuonossa. Vähää ennen oli
nainen ikäänkuin unissa nähnyt vanhanpuoleisen, ruman ja karkeisiin
vaatteisiin puetun miehen, joka, seisoen nietostuneessa ruhvissa ja
miettiväisen näköisenä katsellen häntä, silloin tällöin oli nostellut
vieressään viruvaa kirvestä, epäröivänä laskeakseen sen jälleen alas.
-- Mies näki, että nainen oli kuolemaisillaan.
Tällä välin puuhaili kauempana etukannella kiireessä työssä kolmas
henkilö, miehuuden keski-ikään ehtinyt mies, merilappalainen, etäällä
sijaitsevan Lövön ainoa asukas. Koottuansa kasaan laivapartaan
jäännöksen viereen purjeen, keksin, vaskikattilan ja muita kannella
hajan olleita esineitä hän astui hytin takaa toveriensa luo, juuri
samalla hetkellä jolloin nuorempi näistä antoi lompakon vanhemmalle.
Voitonhimoinen välke loisti lappalaisen silmistä, mutta kohta sen
jälkeen muuttui hänen kasvojensa ilme kauhistusta osoittavaksi --
hän oli huomannut nuoren naisen, joka lapsi sylissään istui kajuutan
rappusilla.
Sillä aikaa kun toiset menivät vettä puolillaan olevaan lastiruumaan
hakkaamaan rikki laivan pohjaa, käyttäytyi lappalainen kannella
omituisesti. Perässä olevaa ruhvia lähestyessään hän kääntyi
aina kiireesti takaisin -- palataksensa ruhvin luo kuitenkin yhä
uudelleen. Hän askaroitsi vähän aikaa kasansa ääressä; se oli pian
heitetty veneeseen. Sitten, samassa määrässä kuin hän huomasi
toveriensa hakkuun edistyvän, kävi hänen kulkunsa horjuvaiseksi,
käännöksensä lyhyiksi ja askeleensa miltei teppaileviksi.
Tällä tavoin kului häneltä pieniä seisahduksia lukuunottamatta tunti,
kentiesi puolitoista; ja kun viimein kirveeniskut alkoivat tauota,
olivat lappalaisen hiukan kuihtuneet kasvot keltaisen vaaleat, ja
suuria hikihelmiä putoili hänen otsaltaan; hän oli tämän aikaa ollut
ahkerammassa työssä kuin hänen toverinsa ruumassa. Jo astui hän
lujasti päättäväisenä kajuutan rappusille. Siinä istui särkynein
silmin ja puoleksi lumen peitossa nuori nainen, mutta lapsi oli
vielä hengissä. Äiti piteli sitä yhä edelleen sylissään kaapuunsa
käärittynä, ja ristiin liittyneet, kangistuneet kädet ympäröivät yhä
turvatonta.
Iisko, lappalainen, otti varovaisesti pienoisen käsiinsä ja katseli
sitten neuvotonna ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Mutta kun tässä
ei ollut apua muualta odotettavissa, istuutui hän vihdoin, lapsi yhä
edelleen sylissään, laivan kannelle. Siinä veti hän jotenkin suurella
vaivalla jalastaan toisen, raskaan merisaappaansa, pisti siihen
lapsen ja alkoi sitten, saappaan rakseihin tarttuen, kenkäpuolena
kaltevaa kantta löntystäen, kantaa saalistaan laivapartaan luo.
Siitä laskeusi hän varovaisesti vieressä olevaan veneeseen, asetti
peräteljon viereen merisaappaan, peitti sen sarkanutullaan ja
istuutui sitten odottamaan toveriensa tuloa.
Vasta kun nämä olivat astuneet veneeseen ja se jo oli ehtinyt
etääntyä vähän matkaa laivasta, ilmaisi Iisko, minkä saaliin hän
saappaaseensa oli kätkenyt. Tytön pelastus ei ensinkään ollut
vanhuksen mieleen, mutta Iisko istui siinä peräteljolla kookkaana ja
hartevana, ja -- asiaa ei enää voitu auttaa.
Nuo toiset kaksi miestä olivat vanha korpraali Stuwitz ja hänen
poikansa. Korpraali oli kerran kuulunut Vuoreijan linnaväkeen,
josta hänet kumminkin väkivaltaisuuksien, petosten ja juopumuksen
tähden oli erotettu. Linnassa muistettiin vielä juttuja, joita
korpraali humalapäissään oli kertonut ja jotka vieläkin saivat
kuulijat kauhistumaan. Erottuaan sotapalveluksesta oli Stuwitz
elättänyt itseään tavaranvaihtokauppaa rannikolla käyvien venäläisten
tulkkina sekä loma-aikoina pitämällä omaa pientä kauppaa. Tullessaan
merilappalaisen kanssa Busesundin ohitse, jossa juuri samaan aikaan
venäläinen alus odotti, oli hän huomannut laivahylyn merellä.
Kotimatkalla merilappalainen oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli
leskimies; vaimonsa kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen
hukkuneen veljensä lukuisan perheen, jota hän uskollisesti koetti
elättää. Leipää oli niukalta, ja sentähden oli uuden syöjän tulo
entisten lisäksi hyvinkin arveluttava. Iisko tiesi hyvin, mitä käly
tästä arvelisi, vaimo kun luonnostaankin oli raskasmielinen. Sitten
kääntyivät hänen ajatuksensa haaksihylkyyn, joka, jos hän saisi
vähäisenkään osan lompakon rahoista, kentiesi palkitsisi lapsen
kasvatuksen. Mutta sen ohessa oli hänestä hänen syyllisyytensä
äskeisiin tapahtumiin suurempi kuin hän luuli etunsa sallivan,
ja sen tähden ei hän siitä asiasta mitään virkkanut. "Ajelulla
olevan tavaran" korjaamista ei kukaan siihen aikaan pitänyt minään
omantunnon asiana. Mutta tavara, josta nyt oli kysymys, ei juuri
ollut "ajelulla"; se oli otettu laivasta, ja tämä seikka -- niin
tuumaili korpraali -- oli arveluttavampi, sillä semmoiseen oli
esivallalla tapana kajota, olletikin kun laivan pohjalaudat olivat
rikotut. Parasta siis oli "ampua hiljaa", jottei asia tulisi ilmi ja
päättyisi linnavankeuteen Vuoreijassa.
Korpraali, joka oli ilmeisesti nurpeillaan lapsen pelastuksesta,
kehoitti Iiskoa huolellisesti kätkemään pienokaisen. Sillä jos
lappalaisen kautta esivalta saisi asiasta vihiä, niin voisi hän,
korpraali, ja hänen poikansa valalla vapauttaa itsensä syytöksestä,
heitä kun ei kukaan ollut nähnyt veneessä, ja laiva oli meren
pohjassa; eikä heillä myöskään ollut mitään laivasta varastettua
tavaraa, joka voisi todistaa heitä vastaan. Lompakon, joka oli ollut
tyhjä -- kuten korpraali nyt ilmoitti -- oli hän heittänyt mereen;
ja pahimmassa tapauksessa -- lisäsi hän uhaten -- oli heitä ollut
pohjalautoja rikkomassa _kolme_.
Illan pimetessä istui Iisko varuillansa; -- hän tiesi, että kumppanit
voisivat ryhtyä mihin tekoon tahansa pelastaakseen itsensä kaikesta
mikä voisi todistaa heitä vastaan. Busesalmeen tultuaan he soutivat
venäläisen Vasiljeffin proomun luo, ja siellä erosi lappalainen
tovereistaan; mutta viimeiset sanat, jotka korpraali sanoi painavasti
Iiskolle, kuuluivat: "Ole varuillasi ja muista linnaa."
Lappalainen tunsi erinomaista helpotusta kun pääsi heistä erilleen;
hänestä oli kuin olisi heidän lähtönsä vapauttanut veneen raskaasta
pahuuden taakasta.
Kun hän sitten pimeässä peräteljoltaan varovasti kädellään koetteli
takanaan olevaa merisaapasta ja huolellisena kosketteli sarkanutun
alla makaavaa lasta, saadakseen tietää, oliko tämä vielä hengissä,
tunsi hän tehneensä hyvän työn. Yksinään siinä istuessaan hän
ajatteli vaimovainajaansa, joka lepäsi puuristin alla kirkkomaassa.
Kirsti oli eläessään aina toivonut lasta -- tässä hän nyt sai
sellaisen.
Kun Iisko tuli kotia, kävi kuten hän oli ajatellut. Vaikka käly
ei missään suhteessa laiminlyönyt lasta, ei hän tätä kumminkaan
katsellut suopein silmin, ja usein mutisi hän ensi aikoina --
useammin kuin Iisko olisi tahtonut kuulla -- jotakin voudista ja
asian ilmiannosta, jotta köyhäinhoito saisi lapsen huostaansa.
Suuresta huivista, johon lapsi -- iältään noin kaksivuotias -- oli
ollut käärittynä, löydettiin rintaneula, ja pienoisen paidasta
punaisella langalla ommeltuja kirjaimia, joista Iisko tavaamalla sai
kokoon nimen "_Marina_". --
Eukko kun kuuli, että rintaneula oli kultaa ja kenties kymmenenkin
taalerin arvoinen, niin hän lakkasi vähitellen puhumasta lähdöstä
voudin luo; tällehän olisi myöskin ollut selvitettävä, mistä oli
kotoisin purjekangas, joka jo oli levällään lattialla uusiksi
venepurjeiksi leikattuna, sekä kahvipannu, joka oli ollut erittäin
eukon mieleen.
Kuuden viikon kuluttua kuulivat Iisko ja hänen kälynsä suureksi
hämmästyksekseen, että vouti ja nimismies kaikkialla pitivät tarkkoja
tutkimuksia haaksihylyn takia. Iiskon kauhistukseksi tiesi sen
ohessa huhu kertoa, että korpraali Stuwitzia, hänen poikaansa sekä
venäläisen Vasiljeffin proomuväkeä kuulusteltaisiin. Nyt vasta uskoi
hän asian täydellisesti kälylleen, ja tämä ymmärsi vihdoin, etteivät
he voineet muuta tehdä kuin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa
pienokaista perheeseen kuuluvana lapsena.
Asiaa miettiessään tuli Iisko siihen päätökseen, ettei laiva
ollutkaan uponnut, vaikka sen pohja oli puhkaistu, sekä että
Vasiljeff ja Stuwitz edellisen lotjalla uudelleen olivat käyneet
haaksihylkyä tutkimassa.
* * * * *
"Tulevaisuus" laiva, jota tähän aikaan odotettiin tulevaksi
Köllevuonoon Kööpenhaminasta, oli tavattu ajelulla haaksihylkynä,
ja huhu tiesi kertoa, että Vasiljeffin lotja oli nähty sen vieressä
Nordkyn-niemen edustalla.
Viranomaiset saapuivat laivalle. Se oli riistetty typötyhjäksi ja
sen pohja puhkaistu. Asiain näin ollen supistuivat tarkastusmiesten
tehtävät pöytäkirjan laatimiseen, ja sen ohessa saivat he haudata
kuoliaaksi paleltuneen nuoren naisen, joka, Tanskasta sittemmin
saatujen tietojen mukaan, eläessään oli ollut kapteenin vaimo.
Muuan huhu -- niistä monista, jotka tästä asiasta olivat liikkeessä
-- tiesi kertoa, että Vasiljeffin miehet olivat Stuwitzin
komseveneellä [komseveneeksi sanotaan erästä lajia suurempaa venettä]
edellisenä viikkona yöt päivät kulkeneet haaksihylyn ja rannan väliä
ja että tunturilappalainen Jaakko Nutto kahdeksastakymmenestä Kaarle
XI:nen hopeariksistä, joita sanottiin beivistaalereiksi ja joita
lappalaisilla oli tapana kaivaa maahan, oli ottanut kätkeäkseen
tavarat, kunnes sopiva tilaisuus tekisi niiden jakamisen otolliseksi.
Osoittaaksensa täydelleen viattomuutensa oli venäläinen kohta sen
jälkeen saapunut Köllevuonoon proomullaan, joka -- niinkuin "jumala
ja jokainen, niinpä esivaltakin, voi nähdä" -- oli lastattuna
kaloilla ja Arkangelista tuoduilla jauhokuleilla.
Laillisten tutkimusten kestäessä oli kaksi todistajiksi toivottua
norjalaista kummallisella tavalla kadonnut. Venäläinen proomun
miehistö kielsi tietävänsä mitään asiaan kuuluvaa, ja vanha Jaakko
Nutto, joka oli pakana, tekaisi omaisineen kevyesti väärän valan,
että he kysymyksessä olevana aikana olivat myyneet taljoja ja vuotia
Stuwitzille Hopseidin vuonossa. -- Valan jälkeen toimitettiin sitten
lappalaisen kodassa Sarakakaste, niinkuin aina, kun lappalainen
tahtoo tehdä mitättömäksi kasteen tahi jonkun muun kristillisen
toimenpiteen vaikutuksen.
Stuwitzin poika oli todella Hopseidin vuonossa ostanut isänsä
puolesta vuotia, mutta -- lappalaisen veljeltä, Matilta, ja viikkoa
myöhemmin! Sen verran perää oli Jaakko Nuton todistuksessa.
Muuan ulkokareilla asuva suomalainen taasen, joka oli rohkeasti
lausunut voivansa ilmoittaa jotain muuta, oli saanut surmansa
matkustaessaan käräjäpaikkaan. Kansa kertoi paljon hänen
todistettavastaan. Tiedettiin hänen kalastaneen proomun
läheisyydessä, kun tämä oli erään karisaaren takana, ja muun muassa
nähneen venäläisen maksavan tunturilappalaiselle hopeariksejä, jossa
tilaisuudessa Stuwitzin poikakin oli ollut saapuvilla.
Haaksihylkyä ei saatu pelastetuksi; koillismyrsky kuljetti sen
etelään päin, ja yleinen mielipide oli, että se viimeinkin oli
uponnut.
* * * * *
Mutta kolmimastolaiva ei häviä jättämättä laajalti seurauksia.
Näistä mainittakoon, että nuori Kööpenhaminassa asuva kamarineuvos
Tobias Storm, joka toimi tullivirkamiehenä, joutui vararikkoon
ja kassanvajaukseen. Köllevuonon kauppapaikan osakkaana hän oli
pannut koko omaisuutensa laivaan, jota hänen veljensä kuljetti,
ja seuraavana vuonna lähti hän, sittenkun oli onnistunut antamaan
jonkunlaisen, puoleksi julkisen takauksen puolestansa, matkalle
Pohjois-Ruijaan, voidaksensa pelastaa niin paljon kuin mahdollista
ja siten vapautua kassanvajauksen pahimmista seurauksista. Hänen
tutkimuksensa eivät vieneet mihinkään. Mutta kun valtion saatava
oli saatu maksetuksi ystävien avulla, joille hän oli luovuttanut
odotettavissa olevan perinnön, mistä hän nautti korot, sai hän
tapausten omituisuuden tähden armossa eron virastansa ja "oikeuden
kantaa virkapukua". Hän oleskeli sen jälkeen Köllevuonossa
tilikirjurina Brögelmannilla, joka vanhan tuttavuuden vuoksi otti
hänet palvelukseensa.
Juuri näinä vuosina alkoi Köllevuonon Brögelmann suuresti rikastua
kaupallaan, jota hän harjoitti Varangin vuonossa. Kööpenhaminan
kauppayhdistykset tarjoilivat tähän aikaan pohjoisessa olevia
kauppapaikkojaan kaupaksi, ja Brögelmann puuhasi kaikessa
salaisuudessa näiden ostamista.
1813 ja 1816 vuosien rahanmuutokset köyhdyttivät monta, mutta
Brögelmannin ne tekivät upporikkaaksi. Hän oli ehtinyt ostaa
velaksi kaksi parhainta kauppapaikkaa, kun rahamuutoksen kautta
velallinen laillisesti oikeutettiin lunastamaan specieriksi kahdella
killingillä. Brögelmann maksoi tällä otollisella ajalla velkansa.
Seuraavina vuosina hän teki sitten loistavia kauppoja, kunnes
hän viimein ikänsä tähden ja muista syistä vähitellen lakkasi
suoranaisesti ottamasta osaa kauppatoimiin.
Hänen uskotuin luottamusmiehensä näinä viime aikoina oli nuori
Stuwitz, jonka muotokuvan lukija jo vilahdukselta on nähnyt. Vanha
Stuwitz oli joitakuita vuosia vastakerrotun haaksihylkyjutun jälkeen
kuollut kaikesta huolimatta vähissä varoissa, ja silloin oli poika
päässyt kauppapalvelijaksi Brögelmannille. Tässä ammatissaan hän oli
osoittanut niin suurta kauppamieskykyä ja sellaista kunnollisuutta,
että isäntä ennen pitkää uskoi hänen huostaansa kaikki Köllevuonon
pohjoispuolella tehtävät asiansa niiksi vuodenajoiksi, joina hän
itse oleskeli jollakulla toisella suuremmalla kauppapaikalla. Mutta
käytöksellään, jota isäntä ei kyllin valvonut, sai Stuwitz -- ja
ansiosta -- jo ennenkuin oli kolmenkymmenen ikäinen, liikanimen
"lappalaisten kiusaaja".
Seuraavana vuonna sen jälkeen kun Stuwitz oli tullut Brögelmannin
palvelukseen, ilmaantui ihmisten kummaksi Bergenissä joitakuita
niistä seteleistä, jotka olivat kadonneet kolmimaston haaksirikossa
ja joiden numeroita oli aikanaan innokkaasti sanomalehdissä
kuulutettu. Tutkimukset osoittivat, että setelit olivat saapuneet
Bergeniin ehdottomasti jossakin Brögelmannin vuositilien
suorituksessa.
Tämä herätti siihen aikaan suurta huomiota ja antoi aihetta
kaikenlaisiin puheisiin.
Kun vouti piti tutkintoa asiasta, huomautti nuori Stuwitz, että
puotikassaan tuli seteleitä kaikilta tahoilta ja kaikenkaltaisia,
niin että niistä ei saanut mitään todistusta eikä mitään ohjausta
asialle; -- hän lupasi kumminkin vastaisuudessa pitää tarkoin
silmällä puotiin tulevia seteleitä.
Kun tämä uutinen saapui Lövölle, ymmärsi Iisko aivan hyvin, että
setelit olivat noita haaksihylystä varastettuja, joita Stuwitz oli
koettanut saada liikkeeseen; ja hän ajatteli jonkunmoisella ilolla,
että Stuwitz kenties on pakotettu hautaamaan loput, saamatta niistä
mitään hyötyä.
Ainoa, joka ei tahtonut tyytyä mihinkään tyhjiin selityksiin, oli
kamarineuvos Storm. Hänessä oli tämän asian johdosta hetkeksi
vironnut muinainen voima, ja ankarasti oli hän ahdistanut Stuwitzia;
mutta -- hänen nykyinen asemansa ei sallinut hänen sekaantua
syvemmältä asiaan.
Kamarineuvos oli leski. Laivan mukana oli hän kadottanut ainoat
likeisemmät sukulaisensa: merikapteenin ja tämän vaimon; laivan
mukana oli hän myös kotimaassaan kadottanut hyvän maineensa ja kaiken
omaisuutensa. Nyt näytti hän kyllästyneenä tahtovan vetäytyä omaan
kuoreensa.
Kun hän oli vapaa työstänsä, asteli hän piippu suussa edestakaisin.
Ainoana toverinaan oli hänellä talonkoira, jolla oli tapana painaa
päänsä hänen poveaan vastaan, kun hän istui rappusilla tupakoiden.
Varmaankin oli tupakan savussa jotakin hiljaista puhetta, jota
koira ymmärsi, sillä kamarineuvoksen tupakoidessa katseli se kaiken
aikaa piipusta nousevia tupruja. -- Nähdessään Stuwitzin tulevan,
kamarineuvos tavallisesti väistyi pois, sillä tätä ihmistä hän ei
voinut kärsiä; mutta toiselta puolen hän ei oikein uskaltanut näyttää
sitä. Iltapäivisin kulki hän usein, kädet selän takana, tunturin
jyrkänteelle, jota sanottiin "Saarnatuoliksi" ja josta oli laaja
näköala merelle päin. Siinä hän tavallisesti seisoi jonkun aikaa ja
katseli alakuloisesti laajaa hautuumaata, johon kolmimasto ja hänen
onnensa olivat hukkuneet.
Eräänä päivänä -- samana vuonna, jona hän tuli taloon -- oli
hän tunturilla tavannut miehen, joka oli häntä itseään vielä
alakuloisempi ja surullisempi. Lassi eli Iso-Lassi, joksi häntä
myöskin sanottiin, oli pitkä, hartiakas nuori kalastaja, ja näytti
kiivenneen jyrkänteelle lopettaaksensa siellä päivänsä. Kamarineuvos
sai hänet luopumaan tästä aikeesta ja seuraamaan häntä hänen
kotiinsa. Miehen puhe ja käytös osoittivat hieman sekapäisyyttä,
mutta kun hän, muutamia lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, oli
kunnollinen työssään, onnistui kamarineuvoksen saada taivutetuksi
Brögelmann ottamaan Lauri palvelukseensa.
II.
PAKO.
Brögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka.
Hänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta
taloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä
onni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin
vieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden
kaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla
päivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut,
hyvänsävyinen mies.
Hänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä.
Palattuansa sieltä kotiin otti hän -- ja se kävi niinkuin itsestänsä
-- kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla
noudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin
ennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.
Regina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli
jotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa
askareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan
oli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä
pontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun
muassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo
hiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat
voineet "tulla kysymykseen", näkivät selvään, että hänen "rakkautensa
kahleet", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään
paljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta
todelliseen ikeeseen, se on: _hänen_ tahtonsa alle. Toiset taasen
älysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä
hänelle kelvatakseen; -- Bergenissä, missä hän tavallaan oli
herättänyt huomiota, eikä ainoastaan _sentähden_, että hän oli
rikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen,
että hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään _von_ Brögelmann, joten
hän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä
iso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut
näin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että
Regina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs
luonteeltaan -- kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa
määrin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!
Rakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin,
nuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei
vielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan,
hänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa
silmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista -- jollei päinvastoin.
Kaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan
kaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut
hänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä
perämies tahtonutkaan lähteä "alaperämiehenä purjehtimaan" -- kuten
hänen omat sanansa kuuluivat.
Kun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui
hän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä
ei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän
kunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa
hyvin korkealle.
Brögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund,
jonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä
pari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä
ei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä
Brögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan
eivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui
tarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä
purjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri
ja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan
leiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä
vieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä
tulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina
tahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!
Näillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia,
jotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon
väkeä milloin sisällä milloin ulkona -- jonkunmoisia hovinarreja,
joita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai
joille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat
yleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle.
Oltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein
tajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen
asentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin
mistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan
ivapukuun.
Lassi-parka, joka -- niinkuin jo edellä mainitsimme -- oli joutunut
Brögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen
osaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä
antoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä
jännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin
saakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.
Pian tuli kuitenkin ilmi että tämä "raja" viinalla saatiin yhä
loittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen
kypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti
hän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli
leveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli
viinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän,
samoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä
hän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten
olkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen
tyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat
kaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti
vuosikausi umpeen.
Pitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet
eräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa
juuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät
lyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka
joivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa,
kun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian
kyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta
kuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään
tienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää
unta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen,
mutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta,
herätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli
yhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä
mastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää
Lassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän
kylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten
tyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia,
kunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa
pystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin
laajalti kuuluisaksi.
Kun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat
hienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt
edes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten
pilan kohteena.
Tähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin
kahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli
Brögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan
kuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin
hento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä
palvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha,
ja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä
ihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa
Janne Sakarinpoikaa.
Janne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja
kauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta.
Häntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän
oli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan
väylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin
aina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän
hiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä
ja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä
palveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi -- johon epäilemättä
Brögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa.
Joka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat
vesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne
puolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen
pitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena
jouluna, jonka Marina talossa vietti.
Jouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan
vallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa.
Jouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui
näet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä
ryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat
keskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli
aivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan
kantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan
ja levähtivät.
Jokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja
vasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien,
jälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin
epätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen
koukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin
juottovasikkakin, varattava edeltäpäin.
Mies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun
edellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu -- määrätyn
ruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa
vasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta
navetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli
renkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.
Ja niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen
jouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi
siihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa
katolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään
palvelukseensa.
Kysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin
keksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli
pannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen,
joka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin,
eivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.
Onnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan
venehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt
taskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että
avain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä
tarkoituksessa otettu pois. -- Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan
lukon tiirikalla.
Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. --
Kun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina
hänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen
löytää.
Janne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä
työskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa
arkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka
äkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren
viisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä
lämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka
sylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi
kovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja
lempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön
lämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä
kovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli
käsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää,
eikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:
"Marina, sinä saat tehdä arkulle mitä tahdot; -- minä en virka
sanaakaan."
"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa", vastasi tyttö
hiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta -- viisihankaisen ja
seinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja
sanoi:
"Voit luottaa... hautaan asti, Marina!"
Heidän poskensa koskettivat toisiansa; silmänräpäys -- ja Marina
irroitti itsensä nopeaan ja juoksi asuinhuoneeseensa.
Aatto-ilta alkoi, kuten tavallisesti, jumalansanan lukemisella. Vanha
Brögelmann otti esiin sarvisankaiset silmälasinsa ja luki luvun
raamatusta sekä jouluvirren, ja tämä ilta pysyi sitten aina Jannen
muistissa hänen elämänsä juhlallisimpana ja riemullisimpana hetkenä.
Ylioppilaan vuoksi pidettiin erityinen joulujuhlallisuus salissa;
siellä annettiin joululahjoja kaikille palkollisille. Janne sai
porsliinista tehdyn, naisen kuvalla varustetun tupakkapiipun sekä
kolme hopeataaleria paperikääryssä; Marina sai suuren hartiahuivin.
Sattumalta oli heidän yhtaikaa astuttava kiittämään isäntäväkeä.
Miehekäs Janne näytti siinä tavattoman avuttomalta, ja Marinan posket
olivat kovin punaiset.
Yhtä juhlallisena loisti sittemmin Jannen muistissa joulu-ilo ja
seuraavan päivän riemut. Pelimanni Erkki soitti viulua, Pekka Plads
klanettia, ja Janne pisti polskaa pirtissä niin iloisena kuin olisi
hän saanut lahjaksi maat ja mannut. --
Rengit ja piiat leikkivät palkollisten huoneessa; ja tavallisesti
joutuivat -- sattumalta -- Janne ja Marina pariksi, kun oltiin
"laivanlähtösillä". Kierrettiin piiritanssia ja laulettiin:
Nyt jaala on lähdössä Bergeniin,
sen lastiksi mitähän saataisiin?
On miesi Neuvoton niminen,
vaimons' on Riskillä Tyhjänen;
mut tytär kauniin on naisista --
hän sulhon mistä ja milloin saa?
Nyt laiva Bergeniin lähtevi;
Me tytön paamme sen lastiksi,
On laiva oiva: on pohjaton,
ja paitaryysy sen purjeen' on;
peräsimensä se tiellä saa,
ja härkinpuu sill' on mastona.
Ja Bergentuuli, ja hyvä, käy --
oi ukkoseni, ei tietä näy...
Luodolta luodolle purjehdi,
ja laiva väylänsä löytävi;
saa puuskat perästä pauhaamaan,
Niin kyllä Bergeniin saavutaan. --
Ja siinä, siin' on jo Bergeni,
ja tyttö kannella istuvi
ja loistaa siinä kuin päivän koi...
"Oi, jos sen tyttösen saisin, oi!"
niin kaikki kauppiaat huudahtaa. --
Ja tyttö uljaimman sulhoks' saa.
Niistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli
pari. --
Mutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että
ylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin
ystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän
pannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle
ja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut
häntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa "mitä
heidän yhteinen etunsa vaati".
Samana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan
uskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.
Hiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti
virkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa
tanssivat palkolliset -- muutamat joulupukeiksi puettuina --
huoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat
ohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen,
jotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan
narrimaiset tervehdykset.
Tanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa
vauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon
johtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa
ylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.
Mutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa
oli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti
jotakuinkin helvettiä.
Ei siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa
Marinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla
siihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti
tytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla
vastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle
mutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään
molemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että
tämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä
alallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun
puolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään,
Marinalla ei myöskään; -- tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin
säästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli
varsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta
kuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.
Janne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä
päivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina
hänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat.
Harmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he
hääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä
hänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven
ja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden
saanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.
Keväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu
suussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen
rappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että
aamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa -- Janne itse oli
ollut heitä soutamassa -- oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle
rakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä,
silmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli
siis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut
neidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja
että Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän
toivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän
kauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut,
että hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei
tuleva vuosikaan häntä köyhdytä -- oli hän hymähtäen lisännyt.
Halvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi
kaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti
hämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen
olivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan
katseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin
selvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut
mitään toivoa.
Vähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä
Marina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan
puheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen
tarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää;
Marinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä,
että hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin
edullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa.
Mutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen
antamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty
hyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä
katseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento,
jonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä
vastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz
sitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi
uhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään
tähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun
tällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi
pois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi
-- lisäsi Stuwitz painokkaasti -- tulisi Marinan tarkoin miettiä
asiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen,
jonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti
Stuwitz.
Nämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi
muuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina
kutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn
tullen oli vapaa palveluksestaan.
Ratkaiseva hetki oli nyt tullut.
Stuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen
tahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan,
johon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin
ei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä
kuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia.
Surullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa
kuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään
keskustellut armaansa kanssa.
Hänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana,
kun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan
kanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa
puettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin
konttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota
palveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.
Brögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai
kuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen
ynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai
vielä omasta pyynnöstään -- juomarahojen asemesta ja muistoksi
seitsenvuotisesta palveluksestaan -- rannalla hylkynä makaavan vanhan
ravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine
purjeineen.
Samana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, -- hän oli omalla
tavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä
pilkannut.
Seuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen
ja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä
lepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan
veneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden
joukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri
kun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä
mies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien
takaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, -- nuorten
tulevaisuuden aamunairut!
Surullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja
kaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle
paulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi
onneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun
jo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi
Jannesta. Tälle -- jos hän olisi ollut kotosalla -- olisi Stuwitz
mielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.
Syksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon
jälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä
myötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä
täyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne
rihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi
siitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan.
Ennen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän
oli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se,
jolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja
niiden hinta sen tähden alentunut.
Illempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja
itkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän
purjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin
oli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten
tehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.
Puhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän
tulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen
iloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.
Seuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille
kaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan
viisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen
ostoon.
Eräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin
ja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat
viettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät
kauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan,
varmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta.
-- Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan
mitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa,
jottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa
mieleensä.
Seuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen
sitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille
kuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari
päivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä -- juuri
palkollisten syysmuuton päivänä -- vihittiin kaikkien, mutta eniten
kumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi.
Kirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa.
Mutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja
vainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan
Marinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa
oli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa
kaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä
sattuisi tulemaan ilmi...
Janne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä
oli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin;
ja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn
jäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli
hän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut
yhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin
rakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.
Hääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen
veneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he
sittemmin löysivät vähän jouluruokia -- he kyllä arvasivat, ketä
heidän oli siitä kiittäminen. -- Heidän matkansa kävi etelään päin --
uuteen kotiin Skorpölle.