pujahti puutarhaan ja syöksi nurinniskoin vahtihuoneeseen, jossa Nastja
odotti. Siellä muutti hän pukua, antoi hajanaisia vastauksia uskottunsa
kysymyksiin ja meni sitte asuinhuoneeseensa. Pöytä oli katettu,
aamiainen valmiina ja miss Jackson, joka jo oli maalattu ja
sonnustettu, leikkeli ohuita voileipäviipaleita. Hänen isänsä kiitteli
häntä aikaisesta aamukävelystään.
"Mikään ei ole terveellisempää", sanoi hän, "kuin nousta varhain
aamulla."
Ja sitte mainitsi hän useampia esimerkkiä pitkästä ijästä, esimerkkejä,
jotka hän oli ottanut englantilaisista aikakauslehdistä, liittäen
niihin huomautuksen, ettei kukaan niistä, jotka olivat eläneet sadan
vuoden vanhaksi, ollut itseään henkisesti rasittanut, vaan kaikki
olivat niin talvella kuin kesälläkin nousseet aamun koitteessa.
Liisa ei häntä kuunnellut. Hengessään eli hän vielä kerran läpi kaiken,
mitä hänen aamukävelyllään oli tapahtunut ja kertasi mielessään
Akulinan koko keskustelun nuoren metsästäjän kera, ja hänen
omaatuntoaan alkoi pistellä. Turhaan koetti hän vakuutella itseään,
että heidän keskustelunsa oli pysynyt sopivaisuuden rajoissa etteikä
hänen kepposestaan voinut koitua mitään seurauksia.
Hänen omatuntonsa puhui äänekkäämmin kuin ymmärryksensä. Lupaus, jonka
hän oli tehnyt huomiseksi, vaivasi häntä enemmän kuin mikään muu, ja
hän oli aivan aikeissa rikkoa juhlallisen valansa. Mutta eikö Alexis
voinut, turhaan häntä odotettuaan, tulla kylään katsomaan todellista
Akulinaa, seppä Vasilin tytärtä, -- paksua, rokonarpista tyttöä -- ja
siten päästä hänen kevytmielisen kepposensa perille? Tämä ajatus
pelästytti Liisaa pahoin, ja niin päätti hän seuraavana aamuna
uudestaan esiintyä metsässä Akulinana.
Alexis puolestaan oli ihastunut. Kaiken päivää ajatteli hän uutta
tuttavuuttaan; tumman kaunottaren kuva ei yölläkään poistunut hänen
mielestään. Tuskin koitti aamu, kun hän oli valmiiksi pukeutunut.
Hänellä ei ollut aikaa edes ladata kiväriään, vaan meni Spogarinsa
seurassa metsään ja riensi kohtauspaikalle.
Kului melkein puoli tuntia sietämättömässä odotuksessa; vihdoin
näki hän pensasten välistä pilkkuvan sinisen sarafanin ja riensi
armasta Akulinaansa vastaan. Tämä hymyili hänen ihastuneelle
kiitollisuudelleen; mutta Alexis huomasi kohta, että tytön kasvoilla
oli surun ja huolen merkkejä. Hän tahtoi ehdottomasti tietää syyn.
Liisa tunnusti, että hänen tänne tulonsa näytti hänestä
kevytmieliseltä, että hän sitä katui, ettei tällä kertaa ollut tahtonut
rikkoa lupaustaan, mutta että tämä kohtaus oli viimeinen ja pyysi
nuorta herraa lopettamaan tuttavuuden, joka ei voinut viedä mihinkään
hyviin seurauksiin.
Tämän kaiken puhui hän tietysti maalaisella murteella. Mutta ajatukset
ja tunteet, jotka yksinkertaiselle talonpoikaistytölle olivat niin
tavattomat, saivat Alexin kummiinsa. Hän käytti koko puheliaisuutensa
taivuttaakseen Akulinaa päätöksestään luopumaan: hän vakuutti tälle
aikeidensa puhtautta, lupasi olla milloinkaan antamatta katumisen
aihetta ja rukoili tyttöä, ettei tämä ryöstäisi häneltä iloa -- iloa
ainoastaan nähdä toisiaan, vaikkapa vain kerran viikossa. Hän puhu
intohimon kieltä ja oli tällä hetkellä todellakin rakastunut.
Liisa kuunteli häntä vaieten.
"Lupaa minulle", sanoi hän vihdoin, "ettet tule kylään milloinkaan
minua katsomaan etkä keltään minua kysele. Lupaa minulle, ettet etsi
mitään muita kohtauksia kanssani kuin ne joihin suostun."
Alexis aikoi vannoa pyhän perjantain kautta, mutta Liisa keskeytti
hänet hymyillen.
"Valaa en halua, sanasi riittää minulle."
Sitte kulkivat he ystävällisesti pakinoiden metsässä ympärinsä, kunnes
Liisa vihdoin sanoi:
"On jo aika lähteä kotiin."
He erosivat, ja kun Alexis oli jälleen yksin, ei hän voinut käsittää,
kuinka yksinkertainen talonpoikaistyttö oli kyennyt saamaan niin suuren
vallan hänen ylitsensä. Hänen suhteellaan Akuliinaan oli hänestä
uutuuden viehätys, ja vaikka merkillisen talonpoikaistytön asettamat
ehdot tuntuivat hänestä sangen kiusallisilta, ei hänen johtunut
mieleensäkään pettää sanaansa. Sillä pohjaltaan oli hän kukostava,
kelpo nuorukainen, jonka vielä koskemattoman sydämen täytti puhdas,
viaton iloisuus.
Jos voisin seurata taipumustani, kertoisin tässä kaikella
seikkaperäisyydellä, kuinka nuoret toisiaan kohtasivat, kuinka he
tunsivat molemminpuolista taipumusta ja lähestymistä toisiinsa, mitä he
tuumivat ja puhuivat. Mutta tiedän, ettei suurin osa lukijoista ottaisi
ilooni osaa. Yleensä ovatkin sellaiset seikat vastenmielisiä ja ikäviä,
ja sentähden tahdon ne sivuuttaa ja aivan lyhyeen huomauttaa, ettei
vielä ollut kulunut kahta kuukautta, kun Aleximme oli jo toivottomasti
rakastunut, eikä Liisakaan ollut välinpitämättömämpi, vaikkakin
hillitympi. Molemmat olivat onnelliset päivälleen ja huolehtivat vähät
tulevaisuudesta.
Ikuisen liiton ajatus oli usein ollut heidän mielissään, mutta koskaan
eivät he olleet siitä puhuneet. Syy oli selvä: kuinka Alexis olikaan
rakkaaseen Akulinaansa mieltynyt, ei hän voinut pitää mitättömänä sitä
kuilua, joka hänet erotti Akulinasta, ja Liisa puolestaan tiesi, mikä
vihamielisyys vallitsi heidän isiensä välillä eikä voinut toivoa
sovintoa tulevan. Sitä paitsi kutkutti hänen itserakkauttaan
romantillinen toivo nähdä lopulta Tugilovon omistaja sepän tyttären
jalkojen juuressa.
Silloin äkkiä uhkasi eräs tärkeä tapaus katkaista heidän keskinäisen
suhteensa.
Kuulean kylmänä aamuna -- aamuna, jollaisia Venäjän syksy tarjoo
niin usein -- ratsasti Ivan Petrovitsch Berestoff metsään, ottaen
mukaansa kolme paria metsäkoiria, lakeijan ja useita tallipoikia
räikkätorvineen. Samaan aikaan käski Gregor Ivanovitsch Muromski,
kauniin, kuulean ilman houkuttelemana, satuloida lyhythäntäisen
ratsunsa, ja niin ratsasti hän englantilaisella tilallaan ympärinsä.
Metsää lähetessään huomasi hän naapurinsa, joka ketunnahkaturkissaan
istui ylpeänä orhinsa selässä ja odotti jänistä, jota pojat huudellen
ja torviaan räikyttäen ajelivat ulos tiheiköstä. Jos Gregor Ivanovitsch
olisi voinut aavistaa tämän kohtauksen edeltäpäin, olisi hän varmaan
kääntynyt takaisin, mutta hän oli aivan odottamatta törmännyt
Berestoffin kera yhteen ja oli nyt ampumamatkan päässä hänestä. Ei
ollut muuta keinoa: sivistyneenä europalaisena ratsasti hän
vihamiehensä luo ja tervehti kohteliaasti. Berestoff vastasi
tervehdykseen jokseenkin samalla innolla kuin kahlehdittu karhu
osottaa, kun sen herransa käskystä täytyy tehdä kumarrus yleisölle.
Samassa hypähti tiheiköstä esiin jänis ja juoksi pellolle. Berestoff ja
lakeija huusivat täyttä kurkkua, he päästivät koirat vapaiksi ja
seurasivat täyttä neliä. Muromskin hevonen, joka ei ollut tottunut
metsästykseen, pelästyi ja juoksi mukana. Muromski, joka piti itseään
hyvänä metsästäjänä päästi ohjakset valloilleen ja iloitsi salaa
hyvästä tilaisuudesta, joka hänet oli pelastanut epämieluisesta
seurasta.
Mutta kun hänen hevosensa ehti erään rotkon reunalle, jota se ei ennen
ollut nähnyt, teki se äkillisen sivuhyppäyksen ja viskasi ratsastajan
maahan. Kun Muromski oli pudonnut jokseenkin raskaasti routaiseen
maahan, jäi hän siihen makaamaan ja kiroili orhiaan, joka, ikäänkuin
olisi äkkiä malttanut mielensä, pysähtyi kohta huomattuaan päässeensä
taakastaan vapaaksi.
Ivan Petrovitsch ratsasti hänen luoksensa ja kysyi, oliko hän loukannut
itseään. Sillävälin oli lakeija ottanut kiinni syyllisen hevosen ja
talutti sen luo. Hän auttoi Muromskin satulaan ja Berestoff kutsui
naapurinsa kotiinsa. Muromski ei voinut kutsua hyljätä, sillä hän tunsi
olevansa kiitollisuuden velassa, ja niin palasi Berestoff, ammuttuaan
ensin jäniksen, mainehikkaana kotiinsa, mukanaan haavotettu
vastustajansa ikäänkuin mikäkin sotavanki.
Naapurukset söivät aamiaista yhdessä ja seurustelivat aivan kuten
ystävykset. Berestoff tarjosi Moromskille vaununsa, sillä tämän täytyi
tunnustaa, että hänen putoamisensa jälkeen oli mahdoton ratsain palata
kotiinsa. Berestoff saattoi häntä aina vaunuihin saakka eikä Muromski
tahtonut sanoa jäähyväisiä ennenkuin oli saanut lupauksen, että naapuri
poikansa Alexis Ivanovitschin kera tulisi Prilutschinaan ja söisi hänen
kanssansa. Siten näytti pillastunut, lyhythäntäinen hepo muuttaneen
vanhan syvähaavaisen vihollisuuden painaneen unhoon.
Liisa riensi Gregor Ivanovitschia vastaan.
"Mitä tämä merkitsee, isä? kysyi hän hätääntyneenä. Miksi liikkaat?
Missä on hevosesi ja kenen ovat nämä vaunut?"
"Sitä et ikinä voi arvata, lapseni!" vastasi Gregor Ivanovitsch, ja
sitte kertoi hän mitä oli tapahtunut.
Liisa ei tahtonut uskoa korviaan. Gregor Ivanovitsch ei antanut hänelle
aikaa selvitä kummastuksestaan, vaan ilmotti hänelle, että huomenna
molemmat Berestoffit tulevat heille päivälliselle.
"Mitä sanot!" huudahti Liisa kalveten. "Berestoffit, isä ja poika,
tulevat meille päivälliselle! Ei, isä, tee mitä tahdot, mutta mistään
hinnasta en tahdo olla saapuvilla."
"Oletko mieletön!" vastasi isä. "Milloin olet tullut niin ujoksi? Tai
elätätkö perivihaa povessasi kuin mikäkin romaanisankaritar? Kyllin,
älä ole hassu!"
"Ei, isä, ei mikään maailmassa saa minua näyttäytymään Berestoffin
edessä."
Gregor Ivanovitsch kohautti olkapäitään, ja kun hän tiesi, ettei
vastustuksella ollut mitään voitettavissa, jätti hän jutun sikseen ja
meni tämän vaiherikkaan ratsastuksen jälkeen levolle.
Lisaveta Gregorovna riensi huoneeseensa ja huusi Nastjan luoksensa. He
neuvottelivat kauvan tulevan vierailun johdosta. Mitä ajattelisikaan
Alexis, jos hän tuntisi Akulinansa hyvin kasvatetuksi vallasnaiseksi!
Mitä hän ajattelisi hänen petoksestaan, hänen siveellisestä kannastaan,
hänen ymmärryksestään! Toiselta puolen olisi Liisa mielellään nähnyt,
minkä vaikutuksen sellainen odottamaton kohtaus häneen tekisi... Äkkiä
pisti ajatus hänen päähänsä. Hän ilmaisi sen heti Nastjalle; molemmat
riemuitsivat tästä ajatuksesta ja päättivät tuumansa ehdottomasti viedä
perille...
Seuraavana päivänä kysyi Gregor Ivanovitsch aamiaisella tyttäreltään,
aikoiko hän yhä vielä piilottua Berestoffien edessä.
"Isä", vastasi Liisa, "jos niin haluat, otan heidät vastaan, mutta
yhdellä ehdolla -- ettet, millaisena heille ilmaannunkin, mitä
tehnenkin, minua moiti etkä osota mitään hämmästyksen etkä
tyytymättömyyden merkkejä."
"Jokin uusi kuje taas!" sanoi Ivanovitsch nauraen. "No, hyvä; tee, mitä
tahdot, mustasilmä pikku veitikkani!"
Näin sanoen suuteli hän tytärtään otsalle ja Liisa riensi pois tekemään
valmistuksiaan.
Täsmälleen kahden aikaan ajoivat kuuden hevosen vetämät maalla tehdyt
vaunut pihaan. Muromskin molempain livrepalvelijain avulla laskeusi
vanha Berestoff vaunusta. Hänen poikansa oli seurannut ratsain ja he
menivät molemmat ruokasaliin, johon pöytä oli katettu.
Muromski otti vieraansa ystävällisesti vastaan ja ehdotettuaan, että
he aterian edellä tekisivät kävelyretken puutarhaan ja puistoa
katselemaan, kuletti hän heitä huolellisesti haravoituja ja hiekalla
siroteltuja käytäviä myöten. Vanha Berestoff säälitteli hengessään sitä
työtä ja aikaa, joka noin hyödyttömiin seikkoihin oli tuhlattu, mutta
piti hyvin viisaasti ajatuksensa omina hyvinään. Hänen poikansa ei
ottanut osaa käytännöllisen ekonomin paheksumiseen eikä jalon
anglokiihkoilijan innostukseen; hän odotteli kärsimättömästi isäntänsä
tyttären ilmestymistä, tyttären, josta hän oli niin paljo kuullut, ja
vaikkakin, kuten tiedämme, hän oli jo sydämensä luovuttanut, teki
nuoruus ja kauneus yhä mahtavan vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa.
Palattuaan sisälle, istuutuivat kaikki kolme tuttavallisesti yhteen, ja
vanhusten muistellessa muinaisia päiviä ja kertoellessa sotilasaikansa
urostekoja, mietiskeli Alexis, mitä osaa hänen oli näyteltävä Liisan
läsnäollessa. Hän päätti, että kylmä välinpitämättömyys kaikin puolin
oli paras, ja siihen alkoi hän valmistautua. Ovi aukeni; hän käänsi
päänsä sellaisella huolimattomuudella, sellaisella huomaamattomuudella,
että kivettyneemmänkin keimailijan sydän olisi alkanut kiihkeämmin
sykkiä. Mutta onnettomuudeksi astuikin sisälle Liisan sijaan vanha miss
Jackson, joka maalattuna ja sonnustettuna ja silmät lattiassa teki
pienen niijauksen, ja Alexin sotilaallinen kumarrus raukesi veteen.
Hänellä ei ollut aikaa koota voimiaan uuteen ponnistukseen, sillä ovi
aukeni uudelleen ja Liisa astui sisään.
Kaikki nousivat. Hänen isänsä oli aikeissa esittää tyttärensä
vieraille, mutta jäikin äkkiä seisomaan ja purasi huultansa... Liisa,
hänen tumma Liisansa, oli maalattu kulmakarvojaan myöten ja punattu
pahemmin kuin miss Jackson; irtokiharat, paljo vaaleammat kuin hänen
oma tukkansa, olivat asetetut kuin mikäkin Ludvik XIV aikuinen
peruukki; hihat _à la imbecille_ pöngöttivät kuin mitkäkin Pompadourin
vannehameet; hänen vyötärönsä oli niin nyöritetty, jotta se oli aivan
X-kirjaimen muotoinen ja äitivainajan kaikki timantit, jotka onneksi
eivät vielä olleet pantatut, säkenöivät sormissa, niskassa ja korvissa.
Alexis ei voinut tätä naurettavan loistavasti puettua olentoa tuntea
Akulinakseen. Hänen isänsä suuteli neidin kättä ja hän harmissaan
seurasi tämän esimerkkiä. Koskettaessaan pieniä, valkoisia sormia,
tuntui hänestä kuin ne vapisisivat. Samassa huomasi hän neidin pienen
jalan, joka tarkotuksella oli sievistelevästi pistetty esiin. Tämä sai
hänet muuhun pukuun nähden hieman leppeämmälle tuulelle. Mitä tuli
punaiseen ja valkoseen ihomaaliin, niin täytyy tunnustaa, ettei hän
niitä ensi silmäyksellä huomannut eikä myöhemminkään aavistanut niiden
olemassa oloa. Gregor Ivanovitsch muisti lupauksensa ja koetti olla
osottamatta vähintäkään kummastusta. Mutta tyttärensä pila tuntui
hänestä niin hauskalta, että hän tuskin saattoi pidättää nauruaan.
Teeskentelevä englannitar ei voinut viehättyä nauruun. Hän aavisti,
että ihomaali oli otettu hänen rasiastaan ja suuttumuksen puna
tunkeutui hänen kasvojensa keinotekoisen ilmeen alta näkyviin. Hän
heitteli syylliseen vihaisia katseita; mutta hän lykkäsi kaikki nuhteet
sopivampiin tilaisuuksiin eikä ollut huomaavinaan mitään.
Istuttiin pöytään. Alexis näytteli yhä hajamielisen, ajatuksiinsa
vaipuneen osaa. Liisa sievisteli, puhui venähtelevällä äänellä
hampaidensa välitse ja muuten ainoastaan ranskaa. Hänen isänsä katseli
häntä ohimennen; hän ei tiennyt mikä tarkotus tytöllä oli, mutta häntä
tämä huvitti. Englannitar oli vaiti ja raivoissaan. Peter Petrovitsch
yksin oli kuten kotonaan. Hän söi kahden edestä, joi vahvasti, iloitsi
omasta iloisuudestaan ja puhui aina avomielisesti ja nauroi joka hetki
hilpeästi.
Vihdoin nousivat he pöydästä. Vieraat sanoivat hyvästit ja Gregor
Ivanovitsch päästi naurunsa ja uteliaisuutensa valloilleen.
"Mutta miten on pistänyt päähäsi pitää heitä pilkkanasi?" kysyi hän
Liisalta. "Tiedätkös mitä, valkonen ihomaali somistaa sinua mainiosti.
En tahdo tunkeutua naisten pukuasioihin, mutta jos olisin teidän
sijassanne, käyttäisin aina ihomaalia -- luonnollisesti määrän mukaan,
hiukkasen vaan."
Liisa oli ihastunut oikkunsa menestyksestä. Hän syleili isäänsä, lupasi
miettiä hänen neuvoaan ja riensi lepyttämään vihastunutta miss
Jacksonia, jonka hän ainoastaan vaivoin sai avaamaan oven ja kuulemaan
hänen puolustelujaan. Liisaa oli hävettänyt esiintyä niin tummaihoisena
vieraiden edessä; hän ei tohtinut kysyä -- hän oli vakuutettu, että
hyvä, rakas miss Jackson kyllä antaa anteeksi j.n.e., j.n.e.
Miss Jackson, joka oli tyytyväinen, kun ei Liisa ollut tahtonut häntä
tehdä naurettavaksi, suuteli häntä ja lahjotti hänelle leppymisen
merkiksi pienen paketin englantilaista ihomaalia, jonka Liisa hyvän
näön vuoksi otti vastaan vilpittömällä kiitollisuudella.
Lukijamme kyllä arvaavat, että Liisa seuraavana aamuna kiirehti metsään
kohtaukselle.
"Herra, sinä olit eilen herrasväkemme luona", sanoi hän heti kohta
Alexille. "Mitä pidit nuoresta neidistä?"
Alexis vastasi, ettei ollut häntä tarkastellut.
"Mikä vahinko!" sanoi Liisa.
"Miksi niin?"
"Koska olisin tahtonut tietää, onko totta, mitä kerrotaan."
"Ja mitä sitte kerrotaan?"
"Että hän on minuun."
"Kuinka hullua! Sinun rinnallasi on hän oikea linnunpelätin."
"Ah, herra, on aivan synti noin puhua. Neitimme on niin vaalea ja käy
niin kauniisti puettuna. Kuinka voisin häntä itseeni verratakaan!"
Alexis vannoi, että Liisa oli kauniimpi kuin kaikki vaaleat naiset
yhteensä, ja tätä täysin tyynnyttääkseen alkoi hän kuvailla neitiä niin
naurettavassa valossa, että Liisan täytyi nauraa sydämensä pohjasta.
"Mutta", sanoi hän huoaten, "kuinka epämiellyttävä neitimme lieneekin,
olen minä kuitenkin häneen verraten ainoastaan sivistymätön, tuhma
tyttö."
"Oh", sanoi Alexis, "onpa sekin muka onnettomuus! No, jos haluat,
tahdon opettaa sinua lukemaan."
"Niin, miksi emme koettaisi?" sanoi Liisa.
"Kaunista, kultaseni! Voimmehan heti alkaa."
He istuutuivat. Alexis otti muistikirjan ja lyijykynän ja Akulina oppi
aakkoset hämmästyttävän helposti. Alexis ei voinut hänen hyvää
muistiaan kylliksi ihmetellä. Seuraavana aamuna halusi Liisa oppia
kirjottamaan. Aluksi ei lyijykynä tahtonut häntä totella; mutta
muutamien minuuttien jälkeen teki hän jo aika kauniita kirjaimia.
"Kuinka ihmeellistä!" huudahti Alexis kerta toisensa jälkeen.
Ja kolmannella oppitunnilla osasi Liisa jo lukea. "Natalia, bojarin
tytär", samalla tehden luettuun huomautuksia, jotka saivat Alexin
kummiinsa.
Viikon perästä alkoivat he kirjevaihdon. Vanhan tammen ontelo sai käydä
kirjelaatikosta. Nastja hoiti salavihkaa kirjeenkantajan virkaa. Alexis
pani onteloon epistolansa ja nouti sieltä myös lemmittynsä karkealle,
harmaalle paperille piirtämät variksenvarpaat. Pian osasi Akulina
kirjottaa soreaa käsialaa ja hänen henkensä kehittyi ihmeteltävällä
nopeudella.
Sillävälin oli Ivan Petrovitsch Berestoffin ja Gregor Ivanovitsch
Muromskin vanha tuttavuus muuttunut hartaaksi ystävyydeksi; ja muuten
seuraavissa olosuhteissa. Muromski oli usein ajatellut sitä tosiasiaa,
että Ivan Petrovitschin koko omaisuus hänen kuoltuaan jäisi hänen
pojalleen ja siten Alexis Ivanovitsch tulisi kuvernementin rikkaimmaksi
tilanomistajaksi, ja näissä olosuhteissa ei hänellä ollut mitään syytä
sitä vastaan, että hän naisi Liisan. Vanha Berestoff puolestaan,
vaikkakin hän sangen hyvin tunsi naapurinsa omituisuudet -- tai
"englantilaiset hassutukset", kuten hän sanoi -- ei sentään katsonut
ylen hänen etujaankaan, kuten esim. hänen taitavuuttaan ja kykyään.
Gregor Ivanovitsch oli kreivi Bronskin, tunnetun vaikutusvaltaisen
miehen läheinen sukulainen. Kreivi saattoi tehdä Alexille suuria
palveluksia ja Muromski -- niin luuli Ivan Petrovitsch -- olisi
todennäköisesti iloinen, nähdessään että hänen tyttärensä oli niin
hyvin turvattu. Vanhukset olivat tuumaa niin usein hautoneet yksikseen,
että he vihdoin sen ilmaisivat toisilleen, syleilivät toisiaan ja
lupasivat saattaa asian järjestykseen, ja niin alkoi kumpikin tarkemmin
harkita sotasuunnitelmaansa.
Muromski käsitti, että vaikeinta oli hänen saada Betsynsä Alexin
tuttavuuteen, sillä tuon muistettavan päivällisen jälkeen eivät he
olleet nähneet toisiaan. Hänestä näytti kuin eivät he voisi toisiaan
oikein sietää; ainakaan ei Alexis ollut sen koommin käynyt
Prilutschinassa ja Liisa vetäytyi tiehensä kohta kun Ivan Petrovitsch
heitä kunnioitti käynnillään.
Kuitenkin, ajatteli Gregor Ivanovitsch, jos Alexin voin taivuttaa
tulemaan tänne päivittäin, täytyy Liisan ehdottomasti häneen rakastua.
Se lankee luonnostaan; aika kyllä saa lopun selviämään.
Ivan Petrovitsch huolehti vähemmän tuumansa seurauksista. Hän kutsui
poikansa luoksensa vielä samana päivänä, puhalteli paksuja savupilviä
ja sanoi kotvan jälkeen:
"Ethän, Aljoscha, ole pitkiin aikoihin puhunut sotaväkeen
palaamisestasi! Onko husaarin univormu jo lakannut sinua
viehättämästä?"
"Ei, rakas isä!" vastasi Alexis kunnioittavasti. "Mutta näen, ettei
sinulle ole mieliin, jos menen jälleen husaariksi; velvollisuuteni on
totella."
"Sitäpä kelpaa kuulla", vastasi Ivan Petrovitsch. "Huomaan, että olet
kuuliainen poika, se rauhottaa minua; minä puolestani en tahdo olla
tielläsi... en tahdo sinua pakottaa siviilivirkoihin... mutta
toistaiseksi tahtoisin mielelläni että menisit naimisiin."
"Kenen kanssa, isä?" kysyi Alexis.
"Elisaveta Gregorovna Muromskin", vastasi Ivan Petrovitsch. "Sievä
morsian, vai?"
"Isä, tähän asti en ole vielä ajatellut naimista."
"Juuri siksi olenkin sitä ajatellut puolestasi."
"Kuinka tahdot; mutta en voi sietää Lisaveta Muromskia."
"Opit kyllä häntä sietämään. Ajan mukana tulee rakkauskin."
"Mutta tunnen, etten kykene tekemään häntä onnelliseksi."
"Älä huolehdi hänen onnestaan. Näinkö vähän pidät arvossa isäsi tahtoa?
Onpa tämäkin kaunista!"
"Kuinka vaan pidät; mutta en tahtoisi vielä mennä naimisiin -- enkä
mene vielä naimisiin."
"Sinä menet naimisiin, muuten teen sinut perinnöttömäksi, ja mitä
tiluksiini tulee -- lempo soikoon, myyn tai hävitän ne, enkä jätä
sinulle ropoakaan. Jätän sinulle kolme päivää miettimisaikaa, ja
katsokin, ettet niiden kuluessa tule silmieni eteen."
Alexis tiesi, ettei, jos hänen isänsä sai jotakin päähänsä, sitä saanut
sieltä pois kynsin eikä hampain. Mutta Alexis oli isäänsä, yhtä
äikkäpäinen kuin tämäkin. Hän meni huoneeseen, mietti isällisen
määräysvallan rajoja, Lisaveta Gregorovnaa, isänsä juhlallista uhkausta
tehdä hänestä kerjäläinen ja lopuksi Akulinaa. Ensi kerran tunsi hän
aivan selvästi, että oli intohimoisesti rakastunut; hänen päähänsä
juolahti romantillinen ajatus, että hän nai talonpoikaistytön ja rupeaa
elättämään itseään käsiensä työllä, ja kuta kauvemmin hän sellaista
askelta ajatteli, sitä järkevämmältä se alkoi hänestä näyttää. Joku
aika sitten olivat kohtaukset metsässä lakanneet sateisten säiden
tähden. Hän kirjotti Liisalle hajanaisen kirjeen, kertoi tälle
uhkaavasta onnettomuudesta ja pyysi hänen kättään. Hän vei kirjeen heti
kohta heidän yhteiseen postivirastoonsa tammen ontelossa, ja meni sitte
itseensä aivan tyytyväisenä levolle.
Varhain seuraavana aamuna ratsasti Alexis, joka oli lujasti päättänyt
toteuttaa tuumansa, Muromskin luo tunnustaakseen tälle avomielisesti
aikeensa. Hän toivoi voivansa liikuttaa hänen jalomielisyyttään ja
saavansa hänet puolelleen.
"Onko Gregor Ivanovitsch kotona!" kysyi hän, pysähdyttäen hevosensa
Prilutschinan päärakennuksen eteen.
"Ei, herra!" vastasi palvelija. "Gregor Ivanovitsch läksi jo varhain
ajelulle."
Kuinka harmillista, ajatteli Alexis.
"Onko Lisaveta Gregorovna kotona!"
"On."
Ja Alexis hyppäsi hevosensa selästä, antoi palvelijalle ohjakset ja
astui ilmottamatta sisään.
Nyt asia selviää, ajatteli hän ovea lähetessään. Tahdon selittää
hänelle itselleen kaiken.
Hän astui sisään ja -- oli kuin kivettynyt! Liisa -- ei, Akulina, hänen
tummatukka Akulinansa, ei sarafanissaan, vaan valkosessa aamupuvussaan
istui ikkunan ääressä ja luki hänen kirjettään. Oli niin kiintynyt
lukemiseensa, ettei kuullut hänen tuloaan.
Alexis ei voinut pidättää riemun huudahdusta.
Liisa säpsähti, kohotti katseensa, päästi kirkauksen ja aikoi rientää
tiehensä. Alexis syöksi hänen luoksensa ja pidätti hänet.
"Akulina, Akulina!"
Liisa koetti vapauttaa itseään.
"Mais laissez-moi donc, monsieur -- mais etes vous fon?" huusi hän
moneen kertaan ja kääntyi poispäin.
"Akulina, rakas, kallis Akulina!" toisteli Alexis, hänen käsiään
suudellen.