LAUKAUS Y. M. KERTOMUKSIA
Kirj.
Alexander Pushkin
Suomentanut Juho Ahava
Kirjallisia pikkuhelmiä I.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.
O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
Alexander Pushkin.
Laukaus.
Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.
Postimestari ja hänen tyttärensä.
ALEXANDER PUSHKIN
_Alexander Pushkin_ syntyi Moskovassa 1799 vanhanaikaisesta
ylimyssuvusta ja peri ylimykselliset katsantotavat. Jo kouluaikana
heräsi hänessä voimakas isänmaallinen tunne, pian nousi myös halu
arvostella ja vastustaa. Hän lauloi tulisia kumouslauluja, joita
salaisissa seuroissa syttyneinä luettiin. Toukokuussa 1820 hänet niiden
tähden karkotettiin Pietarista, mutta sai sitte palata, vieläpä keisari
Nikolai osotti hänelle suurta suosiotakin hänen isänmaallisten
runojensa tähden. Karkotusaikanaan maatilansa yksinäisyydessä kypsyivät
hänen parhaat teoksensa, joissa hän pyrkii yhdistämään ulkomaista
romantiikkaa kotoiseen kansanomaisuuteen, jota tutki kansanrunoudesta.
Lukuisilla runoillaan, novelleillaan, runo- ja suorasanaisilla
romaaneillaan ja näytelmillään on hän vienyt Venäjän kirjallisuuden
uusille urille. Hän teki runouden elämän jalostajaksi, kirkastajaksi,
vapauden ja aatteiden tulkiksi ja antoi sille venäläisen sävyn
tunnelmassa ja kielessä. -- Kaksintaistelussa saatuaan vaarallisen
haavan, kuoli hän tammik. 29 p. 1837.
Laukaus.
I.
Olimme sijotettuna N:n pikkukaupungin linnanvarustuksille. On
tunnettua, millaista on linjarykmentin jokapäiväinen elämä: aamulla
marsseja ja ratsastusta, sitte päivällinen komentajan luona tai
jossakin juutalaisessa ruokapaikassa, illalla kortit ja punssi -- siinä
tavallinen päivätyö. N:n kaupungissa emme olleet mihinkään perheeseen
tervetulleita, siellä ei ollut ainoatakaan naimakelpoista tyttöä.
Vietimme aikaamme asunnoissamme -- ja silloin saimme nähdä vain
univormuihin puettua väkeä.
Olimme sentään päästäneet piiriimme yhden siviilihenkilönkin. Hän
lienee ollut noin viisineljättävuotias ja niinpä pidimmekin häntä
vanhana miehenä. Hänen kokemuksensa herättivät meissä suurta
kunnioitusta, sitä paitsi hänen tavallinen vaiteliaisuutensa, hänen
ylpeä luonteensa ja ilkeä kielensä olivat tehneet suuren vaikutuksen
nuoriin mielikuvituksiimme. Hänen entisyyttään ympäröi eräänlainen
salamyhkäinen hämärä. Hän näytti olevan venäläinen, vaikka hänellä
olikin vieraskielinen nimi. Hän oli aikaisemmin palvellut husaariväessä
ja oli hänellä ollut onni ja menestys mukanaan. Kukaan ei tiennyt,
miksi hän oli eronnut palveluksestaan ja asettunut viheliäiseen kylään,
jossa hän eli niukasti ja kuitenkin tuhlasi sangen paljo rahoja.
Hän kulki aina jalkaisin ja oli aina puettu vanhaan, mustaan
päällystakkiin, mutta siitä huolimatta osotti hän kaikille rykmenttimme
upseereille suurta vierasvaraisuutta.
Tosin hänen illallisillaan oli vain pari tai kolme ruokalajia, jotka
oli valmistanut eräs eläkettä nauttiva vanha sotilas, mutta sampanja
vuoti virtanaan. Kukaan ei tuntenut hänen suhteitaan, kellään ihmisellä
ei ollut aavistustakaan hänen tulolähteistään eikä kukaan meistä
rohjennut tätä seikkaa kysyä. Hänellä oli myös kirjoja, nimittäin
sotilaallisia sisällöltään ja niiden ohella muutamia romaaneja, joita
hän lainasi meille mielellään. Hän ei vaatinut niitä koskaan takaisin;
eikä hänkään puolestaan antanut koskaan takaisin niitä, joita muut
olivat hänelle lainanneet.
Ajanvietteenään hän enimmäkseen ammuskeli pistoolilla. Hänen huoneensa
seinät olivat luoteja täytenään ja näyttivät mehiläispesältä. Arvokas
pistoolikokoelma oli ainoa ylellisyys vaatimattomassa majassa jossa hän
asui. Mestaruus, jonka hän oli saavuttanut taiteessaan, oli uskomaton,
ja jos hän olisi tarjoutunut ampumaan omenan kenen päälaelta tahansa,
ei kukaan olisi epäröinyt sitä päälaelleen asettaessaan.
Tuon tuostakin kohdistui keskustelu kaksintaisteluihin. Silvio -- niin
tahdon häntä nimittää -- ei ottanut koskaan siihen osaa, ja jos häneltä
kysyttiin oliko hän koskaan taistellut, sanoi hän tosin niin tehneensä,
mutta ei puuttunut mihinkään erityisseikkoihin, ja oli aivan ilmeistä,
että tällaiset kysymykset eivät olleet hänelle mieleen. Päätimme siitä,
että jonkun hänen taitavuutensa uhrin muisto painoi hänen omaatuntoaan.
Meidän ei lainkaan pälkähtänyt päähämme pitää häntä pelkurina. On
ihmisiä, joiden ulkomuoto jo riittää pitämään sellaiset otaksumiset
loitolla.
Odottamaton tapaus sai meidät kaikki suuresti hämmästymään.
Eräänä päivänä oli kymmenen rykmenttimme upseeria Silvion luona. Joimme
kuten tavallisesti -- toisin sanoen: tavattoman runsaasti -- ja
illallisen jälkeen pyysimme isäntämme pitämään pankkia Faraopelissä.
Kotvan aikaa hangoteltuaan vastaan -- sillä hän pelasi sangen harvoin
-- käski hän tuoda kortit. Sitte heitti hän viitisenkymmentä dukaattia
pöydälle ja istuutui kortteja jakamaan. Asetuimme kaikki paikoillemme
ja peli alkoi. Silvio oli tottunut olemaan pelatessaan aivan vaiti;
koskaan ei hän ryhtynyt mihinkään selityksiin, jos joku teki virheen,
maksoi hän hänelle heti ylimäärän tai merkitsi muistiin, mitä hänellä
oli vielä velottavaa. Tiesimme tämän kaiken ennaltaan ja annoimme hänen
tehdä mielensä mukaan. Mutta joukossamme oli muuan nuori upseeri, joka
vasta äskettäin oli saapunut rykmenttiimme. Hän otti osaa peliin ja
hajamielisyydessään laski väärin. Silvio tarttui liituun ja kirjotti
summansa. Upseeri, joka luuli hänen erehtyneen pani vastaan. Silvio
jatkoi äänetönnä korttien jakamista. Upseeri menetti kärsivällisyytensä
ja pyyhkäsi pois sen, mitä luuli väärin itselleen kirjotetun. Silvio
otti liidun ja kirjotti uudelleen. Silloin luuli viinin, pelin ja
toveriensa naurun kiihdyttämä upseeri, että häntä oli verisesti
loukattu, ja raivoissaan tarttui hän vaskiseen kynttiläjalkaan ja
heitti sillä Silviota päähän, joka sentään onnistui heiton väistämään.
Olimme pahasti hämillämme. Aivan kalpeana vihasta nousi Silvio ja sanoi
säkenöivin silmin:
"Arvoisa herra, olkaa hyvä ja poistukaa ja kiittäkää luojaanne, että
tämä tapahtui minun kattoni alla."
Kukaan meistä ei ollut epätietoinen tämän välikohtauksen seurauksiin
nähden ja me pidimme jo uutta toveriamme menneenä miehenä. Upseeri
poistui selittäen, että hän oli valmis herra pankinpitäjälle antamaan
hyvityksen, millä tavoin tämä vain halusi.
Peli jatkui vielä kotvan aikaa; mutta huomattuaan ettei isäntämme
enää ollut asiassa mukana, poistuimme yksi toisensa jälkeen ja
palasimme asuntoihimme puhellen todennäköisesti pian avautuvasta
upseerinpaikasta.
Tavattuamme seuraavana päivänä maneesissa, tiedustelimme kohta
toisiltamme, vieläkö luutnanttiparkamme oli hengissä. Silloin näimme
hänen saapuvan omassa personassaan. Satamalla satoi hänelle kysymyksiä.
Hän vastasi, ettei ollut Silviosta kuullut mitään. Tämä hämmästytti
meitä suuresti. Menimme Silvion luo ja tapasimme hänet parhaallaan
ampumassa kuulan toisensa jälkeen oveen kiinnitettyyn ruutuässään.
Hän otti meidät vastaan kuten tavallisesti eikä ainoallakaan sanalla
viitannut eiliseen tapahtumaan. Kului kolme päivää ja luutnantti oli
yhä vielä hengissä. Kummastuneina kyselimme:
"Eikö Silvio sitte lainkaan taistelekaan?"
Silvio ei taistellut. Hän tyytyi sangen pinnalliseen selitykseen ja
rauha oli jälleen palannut.
Tällainen seikka alensi suuresti hänen arvoaan nuorten toveriemme
silmissä. Nuorison ei ole mitään vaikeampi antaa anteeksi kuin
uskaliaisuuden puutetta -- heidän silmissään on rohkeus ensimmäinen
kaikista hyveistä -- se sovittaa koko joukon muita syntejä! Mutta
vähitellen peittyi kaikki jälleen unhoon ja Silvio nautti
keskuudessamme pian entistä arvoaan.
Mutta minä en voinut hänelle leppyä. Kun luonto oli minulle suonut
sangen romantillisen mielikuvituksen, olin kiintynyt enemmän kuin
kukaan muu tähän mieheen, jonka olemassaolo jo oli arvotus ja jota
pidin salaperäisen draaman sankarina. Hän voi minua hyvin sietää;
ainakin jätti hän minua puhutellessaan terävän äänensävynsä ja vältti
ilkeitä huomautuksiaan. Leppeällä ja miellyttävällä äänellä pakinoi hän
kanssani mitä erilaisimmista asioista. Mutta taanoisesta kovan onnen
illasta lähtien en saanut päästäni ajatusta, että hänen kunniansa oli
tahrattu ja että hän tahallaan jätti tästä tahrasta puhdistautumisen
sikseen. Tämä ajatus kidutti minua lakkaamatta, jottei minusta enää
ollut miellyttävää hänen seurassaan.
Silvio oli siksi viisas mies, jotta hän huomasi sen ja arvasi
käytökseni syyn. Häntä näytti se loukkaavan, ja useammat kerrat luulin
huomanneeni hänen mielellään haluavan selittää minulle asian. Mutta
minä vältin jokaista tilaisuutta siihen, ja Silvio väistyi tieltäni.
Siitä pitäen näin häntä vain toverieni seurassa ja aikaisempi
kiintymyksemme oli lopussa.
Onnelliset, niin moniin huvituksiin tottuneet pääkaupungin asukkaat
eivät voi lainkaan käsittää sitä suurta jännitystä, johon
pikkukaupungin asukkaat ovat niin herkät esim. postia odottaessaan.
Tiistaisin ja perjantaisin oli rykmentin kanslia upseereja
täpötäytenään. Joku odotti rahaa, toinen kirjeitä ja kolmas
sanomalehtiä. Tavallisesti avattiin heti paketit; vaihdeltiin uutisia
ja kanslia tarjosi sangen vilkkaan kuvan nähtäväksi. Silvion kirjeet
tulivat rykmenttimme postilaukussa ja sentähden oli hän aina saapuvilla
niitä noutamassa.
Eräänä päivänä sai hän kirjeen, jonka hän heti repäsi auki. Hänen
silmänsä säkenöivät vilkaistessaan sitä lävitse. Upseerit olivat siinä
määrin kiintyneet omiin lähetyksiinsä, etteivät sitä huomanneet.
"Herrat", sanoi Silvio, "asiat vaativat minua heti lähtemään matkalle.
Vielä tänään on lähdettävä, ja toivon, ettette kieltäydy syömästä
viimeisen kerran luonani... Odotan myös teitä", jatkoi hän minuun
kääntyen. "Odotan teitä välttämättä."
Näin sanottuaan riensi hän pois, ja sovittuamme, että menemme kaikki
hänen luoksensa, hajosimme.
Määrättyyn aikaan saavuin Silvion luo. Melkein kaikki upseerit olivat
läsnä. Silvion koko irtain omaisuus oli jo pantu kasaan; oli tuskin
muuta jälellä kuin rikkiammutut seinät. Istuuduimme pöytään. Isäntämme
oli parhaimmalla tuulella, ja hänen hilpeytensä tarttui pian meihinkin.
Lakkaamatta paukahtelivat pullot ja lasit vaahtosivat, -- ne täytettiin
yhä uudelleen, tyhjennettiin ja taasen täytettiin, ja liikuttavan
hellyyden valtaamana toivotimme eroavalle onnellista matkaa ja kaikkea
mahdollista siunausta.
Oli jo myöhä, kun nousimme pöydästä. Sanoessamme jäähyväisiä tarttui
Silvio käteeni ja pidätti minut.
"Minun täytyy puhua kanssanne parisen sanaa", sanoi hän minulle hiljaa.
Minä jäin.
Muut vieraat olivat poistuneet. Yksin jäätyämme istuuduimme
vastatusten, ja aloimme äänettöminä polttaa piippujamme. Silvio näytti
huolestuneelta. Hänen teennäisestä iloisuudestaan ei näkynyt enää
jälkeäkään. Hänen kasvojensa kalpeus, hänen säkenöivät silmänsä ja
paksut savupilvet, joita hän puhalteli suustansa, antoivat hänelle
aivan demonillisen ulkonäön.
Niin kului useampia minuutteja; sitte keskeytti hän äänettömyyden.
"Kentiesi näemme tänään toisemme viimeisen kerran", sanoi hän. "Ja
sentähden tahtoisin, ennenkuin eroamme, päästä teidän kanssanne
selvyyteen. Te olette kyllä huomanneet, miten vähä välitän maailman
arveluista; mutta te miellytätte minua ja minusta olisi kiduttavaa, jos
saisitte minusta väärän käsityksen."
Hän vaikeni ja alkoi kopistella tuhkaa piipustaan. Minä olin vaiti ja
silmäilin suoraan eteeni.
"Teistä tietenkin näyttää kummastuttavalta", jatkoi hän, "etten R:ltä,
tuolta juopuneelta narrilta, vaatinut hyvitystä. Teidän täytyy
itsennekin myöntää, että, kun minulla oli oikeus valita aseet, hänen
henkensä oli vallassani enkä itseäni olisi asettanut mihinkään
suurempaan vaaraan. Olisin tämän anteeksiantoni johdosta voinut
näytellä jalomielistä, mutta en tahtonut valehdella. Jos minun olisi
ollut mahdollista R:ta kurittaa panematta mitenkään omaa henkeäni
vaaraan, ei hän olisi siitä päässyt niin helpoilla kaupoilla."
Katsoin kummastuneena Silvioon. Tuollainen tunnustus sai minut
suurimmassa määrin hämmennyksiin. Hän jatkoi:
"Mutta onnettomuudeksi minulla ei ole oikeutta panna henkeäni vaaraan.
Kuusi vuotta sitte sain korvapuustin ja viholliseni elää vielä."
Olin tietysti hyvin utelias.
"Ettekö taistellut hänen kanssaan?" kysyin. "Mutta silloin ainakin ovat
sangen omituiset asianhaarat teidät siitä estäneet."
"Taistelin hänen kanssaan", vastasi Silvio. "Ja täällä muisto
kaksintaistelustamme."
Hän nousi ja veti eräästä laatikosta esiin punaisen, kultaisella
töyhdöllä ja kaluunilla koristetun lakin -- jollaisia ranskalaiset
sanovat "poliisilakiksi." Hän pani sen päähänsä: tuuman verran otsan
yläpuolelta oli sen luoti lävistänyt.
"Tiedätte", jatkoi Silvio, "että N:ssa kuuluin husaariväkeen. Tunnette
luonteeni. Olen tottunut kaikkialla olemaan etunenässä. Nuoruuteni
päivinä oli se suorastaan intohimoni. Siihen aikaan olivat vallattomat
kepposet muodissa ja minä olin suurin kujeilija koko armeijassa. Me
kerskuimme sillä kuinka paljo kestimme juoda; olen Denis Davidoffin
ylistämän kuuluisan Burnoffinkin juonut pöydän alle. [Burnoff oli
ratsuväen upseeri, joka oli tunnettu juopottelustaan ja kerskailustaan
ja jonka Alexanteri I:sen aikana elänyt sotilasrunoilija Denis Davidoff
on tehnyt kuolemattomaksi.] Kaksintaistelut kuuluivat rykmentissämme
säännölliseen päiväjärjestykseen. Minä otin kaikkiin osaa joko
todistajana tai toimivana henkilönä. Toverini jumaloivat minua ja
rykmentin komentajat, jotka muuttuivat vähänväliin, pitivät minua
välttämättömänä pahana.
"Ja seurasin levotonta kunniani rataa, kunnes rykmenttiimme lähetettiin
nuori mies eräästä rikkaasta ylhäisestä perheestä -- hänen nimeään en
tahdo mainita. Konsanaan en ole nähnyt toista niin onnen hemmottelemaa
ihmistä! Ajatelkaa nuoruutta, neroa, kauneutta, kuohuvaa iloisuutta,
hurjaa rohkeutta, helähtävää nimeä, rahaa niin paljo kuin tahdotte --
ja voitte saada käsityksen siitä vaikutuksesta, jonka hänen
ilmestymisensä teki meihin. Yliherruuteni sai sysäyksen. Maineeni
häikäisemänä etsi hän aluksi ystävyyttäni. Mutta minä kohtelin häntä
kylmästi, ja silloin kääntyi hän vähintäkään nureksimatta minusta pois.
Minä aloin häntä vihata. Hänen menestyksensä rykmentissä ja naisten
kesken saattoi minut epätoivoon. Etsin aihetta riitaan. Mutta minun
pilkkapuheihini vastattiin pilkkapuheilla, jotka minusta aina näyttivät
nokkelammilta ja purevammilta kuin omani; ainakin olivat ne paljoa
hauskempia. Hän laski leikkiä, minä vihasin. Vihdoin, tanssijaisissa,
jotka antoi eräs puolalainen kartanon omistaja, nähtyäni, että kaikki
naiset ja nimenomaan emäntäkin, jonka kera olin hyvissä väleissä,
tekivät hänet huomionsa esineeksi kuiskasin hänen korvaansa karkean
typeryyden. Hänen vihansa leimahti ja hän antoi minulle korvapuustin
Tempasimme miekkamme. Naiset pyörtyivät: meidät erotettiin, mutta vielä
samana yönä läksimme sovitulle paikalle kaksintaistelua varten.
"Aamu koitti. Kahden todistajani kera olin taistelupaikalla ja odotin
sanomattomalla kärsimättömyydellä vastustajaani. Aurinko oli jo noussut
ja sen säteet alkoivat jo kuumottaa. Silloin huomasin hänet etäältä.
Hän tuli jalkaisin, paitahihasillaan, ainoastaan yhden todistajan
seuraamana. Menimme häntä vastaan. Kun hän läheni meitä, huomasin, että
hänen lakkinsa, jota hän piteli käsissään oli täynnä kirsikoita.
"Todistajamme mittasivat kahdentoista askeleen välimatkan. Minun vuoroni
oli ensin laukaista; mutta raivoni ja vihani olivat niin suuret, etten
voinut luottaa käteni varmuuteen, ja voittaakseni aikaa ja
rauhottuakseni luovutin hänelle ensimmäisen laukauksen. Mutta
vastustajani hylkäsi sen. Silloin päätettiin, että arpa saisi ratkaista
Hän ampui ja hänen luotinsa meni lakkini lävitse. Nyt oli minun
vuoroni. Vihdoinkin oli hänen henkensä käsissäni. Katsoin häneen
tarkkaavaisesti havaitakseni hänen kasvoillaan edes hiemankaan
levottomuuden jälkeä. Ei -- siellä seisoi hän pistoolini suun edessä ja
haeskeli kypsiä kirsikoita lakistaan ja syleksi sydänluita eteensä --
ne lentelivät melkein jalkoihini. Hänen kylmäverisyytensä saattoi minut
epätoivoon.
"Mitä hyvää minulle on siitä, jos otan hänen henkensä, kun hän panee
siihen niin vähän arvoa?
"Silloin pälkähti häjynkurinen tuuma mieleeni. Laskin pistoolini alas.
"'Näyttää siltä', sanoin, 'ettette tällä hetkellä ole kuolintuulella.
Haluatte mieluummin syödä aamiaista: En tahdo teitä häiritä.'
"'Ette häiritse minua lainkaan', vastasi hän. 'Pyydän, ampukaa vain...
tai miten haluatte; teidän vuoronne on ampua ja olen milloin tahansa
käytettävänänne.'
"Astuin todistajien kera syrjään ja selitin, ettei tarkotukseni ollut
tällä hetkellä ampua; ja niin oli kohtaus lopussa.
"Erosin palveluksestani ja vetäydyin tänne maalle. Mutta siitä pitäen ei
ole kulunut päivääkään, jona en olisi kostoa ajatellut. Nyt on hetkeni
lyönyt..."
Silvio vetäsi taskustaan kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä,
ja antoi sen käteeni. Joku -- todennäköisesti henkilö, jolla hänen
asiansa olivat hoidettavana -- kirjotti hänelle Moskovasta, että
"kysymyksessä oleva henkilö" aikoo pian mennä naimisiin erään nuoren,
kauniin tytön kera.
"Arvaatte kai", sanoi Silvio, "kuka kysymyksessä oleva henkilö on.
Matkustan Moskovaan. Saadaanpas nähdä, katsooko hän aivan häidensä
edellä kuolemaa silmiin yhtä kylmäverisesti kuin ennen muinoin
kirsikoineen."
Näin sanottuaan nousi hän, heitti lakin maahan ja kulki huoneessa
edestakaisin kuin tiikeri häkissään. Olin kuunnellut häntä vaiti;
omituiset, ristiriitaiset tunteet olivat minut vallanneet.
Palvelija astui sisään ja ilmotti, että hevoset olivat jo valmiina.
Silvio puristi voimakkaasti kättäni ja me syleilimme toisiamme. Hän
istuutui talonpoikaisille rattaille, joilla oli kaksi arkkua, toinen
sisältäen hänen pistoolinsa ja toinen matkatavaransa. Sanoimme vielä
kerran hyvästit ja hevoset kiitivät pois.
II.
Useampia vuosia oli kulunut, ja eräät perheasiat vaativat minut
asettumaan pieneen kyläpahaseen N:n piirissä. Vaikkakin minulla oli
puuhaa maatilallani, en voinut olla huokaamatta ajatellessani
huoletonta, vilkasta elämää, jota siihen asti olin elänyt. Vaikeinta
oli minun tottua viettämään ypöyksin pitkiä, ikäviä talvi- ja
kevätiltoja. Päivälliseen asti onnistuin jotenkuten tappamaan ajan
jutellen starostan kera, innostaen työmiehiä ja katsellen uusia
tekeillä olevia rakennuksia. Mutta pimeän tullen en tiennyt lainkaan
mihin ryhtyä. Vähät kirjat, jotka löysin romuhuoneesta ja kaapista
muistin jo ulkoa. Muutamat kertomukset, joita emännöitsijä Kirilovna
tiesi -- olin jo kuullut moneen kertaan. Talonpoikain laulut alkoivat
minua ikävystyttää; olin paennut jo punssin ja muiden juomain turviin,
mutta niistä sain päänkipuja. Ja sitä paitsi pelkäsin, totuuden
tunnustaakseni, tulevani juopoksi pelkästä surusta -- tunsin
piirissämme monia sellaisia malleja, ne ovat pahimpia lajiaan.
Läheisiä naapureita ei minulla ollut, lukuunottamatta paria kolmea
juoppoa, joiden seurakeskustelu rajottui melkein pelkkiin huokauksiin.
Niiden seuraa parempana pidin yksinäisyydenkin. Lopulta päätin syödä
päivällistä niin myöhään kuin mahdollista ja mennä levolle niin
aikaisin kuin mahdollista. Siten onnistuin iltoja lyhentämään ja päiviä
pitentämään; ja minusta oli kaikki hyvin.
Neljän virstan päässä tilaltani oli kartano, joka kuului kreivitär
B:lle. Mutta siellä asui ainoastaan hoitaja. Kreivitär oli siellä
käynyt ainoastaan kerran, avioliittonsa ensi vuosina ja silloinkin
jäänyt sinne vain kuukaudeksi.
Erakkoelämäni toisena keväänä kuulin eräänä päivänä, että kreivitär
miehensä kera tulisi viettämään kesää maatilalla. Ja tosiaan saapuikin
hän kesäkuun alussa.
Rikkaan naapurin saapuminen on maalla sangen tärkeä tapahtuma.
Tilanomistajat ja heidän alustalaisensa puhuivat siitä kaksi kuukautta
ennen ja kaksi jälkeen. Mitä minuun tulee, täytyy tunnustaakseni, että
tieto nuoren, kauniin naapurittaren saapumisesta kiihotti kovasti
mieltäni. Paloin kärsimättömyydestä, haluten häntä nähdä, ja niin
päätin seuraavana sunnuntaina hänen tulonsa jälkeen päivällisen
syötyäni lähteä linnaan, tervehtimään rouva kreivitärtä lähimpänä
naapurina ja alttiimpana palvelijana.
Lakeija vei minut kreivin huoneeseen ja meni tuloni ilmottamaan. Huone
oli kookas ja kalustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä.
Seinävarsilla seisoi kaappeja kirjoja täytenään, ja jokaisen kaapin
päällä bronssinen rintakuva. Marmorikamiinin yläpuolella oli suuri
peili. Lattialle oli levitetty villakangas ja se peitetty
persialaisilla matoilla. Kun olin erakkolassani vierastunut kaikista
ylellisyysesineistä enkä ollut pitkiin aikoihin nauttinut rikkauden
näkemisestä, valtasi minut eräänlainen arkuus, ja minä odotin kreivin
ilmestymistä samallaisella pelolla kuin maalaisanoja ministeriä, jolle
tahtoo tulla esitetyksi.
Ovi aukeni ja kaunis, noin kolmenkolmatta vuotias mies astui sisään.
Kreivi otti minut vastaan mitä suurimmalla, herttaisimmalla tavalla.
Rohkaisin mieleni ja tahdoin selittää tuloni syyn, mutta en ehtinyt
sitä saada esiin, kun hän jo mitä ystävällisimmin toivotti naapurin
tervetulleeksi. Istuuduimme. Hänen vapaa, miellyttävä pakinansa
karkotti pian saamattoman arkuuteni; ja olin jo saanut takaisin
tavallisen kylmäverisyyteni, kun äkkiä näyttäytyi kreivitär -- ja
hämini oli suurempi entistään. Hän oli todellakin kaunis rouva.
Kreivi esitti minut. Tahdoin näyttää vapaalta, mutta mitä enemmän
ponnistelin esiintyäkseni luonnollisesti, sitä saamattomammaksi ja
hämmentyneemmäksi tunsin itseni. Antaakseen minulle aikaa tyyntyäkseni,
alkoivat uudet tuttavani puhella keskenään, ikäänkuin näyttääkseen,
että kohtelivat minua ilman muodollisuuksia ja kuten vanhaa hyvää
ystävää.
Sillävälin olin noussut, kävelin huoneessa sinne ja tänne, katsellen
kirjoja ja maalauksia. En juuri ymmärrä maalaustaidetta, mutta muuan
taulu veti huomioni puoleensa. Se oli jokin sveitsiläinen maisema,
mutta minun silmiini ei pistänyt tekotavan etevyys, vaan se seikka,
että taulun oli lävistänyt kaksi kuulaa; molemmat reiät olivat aivan
päälletysten.
"Oivallinen laukaus!" huomautin kreiviin kääntyen
"Niin", sanoi hän, "sangen merkillinen laukaus. Oletteko perehtynyt
ampumiseen?" jatkoi hän.
"Jokseenkin hyvin", vastasin sangen iloissani siitä, että keskustelu
oli kääntynyt aiheeseen, josta minäkin voin puhua mukana. "Luulen, että
saan sattumaan korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä, -- tietysti
edellyttäen, että pistooli on minulle tuttu ennaltaan."
"Todellakin?" sanoi kreivitär eloisan harrastuksen ilmeellä. "Ja sinä,
kultaseni, saatko sinäkin kolmenkymmenen askeleen päästä korttiin
sattumaan?"
"Voimmehan jonakin lähimmistä päivistä koettaa", vastasi kreivi.
"Aikoinani en ollut mikään huono ampuja, mutta viiteen vuoteen en ole
pistooliin enää koskenut."
"Oi", huomautin, "silloin löisin vetoa, että ammutte ohi kahdenkymmenen
askeleen päästäkin. Pistoolilla ampuminen vaatii päivittäistä
harjotusta. Tiedän sen kokemuksesta. Rykmentissämme kävin parhaasta
ampujasta. Sitte en sattumalta ottanut pistoolia käteeni kokonaiseen
kuukauteen, omani oli näet korjattavana ja uskokaa pois, herra kreivi,
kun aloin jälleen ampua, ammuin neljä kertaa peräkkäin pullon ohitse
kahdenkymmenen askeleen päästä. Kapteenimme, hauska, hyväntahtoinen
veitikka, sattui olemaan saapuvilla ja sanoi: 'Helkkarissa, toveri,
ethän voi saada edes pulloakaan kallistumaan! Sepäs vasta raittiutta!'
Ei, uskokaa pois, herra kreivi, täytyy alituiseen harjotella itseään,
muuten ruostuu. Paras ampuja, jonka olen konsaan tuntenut, käsitteli
pistoolia joka päivä, ampui vähintään kolme kertaa päivällisen edellä.
Sitä unhotti hän yhtä vähän kuin viinaryyppyään ruuan alle."
Kreiviä ja kreivitärtä näytti miellyttävän se, että olin tullut
puheliaaksi.
"Ja millainen ampuja hän sitte oli."
"No, jos hän esimerkiksi näki kärpäsen seinällä, -- te nauratte, rouva
kreivitär -- mutta se on tosiaankin niin -- kun hän sattumalta näki
kärpäsen, huusi hän: 'Tuos, Kuska, pistoolini!' Kuska tuo ladatun
pistolin. Pau, kärpänen on nuuskana seinässä."
"Sepäs taitoa!" huudahti kreivi. "Ja mikä hänen oli nimensä?"
"Silvio, herra kreivi."
"Silvio!" huusi kreivi hypähtäen pystyyn. "Oletteko tuntenut Silvion?"
"Olenkoko tuntenut! Olimme hyvät ystävät; häntä pidettiin
rykmentissämme omaan väkeen kuuluvana! mutta viiteen vuoteen en ole
hänestä kuullut mitään. Olette siis tekin hänet tuntenut, herra
kreivi?"
"Niin, olen tuntenut hänet, sangen hyvin. Eikö hän kentiesi ole teille
koskaan kertonut omituisesta tapahtumasta elämässään?"
"Tarkotatte kai korvapuustia, jonka hän kerran sai tanssiaisissa
eräältä taivastelijalta."
"Eikö hän sanonut teille tämän taivastelijan nimeä?"
"Ei... mutta herra kreivi", huudahdin, aavistaen asian oikean laidan,
"pyydän anteeksi, en tiennyt... olisitteko te kentiesi hän?"
"Olen, minä itse", vastasi kreivi tavattoman hämillään. "Ja tämä
luotien lävistämä taulu on muisto viimeisestä kohtauksestamme."
"Oi, pyydän, rakas", sanoi kreivitär, "älä puhu siitä. Minua
kauhistuttaa, kun kuulen tuota juttua mainittavan."
"Ei", vastasi kreivi, "minun täytyy herralle kertoa kaikki. Hän tietää,
kuinka loukkasin hänen ystäväänsä, ja on kohtuullista, että hän saa
myös tietää, kuinka Silvio kosti."
Kreivi sysäsi minulle istuimen ja minä kuuntelin uteliaalla
jännityksellä seuraavaa kertomusta: "Ensimäisen kuukauden, _honey
moon_, vietimme täällä, tällä tilalla. Tähän taloon liittyy elämäni
onnellisimman samoinkuin tuskallisimmankin silmänräpäyksen muisto.
"Eräänä iltana olimme ratsastamassa. Vaimoni hevonen pillastui, häntä
alkoi pelottaa, hän laskeutui maahan ja pyysi minua taluttamaan
hevostaan, hän itse menisi jalkaisin kotiin. Siellä näin oven edessä
matkarattaat. Minulle ilmotettiin, että muuan herra odotti huoneessani
ja oli kieltäytynyt ilmottamasta nimeään, oli vain sanonut, että
hänellä on asioita suoritettavana kanssani. Menin huoneeseen ja
pimeänhämärässä näin pitkäpartaisen, pölyttyneen miehen. Hän seisoi
kamiinin luona. Menin hänen luoksensa ja koetin hänen piirteitään
muistella.
"'Etkö tunne minua, kreivi?' sanoi hän väräjävällä äänellä.
"'Silvio!' huusin minä.
"Ja täytyy tunnustaakseni, että tunsin hiusteni nousevan pystyyn.
"'Niin, se olen', jatkoi hän. 'Minulla on vielä laukaus puolellani,
olen tullut sen ampumaan. Oletko valmis?'
"Sivutaskusta näin pistoolin pistävän esiin. Mittasin välimatkaa
kaksitoista askelta ja pyysin häntä heti ampumaan, ennenkuin vaimoni
ehtisi sisään. Hän vitkasteli ja tahtoi valoa. Tuotiin kynttilöitä.
"Suljin oven ja kielsin päästämästä ketään sisään, ja sitte vaadin
vielä kerran häntä ampumaan. Hän kohotti pistoolinsa ja tähtäsi... Minä
luin sekuntteja. Ajattelin häntä, vaimoani... kului kamala minuutti...
Silvio laski alas aseensa.
"'Minusta on ikävää', sanoi hän, 'mutta pistoolini ei ole ladattu
kirsikoilla... luodit ovat niin raskaita... mutta johtuipa mieleeni:
tämä ei näytä kaksintaistelulta, vaan murhalta. En ole tottunut
ampumaan aseetonta miestä. Alkakaamme kuten muinenkin: heittäkäämme
arpaa, kenen on ensiksi ammuttava.'
"Päätäni pyörrytti... luulen, että hylkäsin tarjouksen... vihdoin oli
toinen pistooli ladattuna. Käärimme pari paperilappua, panimme ne
lakkiin, jonka kerran olin ampunut puhki. Vedimme arpaa. Minä voitin
toistamiseen.
"'Sinulla on hittolaisen onni, kreivi', sanoi hän nauraen tavalla, jota
en kina voi unhottaa.
"En tiedä, kuinka oli laitani ja kuinka hänen onnistui minut pakottaa
-- mutta minä ammuin ja luoti sattui tähän tauluun."
Kreivi osotti läväistyä maisemaa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.
Kreivitär oli valkosempi kuin hänen taskuliinansa ja minun oli vaikea
pidättää huudahdustani.
"Ammuin siis", jatkoi kreivi. "Ammuin harhaan, luojan kiitos... sitte
tähtäsi Silvio... tällä kertaa näytti hän todellakin hirvittävältä.
Äkkiä aukenee ovi. Mascha syöksee sisään ja heittäytyy kaulaani. Hänen
läsnäolonsa antoi minulle jälleen rohkeutta.
"'Kultaseni', sanoin, 'etkö sitte näe, että teemme vain pilaa? Kuinka
pelästynyt olet! Mene, mene, juo lasi vettä ja palaa sitte takaisin.
Esitän sinulle sitte vanhan, hyvän toverin.'
"Mascha yhä epäröi.
"'Sanokaa minulle, onko totta, mitä mieheni sanoo?' kysyi hän kääntyen
hirveään Silvioon. 'Onko totta, että on vain leikki kysymyksessä?'
"'Hän laskee aina leikkiä, kreivitär', vastasi Silvio. 'Eräänä päivänä
antoi hän minulle leikillään korvapuustin, leikillään ajoi hän luodin
lakkiini; leikillään ampui hän äsken ohitseni. Nyt sallittanee minunkin
laskea hieman leikkiä...'
"Näin sanoen aikoi hän minua tähdätä -- vaimoni ollessa läsnä!
"Mascha heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"'Nouse, Mascha! Älä häpäise itseäsi!' huusin raivoissani. 'Ja te,
herra, lakkaatteko pilkkaamasta vaimoani? Tahdotteko ampua vai ette?'
"'Enkä ammu', vastasi Silvio. 'Olen tyytyväinen. Tahdoin nähdä sinut
hämmentyneenä ja pelokkaana. Pakotin sinut ampumaan itseäni; olen
tyytyväinen. Tulet aina minut muistamaan; jätän sinut omantuntosi
valtaan.'
"Hän astui askeleen ovea kohden; mutta kynnyksellä hän pysähtyi, heitti
katseen ammuttuun tauluun ja laukaisi, melkein tähtäämättä ohitse
mennen pistoolinsa hänkin.
"Vaimoni pyörtyi. Palvelijat eivät tohtineet pidättää Silviota, vaan
katsoivat häntä kauhuissaan. Hän laskeutui portailta ja huusi ajajaa,
ja ennenkuin olin päässyt oikein tajulleni, oli hän jo poissa."
Kreivi vaikeni.
Täten kuulin lopun kertomuksesta, jonka alku oli niin kiinnittänyt
mieltäni. Sankaria en ole enää senkoommin nähnyt. Väitetään, että
Silvio kapinan aikana olisi kuulunut Alexanteri Ypsilantin johtamaan
harhauskoisten joukkoon ja kaatunut taistelussa Skullenin luona.
Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.
Ivan Petrovitsch Berestoffin maatila sijaitsi eräässä etäisimmistä
kuvernementeistamme. Nuoruudessaan oli hän palvellut kaartissa, mutta
vuonna 1797 ottanut eronsa ja asettunut tilalleen, jota ei enää
milloinkaan jättänyt. Hän oli nainut neidin, joka tosin oli
aatelista sukuperää, mutta eli niukoissa olosuhteissa. Tämä kuoli
lapsivuoteeseen, miehensä ollessa poissa, eräällä etäisellä
syrjätilallaan. Leskeksi jäätyään löysi hän pian lohdutusta
taloudellisista puuhistaan. Hän rakensi talon oman piirustuksensa
mukaan ja perusti kutomatehtaan; hän laittoi rahalliset asiat kuntoon
ja koko tienoo alkoi häntä pitää järkevänä ihmisenä -- mielipide, josta
eivät koskaan olleet erimielisiä ne naapurit, jotka perheidensä ja
koiriensa seuraamina kävivät hänen luonansa. Arkipäivinä oli hän puettu
venäläiseen mekkoon, sunnuntaisin päällystakkiin kotona valmistetusta
kankaasta; hän hoiti itse laskut eikä lukenut sen lisäksi muuta kuin
senaatinlehteä.
Hän oli yleisesti rakastettu, vaikkakin kansa piti häntä liian ylpeänä;
ainoastaan lähin naapuri, Gregor Ivanovitsch Muronski, ei voinut sopia
hänen kanssaan.
Tämä oli venäläinen aatelismies vanhaa mallia. Tuhlattuaan Moskovassa
suurimman osan omaisuuttaan ja samoihin aikoihin jäätyään leskeksi,
palasi hän vielä säästyneelle maatilalleen, jossa hän nyt eli
huikentelevaista elämäänsä, joskin nyt hieman toiseen tapaan. Hän
perusti englantilaisen puutarhan, johon hän hävitti melkein kaiken,
mitä hänellä vielä oli. Hänen hevospoikansa olivat puetut
englantilaisen jockeyn tavoin, hänen tyttärensä kasvattajatar oli
englantilainen. Pellot viljeltiin englantilaiseen tapaan.
"Mutta vieraat kaavat eivät venäläistä leipää lisää", ja huolimatta
tuntuvasta menojen korotuksesta eivät tulot ottaneet lisääntyäkseen.
Maallakin oli hän löytänyt keinoja tehdäkseen uusia velkoja. Mutta
yhtähyvin ei häntä kukaan pitänyt muuna kuin hulluna, sillä hän oli
kuvernementin tilanomistajista ensimäinen, joka panttasi tiluksensa
kiinnityslainaa vastaan -- toimenpide, jota siihen aikaan pidettiin
tavattoman sekavana ja uskaliaana. Hänen moittijoihinsa kuului myös
Berestoff, joka käytti voimakkaimpia sanoja hänestä puhuessaan. Hänen
luonteensa pääominaisuus oli viha moisia uudistuksia vastaan. Hänen oli
mahdoton puhua tyynesti naapurin englantilaiskiihkosta ja hän käytti
joka tilaisuutta tätä arvostellakseen.
Kun hän näytteli omistamiaan laitoksia vierailleen ja hänen
käytännöllinen järjestyksensä houkutteli vieraan ylistyssanoihin, sanoi
hän ironisesti hymyillen:
"No niin, meillä ei ole kuten naapuri Gregor Ivanovitschilla. Kuinka
voisimme tuhlata kaikkemme englantilaisiin tapoihin! Olemme iloiset,
venäläiseen tapaan voimme nälän pitää loitolla."
Tällaiset pilapuheet tulivat Gregor Ivanovitschin korviin -- tietysti
kulkiessaan täydennettynä ja koristeltuna. Englantilaiskiihkoilija voi
sietää arvostelua yhtä vähän kuin sanomalehtimiehiämmekään. Hän raivosi
ja nimitteli panettelijaansa karhuksi ja maanmoukaksi.
Sellaiset olivat molempain tilanomistajain välit keskenään, kun
Berestoffin poika saapui maalle. Hänet oli kasvatettu X:n yliopistossa
ja halusi antautua sotilasuralle; mutta siihen ei hänen isänsä tahtonut
antaa suostumustaan. Mutta siviilivirkoihin ei nuorella miehellä ollut
lainkaan mieltymystä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja niin eleli
nuori Alexis edelleen toimetonna, vapaana herrana, samalla kuitenkin
antaen viiksiensä kasvaa. [Aikaisemmin saivat Venäjällä ainoastaan
sotilashenkilöt kantaa viiksiä.]
Alexis oli pohjaltaan kelpo poika, ja olisi tosiaankin ollut vahinko,
jollei hän koskaan olisi saanut solakkaa vartaloaan näyttää
sotilaspuvussa -- jollei hän olisi saanut näyttäytyä hevosen selässä,
vaan siihen sijaan kyyröttää kansliassa. Naapurit, jotka hänet
metsästysretkillä näkivät aina etunenässä, huolimatta siitä, minne tie
vei, väittivät kaikki yksimielisesti, ettei hänestä kuunaan tulisi
kunnon virkamiestä. Kaikki nuoret naiset olivat panneet hänet merkille
ja heittivät sopivissa tilaisuuksissa salavihkaan hänelle silmäyksiään;
mutta Alexis välitti heistä vähät ja he saivat pitää hänen
haluttomuutensa salaisiin lemmenliittoihin hyvänään. Itse asiassa kulki
erään hänen kirjeensä osote kopioituna heidän keskuudessaan kädestä
käteen: "Akulina Petrovna Kurotschkin, Moskova, Alexisluostarin
vastapäätä, kupariseppä Saveljeffin talo, ja teitä pyydetään
nöyrimmästi antamaan tämä kirje A.N.R:lle."
Kukaan lukijoistamme, joka ei ole asunut maalla, ei voi käsittää,
kuinka lumoavia nämä nuoret maalaisneitoset ovat! Puhtaammassa ilmassa,
puutarhojen varjossa kasvaneina, ammentavat he elämäntuntemuksensa
yksinomaan kirjoista. Yksinäisyys, vapaus ja lukeminen kehittää heissä
aikaisin tunteita ja intohimoja, jotka kaupunkiemme kaunottarille ovat
vieraita. Maalaisille nuorille naisille on postikellon helkyntä
kokonainen elinvaihe, matka lähimpään kaupunkiin on tärkeä tapahtuma,
jonkun vieraan käynti jättää mieleen kauvan kestäviä, ikuisia muistoja.
Luonnollisesti on jokaisella vapaus pitää heidän omituisuuksiaan
pilkkanaan; mutta pinnallisten katsojain pilkka ei kykene painamaan
varjoon heidän todellisia hyviä ominaisuuksiaan, joista etevin on
luonteen riippumattomuus, mitä ilman ei Jean Paulin mukaan voi olla
mitään inhimillistä suuruutta. Pääkaupunkien naiset voivat kentiesi
saada paremman kasvatuksen; mutta seuraelämä kuluttaa pian heidän
luonteensa omituisuudet ja muovaa heidän sielunsa yhtä samanmalliseksi
kuin heidän hiuslaitteensakin. Siinä ei ole kiittämistä eikä
moittimista; kumminkin _nota nostra monet_, kuten antikinen oppinut
sanoo.
Voi helposti käsittää, minkä vaikutuksen Alexis teki nuoriin neitosiin.
Hän oli ensimäinen, joka heistä näytti synkältä ja toiveissaan
pettyneeltä; ensimäinen, joka meille puhui hävitetystä ilostaan ja
lakastuneesta nuoruudestaan; sitäpaitsi kantoi hän surusormusta, johon
oli kuvattu vainajan pää. Tämä kaikki oli uutta tällä paikkakunnalla.
Nuoret tytöt aivan hassahtuivat häneen.
Mutta Liisa -- tai Betsy, kuten Gregor Ivanovitsch häntä tavallisesti
nimitti -- Liisa, anglokiihkoilijan tytär, oli erittäinkin häneen
mielistynyt. Heidän vanhempansa eivät käyneet toistensa luona. Hän ei
ollut nähnyt Alexia, ja tämä oli sentään kaikkien naapurityttöjen
puheenaiheena. Liisa oli seitsentoistavuotias. Hänen mustat silmänsä
ikäänkuin valaisivat hänen tummia ja sangen suloisia kasvojaan. Hän oli
ainoa lapsi ja sentähden hemmoteltu. Hänen vallattomuutensa ja
alituinen hyvä tuulensa ihastutti hänen isäänsä ja saattoi
kasvattajattaren epätoivoon. Tämä oli luulosairas, nelikymmeninen vanha
piika, nimeltään miss Jackson, maalasi kasvojaan ja kulmakarvojaan,
luki "Pamelan" kaksi kertaa vuodessa, sai palkkaa 2,000 ruplaa ja
ikävöi kuollakseen barbarisen Venäjän aroilla.
Liisaa hoiti Nastja, joka vaikkakin hieman vanhempi, oli yhtä vallaton
kuin emäntänsäkin. Nastja piti kovasti emäntänsä puolta; sanalla
sanoen, Nastja oli paljo tärkeämpi henkilö Anossoffin maatilalla kuin
konsanaan uskottu kamarineiti ranskalaisissa murhenäytelmissä.
"Saanko mennä ulos?" kysyi kerran Nastja emäntäänsä pukiessaan.
"Kyllä; mihin menet sitte?"
"Tugilovoon, Berestoffille. Heidän kokkinsa rouvalla on tänään
nimipäivät ja eilen kutsuivat he meidät päivälliselle."
"Merkillistä", sanoi Liisa. "Herrasväet ovat vihollisia mutta
palvelijat ovat keskenään ystävällisellä jalalla."
"Mitä herrasväki meihin kuuluu?" vastasi Nastja; "Ja sitä paitsi kuulun
teille enkä teidän isällenne ja ettehän te ole vielä riidellyt nuoren
Berestoffin kera, taistelkoot vanhukset taistelujaan keskenään, jos
heitä huvittaa."
"Koitapas, Nastja, saada Alexis Berestoff nähdäksesi ja sano sitte
minulle, miltä hän näyttää ja mikä hän on miehiään."
Nastja lupasi, ja Liisa odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan.
Vihdoin illan suussa näyttäytyi Nastja.
"No, Lisaveta Gavrilovna", sanoi hän huoneeseen astuttuaan. "Olen
nähnyt nuoren Berestoffin ja katsellut häntä oikein kuvallisesti;
olimme kaiken päivää yksissä."
"Kaiken päivää yksissä! Kerro, kerro minulle, mitä on tapahtunut!"
"Jos tahdotte -- hyvä. Menimme sinne, minä, Anissja Jegorovna, Nenila,
Dunka -- --"
"Hyvä, hyvä, tiedän. No, ja sitte?"
"Sallikaa, että kerron kaiken järjestyksessään. Saavuimme juuri
ruoka-aikaan. Huone oli väkeä täytenään. Siellä olivat Kolbinskit,
Sacharevskit, kirjurin rouva tyttärineen, Shluedinkit ja -- --"
"No ja Berestoff?"
"Mutta odottakaahan vähäsen. Sitte istuuduimme pöytään. Kirjurin rouva
kunniasijalla, minä hänen rinnallaan -- tyttäret murjottivat, mutta
mitä se minuun kuului..."
"Hyvä isä, Nastja, kuinka pitkäpiimäinen olet noine
yksityisseikkoinesi!"
"Mutta tepäs olette kärsimätön! No, sitte, nousimme pöydästä... kolme
tuntia olimme istuneet ruuan ääressä ja kaikki oli niin oivallista.
Syötyämme menimme puutarhaan pallosille, ja silloin näyttäytyi nuori
herra."
"No, no, onko totta, että hän näyttää niin kauniilta?"
"Ihmeen kaunis! Niin ihana! Pitkä, solakka ja niin
punaposkinen -- --"
"Tosiaankin! Ja minä olen häntä aina kuvitellut kasvoiltaan vaaleaksi.
No, ja kehen hän on? Näyttikö hän surulliselta tai miettivältä --?"
"Hyvä isä, ei lainkaan! En kuunaan ole nähnyt hilpeämpää ihmistä. Hänen
pisti päähänsä leikkiä kerallamme pallosilla."
"Teidän kerallanne! Mahdotonta!"
"Ei lainkaan mahdotonta. Vieläpä hän koetti ottaa meitä kiinnikin ja
suudella."
"Sano mitä sanot, Nastja, mutta tämä on satuja vaan."
"Sulin totuus! Tuskin pääsin hänestä eroon. Hän tahtoi olla kaiken
päivää luonani."
"Mutta sanovathan ihmiset, että hän on rakastunut eikä katso kehenkään
ihmiseen."
"Sitä en tiedä; mitä minuun tulee, katsoi hän minua liiaksikin, samoin
Tanjaa ja kirjurin tytärtä ja Pascha Kolbinskia myös; totta puhuen ei
hän loukannut ketään -- hän on niin herttainen."
"Nämähän ovat ihmeellisiä juttuja. Ja mitä hänestä sanottiin kotonaan?"
"Sanottiin, että hän on sangen kaunis herra -- niin hyvä, niin iloinen.
Vain yksi hänessä oli moitittava -- häntä huvittaa liiaksi juosta
tyttöjen jälestä. Mutta minusta se ei ole niin suuri onnettomuus --
ajan mukaan hän kyllä vakaantuu."
"Tahtoisin niin mielelläni hänet nähdä!" sanoi Liisa huoaten.
"Mikäs sitte estää! Tugilovo ei ole kaukana täältä -- ainoastaan kolme
virstaa: tehkää kävelyretki tai ratsastusmatka sinne päin; varmaankin
hänet tapaatte. Hän lähtee aamuisin varhain pyssyineen metsälle."
"Ei, ei se käy. Hän voisi ajatella, että juoksen hänen jälestään.
Sitäpaitse ovat isämme vihoin keskenään, niin että minun on mahdotonta
tehdä hänen kanssaan tuttavuutta... mutta... ah, Nastja, tiedätkös
mitä, minä pukeudun talonpoikaistytöksi!"
"Niin todellakin! Pukeutukaa karkeaan paitaan ja sarafaniin ja kulkekaa
ujoilematta Tugilovoon päin; lyön vetoa ettei Berestoff kulje
välinpitämätönnä ohitse."
"Ja minä osaan täkäläisiä talonpoikaisnaisia matkia niin mainiosti! Ah,
Nastja, rakas Nastja! Mikä oivallinen päähänpisto!"
Ja Liisa pani maata aikeissa viedä tuumansa perille
Seuraavana päivänä istui hän kauan aiettaan tarkemmin miettien, lähetti
sitte ostamaan karkeaa liinakangasta, sinistä noukkinia ja
vaskinappeja. Nastjan avulla teki hän paidan ja sarafanin ja pani
kaikki palvelijat neula käteen, jotta kaikki oli valmiina illaksi.
Liisa koetti uutta komeuttaan ja täytyi hänen tunnustaa peilin edessä,
ettei hän vielä koskaan ollut esiintynyt niin edukseen. Hän harjotteli
vielä kerran osaansa, niijasi syvään ja pudisteli moneen kertaan
päätänsä, puhui talonpoikaismurretta ja peitti nauraessaan kasvonsa
hihallaan, joka kaikki saavutti Nastjan hyväksymisen.
Yksi vain oli vaikeaa: hän koetti avojaloin kulkea pihan ylitse, mutta
piikit pistelivät hänen hentoja jalkojaan ja hiekka ja kivet tuntuivat
hänestä sietämättömiltä. Mutta Nastja tiesi keinon tähänkin: hän otti
mitan Liisan jaloista ja riensi pian lampuri Trofinille, jolta hän
tilasi parin mitanmukaisia niinivirsuja.
Koitti tuskin seuraava aamu, kun Liisa jo oli hereillä. Koko talo
nukkui vielä. Nastja odotti lampuria portilla. Torvi törähti ja kylän
lammaskatras kulki kartanon ohitse. Nähtyään Nastjan antoi Trofin
hänelle pienen, kirjavan kenkäparin, josta hän sai puolen ruplaa. Liisa
jatkoi tyynesti pukeutumistaan talonpoikaistytöksi; kuiskattuaan
Nastjalle määräyksensä miss Jacksoniin nähden, pujahti hän
takaportaista puutarhaan ja juoksi vapaaseen luontoon.
Aamurusko punasi jo itäistä taivaanrantaa ja kultaiset pilvenhattarat
näyttivät odottavan aurinkoa ikäänkuin hoviliehakot, jotka tähystelevät
hallitsijansa saapumista. Kirkas taivas, aamun raittius, kaste, keveät
tuulenhenkäykset ja lintujen liverrys täyttivät Liisan sydämen
lapsellisella ilolla. Pelko kohdata jonkun tuttavan näytti antavan
siivet hänen jaloilleen. Kun hän saapui metsään, joka oli hänen isänsä
tilusten rajalla, kulki hän hiljemmin. Täällä tahtoi hän Alexia
odottaa.
Kiihkeästi sykki hänen sydämensä, hän tuskin tiesi miksi; mutta eikö
nuoruuden kepposiin liittyvässä pelossa juuri ole niiden pääviehätys?
Liisa tunkeutui metsän synkinpään syvyyteen. Kaukaa kaikuva puronlirinä
tuntui toivottavan nuorta tyttöä tervetulleeksi. Hänen iloisuutensa
hieman hilliintyi. Vähitellen vaipui hän suloisiin unelmiin. Hän
ajatteli... mutta kuinka olisi mahdollista tarkoin kuvailla, mitä
seitsentoistavuotias nuori tyttö ajattelee ollessaan kevätaamuna viiden
aikaan yksin metsässä. Ja niin kulki hän ajatuksissaan tietä, jota
molemmin puolin korkeat puut varjostivat kunnes hänet äkkiä pelästytti
kauniin metsäkoiran haukunta. Liisa kirkaisi. Samassa kuului ääni, joka
huusi:
"Huut, Spogar, huut!..."
Ja nuori metsästäjä astui esiin pensaan takaa.
"Älä pelkää, rakas lapsi", sanoi hän Liisalle. "Koirani ei pure."
Liisa oli jo tointunut pelästyksestään ja osasi käyttää olosuhteita
hyväkseen.
"Mutta, armollinen herra", sanoi hän, teeskennellen osaksi ujoutta,
osaksi pelkoa, "pelkään niin että .. katsokaas sitä vain, se näyttää
niin vihaiselta, voisi taasen törmätä valloilleen."
Alexis -- onhan hänet jo tunnettu -- oli sillävälin katsellut
tarkkaavaisesti nuorta talonpoikaistyttöä.
"Tahdon sinua saattaa, koska niin pelkäät. Sallithan, että saatan
sinua."
"Kuka sinua voisi estää?" vastasi Liisa. "Vapaus vapaille, ja onhan
tiellä tilaa kaikille."
"Mistä tulet?"
"Prilutschinasta. Olen seppä Vasilin tytär ja minun piti kerätä
sieniä."
(Liisalla oli niinikori kainalossaan.)
"Ja sinä, herra? Sinä kai olet Tugilovosta?"
"Niinpä olen. Olen nuoren herran kamaripalvelija."
Alexis koetti sovittaa asemansa seuralaisensa mukaan; mutta Liisa
katsoi häneen ja purskahti nauruun.
"Jopa pääsi valhe", sanoi hän. "En ole niin tuhma kuin luulet. Näen,
että olet nuori herra itse."
"Ja mistä sen näet?"
"Kaikesta."
"Mutta --?"
"No, kuinka olisi mahdollista, ettei voisi erottaa herraa palvelijasta!
Sinähän kannat toista pukua, puhut toisin ja huudat koiraasikin aivan
vieraalla nimellä."
Alexia miellytti Liisa yhä enemmän, ja kun hänen tapansa ei ollut paljo
kursailla nuorten talonpoikastyttöjen edessä, tahtoi hän häntä
syleillä; mutta Liisa hypähti syrjään ja samalla näytti niin
tuimannäköiseltä, että Alexia tavattomasti huvitti; kuitenkin jätti hän
enemmät kiinnitavottelut sikseen.
"Jos toivotte, että edelleenkin olemme hyviä ystäviä", sanoi hän
arvokkaasti, "niin suvaitkaa olla unhottamatta itseänne."
"Kuka sinulle on sellaista viisautta opettanut?" sanoi Alexis nauraen.
"Olisikohan se hyvä tuttuni Nastenka, herrattarenne kamarineiti?
Kulkeeko kulttuuri nyt sellaisia teitä?"
Liisa tunsi poikenneensa osastaan ja paransi heti virheensä.
"Mutta mitä pistääkään päähäsi!" sanoi hän. "Luuletko, etten
milloinkaan ole ollut herrastalossa. Elkää luulkokaan; olen yhtä ja
toista nähnyt ja kuullut. Muuten -- jos lörpöttelen tässä kerallasi, en
löydä yhtään sientä. Mene, herra, tietäsi ja minä menen myös.
Hyvästi..."
Ja Liisa tahtoi mennä.
Alexis tarttui hänen käteensä.
"Mikä nimesi on, kultaseni?"
"Akulina", vastasi Liisa koettaen vapauttaa sormiaan Alexin käsistä.
"Päästäkää minut, herra, on jo aika mennäkseni kotiin."
"No, ystäväni Akulina, tulen aivan varmasti käymään isäsi, seppä
Vasilin luona."
"Miksi niin?" vastasi Liisa vilkkaasti. "Älkää herran tähden tehkö
sitä! Jos kotonani huomataan, että olen metsässä kulkenut herrojen
kera, käy minulle pahasti; isäni, seppä Vasili, löisi minut
kuoliaaksi."
"Mutta minun täytyy ehdottomasti nähdä sinua vastakin."
"No, sitte tulen huomenna tänne jälleen sieniä keräämään."
"Mihin aikaan?"
"No, vaikka aamulla."
"Akulina kulta, tahtoisin sinua suudella, mutta en uskalla. Huomenna
siis tähän aikaan, eikö niin?"
"Niin, niin!"
"Ethän vain minua narraa?"
"En."
"Vanno se."
"No, pyhän perjantain kautta, minä tulen varmaan."