ajateltava. Samassa aukeni ovi ja Gregor Ivanovitsch astui sisään.
"Ahaa!" sanoi Muromski. "No, tehän näytätte jo asian ratkaisseen!"
Lukija vapauttaa meidät tarpeettomasta tehtävästä, lopun kuvaamisesta.
Postimestari ja hänen tyttärensä.
Toukokuussa 1816 matkustin sattumalta Z:n kuvernementissa, tietä, jota
ei nykyisin enää käytetä. Olin vaatimattomasti puettu, matkustin
postikyydillä ja maksoin kaksi hevosta. Siitä oli seurauksena, että
postimestarit [kyytitalon isäntä] kohtelivat minua vähäisellä
kunnioituksella, ja usein täytyi minun ottaa väkisin, mikä mielestäni
oli minulle oikeudella tuleva. Kun olin nuori ja hieman hillitön, oli
tapanani purkaa kiukkuni postimestarien kelvottomuuden ja
epäkohteliaisuuden johdosta, kun troikka, johon minulla oli oikeus,
valjastettiin jonkun ylempiarvoisen henkilön vaunujen eteen.
Oli kuuma päivä. Kolmisen virstan päässä postiasemalta putoili muutamia
vesipisaroita, mutta pian alkoi sataa kuin saavista kaataen ja minä
kastuin ihoa myöten. Asemalle saavuttua oli ensi huoleni muuttaa pukua
niin pian kuin mahdollista, toiseksi tahdoin teetä.
"Kuuletko, Dunja!" huusi postimestari. "Laita samovaari kuntoon ja
nouda kermaa."
Näiden sanojen johdosta pistäysi väliseinän takaa esiin tyttö, joka
mahtoi olla nelissätoista vuosissa, ja riensi tiehensä. Silmiini pisti
hänen kauneutensa.
"Onko hän tyttäresi?" kysyin postimestarilta.
"On, tyttäreni?" vastasi hän tyytyväisellä ylpeydellä. "Hän on niin
älykäs ja vikkelä, kaikessa aivan äitivainajaansa."
Postimestari meni täyttämään käskyäni uusiin hevosiin nähden, jollaikaa
minä katselin kömpelöitä raamatullisia kuvia seinällä, palsamia, joka
kasvoi astiassaan, vuodetta kirjavine uutimineen ja muita esineitä
ympärilläni. Itse postimestarin muistan vielä niin elävästi kuin
seisoisi hän edessäni -- reipas, hyvänlainen noin 50-vuotinen mies,
pukeutunut viheriään mekkoon, jonka rintaa koristi kaksi vaalistuneissa
nauhoissaan riippuvaa ristiä.
Tuskin olin vanhan kuskini kera istuutunut, kun Dunja jo palasi
samovaareineen. Pikku veikistelijä oli muutamalla silmäyksellä
huomannut, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt minuun. Hänen suuret
siniset silmänsä vaipuivat maahan; rupesin hänen kanssaan juttusille.
Hän vastaili vähintäkään ujostelematta, kuten tyttö, joka on nähnyt
maailmaa. Tarjosin hänen isälleen lasin punssia, annoin Dunjalle kupin
teetä ja juttelimme kolmisin aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja.
Hevoset olivat jo kauvan seisoneet valmiina, mutta minulla ei ollut
vielä vähintäkään halua erota postimestarista ja hänen tyttärestään.
Vihdoin sanoin heille jäähyväiset; isä toivotti minulle onnellista
matkaa ja tytär saattoi minua vaunujeni luo.
Eteisessä pysähdyin ja pyysin saada häntä suudella jäähyväisiksi. Dunja
suostui... muistelen suudelleeni sangen monta tyttöä sen jälkeen, kun
tällaisen homman alotin, mutta yhdestäkään ei ole jäänyt mieleeni niin
pysyvää suloista muistoa...
Kului niin useampia vuosia: asianhaarat veivät minut jälleen samaa
tietä samoille seuduille. Muistin postimestarin tyttären ja iloitsin
ajatellessani, että saan häntä jälleen nähdä. Mutta, ajattelin,
mahdollisesti on vanha postimestari jo muuttanut pois, ja Dunja on
luultavasti naimisissa.
Sellainenkin ajatus, että isä tai tytär olisi kuollut, pälkähti
päähäni, ja lähestyin postiasemaa surullisissa aavistuksissa... Hevoset
pysähtyivät pienen kyytitalon eteen.
Huoneeseen astuttuani tunsin heti kuvat seinillä; pöytä ja vuode olivat
vielä entisillä paikoillaan; mutta ikkunalaudalla ei enää ollut mitään
kukkia ja kaikki tyyni huoneessa osotti laiminlyöntiä ja rappeutumista.
Postimestari nukkui lammasnahkaturkkinsa peitossa; saapumiseni herätti
hänet; hän nousi jalkeille...
Hän oli postimestari kuin olikin; mutta kuinka vanhettunut! Hänen
selaillessaan ja kopioidessaan kyytiä koskevia papereitani, katselin
hänen harmaita hiuksiaan, syviä ryppyjä hänen kasvoissaan, joita ei
enää pitkiin aikoihin ollut ajeltu, sekä hänen koukistunutta selkäänsä,
enkä voinut olla kummissani kysymättä, kuinka kolme neljä vuotta olivat
hänen rivakan, voimakkaan miehen voineet muuttaa heikoksi ukoksi.
"Etkö sitte tunne minua?" kysyin häneltä. "Olemmehan hyvät tutut
vanhastaan."
"Kentiesi", vastasi hän nyreästi. "Tästä kulkee maantie; meillä on jo
pysähtynyt paljo matkustajia."
"Voiko Dunjasi vielä hyvin?" jatkoin.
Vanhuksen kasvot synkistyivät.
"Herrapa hänet tiennee!" vastasi hän.
"Sitte hän on mennyt naimisiin?" sanoin.
Vanhus ei ollut kysymystäni kuuntelevinaan ja puuhaili edelleen
paperieni keralla.
Lakkasin kyselemästä ja pyysin kupposen teetä. Uteliaisuuteni ei
jättänyt minua rauhaan, ja toivoin, että tilkkanen punssia irrottaisi
vanhan tuttavani kielen siteistään.
Siinä en erehtynytkään. Ukko ei hylännyt tarjottua lasia. Huomasin,
että rommi sulatti hänen äreän olentonsa. Toisen lasin saatuaan tuli
hän puheliaaksi; hän muisti minut tai oli ainakin muistavinaan, ja niin
kuulin häneltä kertomuksen, joka tavattomasti kiihotti ja jännitti
mieltäni.
"Tunsitte siis Dunjani?" alotti hän. "No, kuka häntä ei tuntenut. Ah,
Dunja, Dunja! Millainen tyttö hän olikaan! Kaikki, jotka tänne tulivat,
ylistivät häntä; kukaan ei sanonut moitteen sanaa. Ylhäiset
rouvashenkilöt lahjottivat hänelle milloin taskuliinoja, milloin parin
korvarenkaita. Matkustavat herrat samaten pysähtyivät täällä ikäänkuin
tahtoen syödä päivällistä tai illallista, mutta todellisuudessa
ainoastaan saadakseen katsella Dunjaani hieman kauvemmin. Ja kuinka
vihastunut joku herrasmies olikaan, Dunjan läheisyydessä rauhottui hän
ja puhui ystävällisesti minulle. Uskokaa pois, herra, hovilaiset ja
sotaherrat tavallisesti jäivät koko puoleksi tunniksikin hänen kanssaan
juttelemaan. Hän hoiti taloa, hän puhdisti kaiken, hän laittoi kaiken
kuntoon, kaikkeen riitti hänellä aikaa. Ja minä vanha narri en voinut
häntä kyllin ihailla, en pitää häntä kyllin suuressa arvossa. Enkö
sitte rakastanut Dunjaani, enkö lastani hemmotellut? Eikö hänen
elämänsä ollut sulaa onnea? Mutta ei, onnettomuuttaan ei voi välttää;
mikä ihmiselle on sallittua, sitä ei voi konsanaan välttää."
Ja sitte kertoi hän seikkaperäisesti onnettomuudestaan. Kolme vuotta
sitte, eräänä talvi-iltana, kun postimestari luki jotakin uutta kirjaa
ja Dunja laittoi väliseinän takana uutta pukua, ajoi troikka taloon.
Matkustaja, jolla oli kirkiisilakki ja sotilaspuku ja oli kääriytynyt
villasaaliin, astui huoneeseen ja tahtoi hevosia. Hevoset eivät olleet
kotona. Kun matkustaja sen kuuli, tahtoi hän korottaa äänensä ja
kasakanpamppunsa, mutta Dunja, joka tällaisiin kohtauksiin oli
tottunut, juoksi huoneeseen ja kääntyi viehkeästi vieraalta kysymään
eikö hän suvainnut ottaa jotakin virkistystä.
Dunjan näyttäytyminen teki tavallisen vaikutuksen. Vieraan vihastus
asettui: hän oli valmis hevosia odottamaan ja tilasi illallista. Kun
hän riisui märän, pitkäkarvaisen lakkinsa, villasaalinsa ja kaapunsa,
seisoi siinä solakka, nuori husaari mustine viiksineen. Hän oli pian
kuin kotonaan ja jutteli rattosasti postimestarin ja hänen tyttärensä
keralla.
Illallinen tuotiin pöytään; hevoset olivat sillävälin palanneet;
postimestari valjastutti ne syöttämättä vaunujen eteen. Mutta
palattuaan huoneeseen tapasi hän nuoren miehen melkein tajutonna
penkillä makaamassa, hän oli alkanut voida pahoin, hänen päätänsä särki
ja hänen oli mahdoton jatkaa matkaansa... Mitä oli tehtävä?
Postimestari luovutti hänelle vuoteensa ja S:sta oli noudettava
lääkäri, jollei hän seuraavana aamuna tuntisi voivansa paremmin.
Seuraavana päivänä oli husaarin laita yhä pahemmin. Hänen palvelijansa
meni kaupunkiin lääkäriä noutamaan. Dunja kääri hänen päänsä liinalla,
jonka hän oli kastellut etikalla ja istui käsitöineen hänen vuoteensa
ääressä. Postimestarin ollessa saapuvilla voihki sairas ja puhui tuskin
luotua sanaa; joi hän sentään kaksi kuppia kahvia ja tilasi voihkaen
päivällistä. Dunja ei poistunut hänen luotaan. Joka hetki tahtoi hän
juodakseen ja Dunja antoi hänelle lasin omaa laittamaansa limonaadia.
Sairas kostutti huuliaan ja joka kerta, kun hän antoi lasin takaisin,
puristi hänen heikko kätensä Dunjan kättä kiitollisuuden merkiksi.
Puolenpäivän rinnassa saapui lääkäri. Hän tunnusteli sairaan valtimoa,
puhui hieman saksaa hänen kanssaan ja selitti sitte venäjäksi, että
sairas tarvitsi vain lepoa ja muutamain päiväin perästä kykenisi
jatkamaan matkaansa. Husaari antoi hänelle viisikolmatta ruplaa
käynnistään ja pyysi häntä päivälliselle. Lääkäri jäi; he söivät
molemmat hyvällä ruokahalulla, joivat pullon viiniä ja erosivat sangen
tyytyväisinä toisistaan. Kului vielä päivä ja husaari voi sangen hyvin.
Hän oli tavattoman iloinen, hän laski leikkiä, milloin Dunjan, milloin
postimestarin kera; vihelteli kaikenlaisia lauluja, puhui matkustajain
kera, kirjotteli heidän hevostilauksiaan päiväkirjaan ja osasi päästä
postimestarin kera niin hyviin väleihin, että tästä oli sangen ikävää,
kun hänen kolmantena aamuna täytyi erota rakastettavasta vieraastaan.
Oli sunnuntai. Dunja pukeutui mennäkseen kirkkoon. Husaarin vaunut
ajettiin porrasten eteen. Hän sanoi postimestarille jäähyväiset,
maksettuaan tälle ensin hyvin vierasvaraisuudesta; Dunjallekin sanoi
hän jäähyväiset, mutta pyysi sitte tätä ajamaan kanssaan kirkolle, joka
oli aivan toisessa päässä kylää. Dunja näytti epäröivän...
"Mitä epäröit?" kysyi hänen isänsä. "Hänen ylhäisyytensä ei ole mikään
susi, ei hän sinua syö, aja vaan kirkolle."
Dunja istuutui vaunuihin husaarin rinnalle. Palvelija hyppäsi
kuskipukille, ajaja vihelsi ja hevoset kiitivät tiehensä.
Vanha postimestari ei käsittänyt, kuinka hän oli Dunjan sallinut lähteä
ajamaan husaarin kera; kuinka hän oli voinut olla niin sokea ja mikä
hänen ymmärryksensä oli pimittänyt. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan
tuntia, kun hänen sydäntään alkoi ahdistaa, ja hän tunsi sellaista
levottomuutta, ettei voinut olla lähtemättä itse kirkolle.
Sinne saavuttuaan näki hän, että ihmiset parhaallaan tulivat ulos
kirkosta, mutta Dunjaa ei näkynyt. Hän riensi kirkkoon; pappi astui
alttarin takaa esiin; lukkari sammutti kynttilöitä; kaksi vanhaa vaimoa
rukoilivat vielä eräässä pimeässä nurkassa; mutta Dunjaa ei ollut
kirkossa. Isäparka kykeni tuskin kysymään, oliko hänen tyttärensä
ollut messussa läsnä. Lukkari vastasi, ettei häntä ollut näkynyt.
Postimestari palasi kotiin enemmän kuolleena kuin elävänä. Hänellä oli
vielä yksi toivo jälellä: Dunja oli voinut saada päähänsä ajaa
seuraavalle postiasemalle, jonka emäntä oli hänen kumminsa.
Epätoivoisen kiihtymyksen tilassa odotti hän palaavaksi troikkaa, joka
hänet oli vienyt. Kyytimies ei palannut. Vihdoin illan suussa palasi
hän, mutta yksin ja päissään, ja hän toi kamalan viestin, että Dunja
oli matkustanut husaarin kera edelleen.
Tätä onnettomuutta ei ukko jaksanut kantaa. Hän vaipui kohta samalle
vuoteelle, jolla petturi oli levännyt päivää aikaisemmin. Ja
harkittuaan kaikkia asianhaaroja tuli postimestari siihen päätöksen,
että husaarin sairaus oli ollut ainoastaan teennäistä. Miesparka joutui
todellisen kuumeen kouriin; hänet vietiin S:ään ja toisen postimestarin
täytyi toistaiseksi astua hänen sijaansa, Lääkäri, joka oli käynyt
husaarin luona, hoiti häntäkin. Tämä vakuutti postimestarille, että
nuori mies oli tuiki terve, ja että hän oli jo silloin epäillyt pahoja
aikeita, mutta kasakanpampun pelosta oli vaiennut. Sanoiko saksalainen
totuuden vaiko ainoastaan kerskui tarkkanäköisyydellään, sitä ei
postimestari tiennyt, mitään lohdutusta ei sairasparka saanut hänen
sanoistaan. Tuskin oli ukko hieman toipunut, kun hän pyysi virastaan
kahden kuukauden vapautta ja läksi jalkaisin tytärtään etsimään.
Papereista tiesi hän, että nuori kapteeni Minski oli matkustanut
Molenskista Pietariin. Mies, joka häntä oli kyydinnyt, oli sanonut,
että Dunja, vaikkakin näytti vapaaehtoisesti lähtevän mukaan, kuitenkin
oli itkenyt koko matkan.
Kentiesi, ajatteli postimestari, tuon vielä kadotetun karitsani
takaisin kotiin.
Näissä mietteissään saapui hän Pietariin. Ismailovin hökkeleissä sai
hän majapaikan erään entisen aliupseerin, vanhan toverinsa luota ja
alkoi etsiä. Pian sai hän tietää, että Minski tosiaankin oli Pietarissa
ja asui "Nöyryyden" hotellissa. Postimestari päätti mennä hänen
luoksensa.
Varhain seuraavana aamuna seisoi hän kapteenin etuhuoneessa ja pyysi
itsensä ilmottamaan vanhana sotilaana, joka halusi hänen ylhäisyyttään
puhutella. Poika, joka harjasi kenkiä, selitti, että herra nukkui vielä
etteikä kukaan päässyt hänen puheilleen ennen yhtätoista. Postimestari
poistui ja palasi määrättyyn aikaan takaisin. Minski tuli itse
yönutussaan ja punaisessa yömyssyssään ulos hänen luoksensa.
"Mitä haluat, hyvä ystävä?" kysyi hän.
Ukon sydän jyskytti, kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä ja hän
kykeni vain vapisevin äänin sanomaan:
"Teidän ylhäisyytenne!... Jumalan nimessä, osottakaa minulle se
armo..."
Minski katsoi häneen terävästi, heittäysi hänen rintaansa vasten,
tarttui hänen käteensä, vei hänet huoneeseensa ja sulki oven.
"Teidän ylhäisyytenne", jatkoi ukko. "Ken on langennut, on kadotettu.
Mutta antakaa minulle ainakin Dunjani takaisin. Olette jo kylliksi
hänen kanssaan leikitelleet. Älkää saattako häntä syyttä suotta
perikatoon."
"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää tehdä tapahtumattomaksi", sanoi
nuori mies kovasti hämillään. "Olen rikkonut teitä vastaan ja valmis
pyytämään anteeksi; mutta älkää ajatelkokaan, että voisin Dunjan laskea
luotani: hän on onnellinen, siitä vastaan kunniasanallani. Mitä tahdot
sitte hänestä? Hän rakastaa minua; hän on vieraantunut entisille
elintavoilleen; kukaan teistä ei voi unhottaa sitä, mikä on
tapahtunut."
Sitte pisti hän jotakin vanhuksen hihaan, avasi oven ja postimestari
näki, tietämättä miten, äkkiä seisovansa jälleen kadulla.
Hän seisoi kauvan liikkumatta; vihdoin huomasi hän paperimytyn hihansa
poimussa. Hän veti sen esiin ja kieritti siitä irralleen useampia
viidenkolmatta ruplan seteliä. Kyynelet tunkeusivat jälleen hänen
silmiinsä -- suuttumuksen kyyneleet. Hän repi setelit kappaleiksi,
heitti ne maahan, polkasi jalallaan päälle ja läksi taipaleelle...
Kulettuaan muutamia askelia, pysähtyi hän ja mietti tarkemmin... ja
palasi takaisin... Mutta setelit olivat poissa. Mutta kun eräs hyvästi
puettu mies huomasi hänet, hyppäsi samainen mies ajurin rattaille,
istuutui ja huusi ajurille: "Pois, pois!"
Postimestari ei häntä seurannut. Hän oli päättänyt palata kotiin. Mutta
ensin halusi hän vielä kerran nähdä Dunjaparkaansa. Tässä tarkotuksessa
palasi hän pari päivää myöhemmin vielä Minskin luo; mutta poika selitti
hänelle karkeaan tapaan, ettei hänen herransa ottanut ketään vastaan,
sysäsi hänet etuhuoneesta kadulle ja sulki oven hänen nenänsä edessä.
Postimestari odotti odottamistaan ja meni sitte tiehensä.
Saman päivän illalla taivalsi hän Litejnajan ylitse kotiaan kohden,
oltuaan ensin messussa "kaikkien raskautettujen" kirkossa. Äkkiä
kiitivät hänen ohitsensa vaunut ja hän tunsi Minskin. Vaunut
pysähtyivät kolmikerroksisen talon edessä ja husaari riensi portaita
ylös. Silloin pälkähti postimestarin päähän onnellinen ajatus. Hän meni
kuskin luo ja kysäsi:
"Kenen ovat nämä hevoset, rakas ystävä? Eivätkös ne ole Minskin?"
"Kyllä, Minskin", vastasi kuski. "Mutta mitä haluat?"
"No, enpä muuta kuin että herrasi käski minun viedä kirjeen hänen
Dunjalleen, mutta minä olen unhottanut, missä hänen Dunjansa asuu."
"Täällä se asuu, toisessa kerroksessa. Mutta tuletpa liian myöhään
kirjeinesi, hyvä herra. Hän on nyt itse hänen luonansa."
"Ei se mitään", sanoi postimestari sykkivin sydämin. "Kiitän vain
neuvostasi, osaan kyllä hoitaa asiani."
Ja näin sanoen nousi hän portaita taloon.
Ovi oli suljettu. Hän soitti. Useampia minuutteja kului ahdistavassa
odotuksessa. Sitte romahti lukko, ovi aukeni.
"Eikös täällä asu Avdotja Simeonovna?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi nuori palvelustyttö. "Mitä tahdot hänestä?"
Vastaamatta sanaakaan astui postimestari etuhuoneeseen.
"Et saa tulla sisään, et saa tulla sisään!" huusi tyttö. "Avdotja
Simeonovnalla on vieraita."
Mutta hänestä välittämättä meni postimestari sisään. Kaksi ensimäistä
huonetta olivat pimeät. Kolmannessa oli valoa. Hän läheni avonaista
ovea ja jäi seisomaan. Minski istui ajatuksiinsa vaipuneena muhkeasti
sisustetussa huoneessa. Dunja, puettuna kaikella muodinmukaisella
soreudella, istui hänen nojatuolinsa käsinojalla kuten ratsastajatar
englantilaisessa satulassaan. Hän silmäili hellästi alas Minskiin ja
kierteli mustia kiharoitaan kallisarvoisin sormuksin koristelluilla
sormillaan. Postimestariparka! Konsanaan ei hän ollut nähnyt tytärtään
niin kauniina. Hän ei voinut olla häntä ihailematta.
"Kuka siellä on?" kysyi Dunja päätänsä kohottamatta.
Postimestari oli vaiti. Kun Dunja ei saanut vastausta, kohotti hän
katseensa -- ja vaipui huudahtaen lattialle.
Pelästynyt Minski riensi luo ja nosti hänet ylös, mutta huomattuaan
ovessa vanhan postimestarin, päästi hän äkkiä Dunjan sylistään, hypähti
päin hänen luoksensa ja sanoi hampaitaan kiristäen ja raivosta
vapisevalla äänellä:
"Mitä täältä haet? Miksi seuraat minua kaikkialle kuin mikäkin ryöväri?
Tahdotko minut murhata? Tiehesi täältä!"
Ja tarttuen kovin kourin ukon kurkkuun, sysäsi hän hänet alas
portaista.
Vanha mies palasi majapaikkaansa. Hänen ystävänsä neuvoi häntä tekemään
valituksen. Mutta hetkisen aprikoituaan, huiskautti postimestari
torjuen kättään ja päätti kaikki enemmät toimenpiteet jättää sikseen.
Kaksi päivää myöhemmin lähti hän Pietarista ja palasi postiasemalleen,
ryhtyen jälleen virkatehtäviinsä.
"Tämä on nyt kolmas vuosi ilman Dunjaani elettävänä, ja sen koommin en
ole häntä kuullut enkä nähnyt. Herra tiesi, vieläkö hän elää vai onko
kuollut. Kaikkea sitä tässä maailmassa tapahtuu. Hän ei ole ensimäinen
eikä viimeinenkään, jonka lurjusmainen matkustaja kietoo verkkoihinsa,
ensin rakastaakseen ja sitte hyljätäkseen. Pietarissa on niin paljo
tällaisia naisolentoja, jotka tänään käyvät silkissä ja sametissa ja
huomenna äärimmäisessä kurjuudessa lakaisevat katuja.
"Kun tulen ajatelleeksi, että Dunja mahdollisesti tällä tavoin voi
joutua perikatoon, silloin en voi välttää syntistä toivomusta, että hän
makaisi haudassa..."
Tämä oli ystäväni, vanhan postimestarin kertomus -- kertomus, jota
useammin kuin kerran keskeyttivät kyyneleet, mitkä hän liikuttavasti
pyyhki pois hihansa suulla, aivan kuin vihastunut Terentitsch
Dmitrijeffin ihanassa balladissa. Nämä kyyneleet oli osaksi kiihottanut
punssikin, jota hän kertoessaan oli tyhjentänyt kokonaista viisi lasia;
mutta kuinka tahansa, ne liikuttivat minua syvästi. Otettuani häneltä
jäähyväiset, kesti kauvan, ennenkuin voin unhottaa vanhan
postimestarin, ja vielä kauvemmin muistin Dunjaa...
Äskettäin matkustaessani Z:n kaupungin lävitse, muistin jälleen vanhan
ystäväni. Kuulin, että postiasema jota hän oli hoitanut, oli
lakkautettu. Kysymykseeni, elikö vanha postimestari vielä, en saanut
mitään tyydyttävää vastausta. Päätin käydä tutulla seudulla, vuokrasin
ajopelit ja ajoin N:n kylään.
Oli syksy. Harmaat pilvet pimittivät taivaan ja kylmä tuuli lakaisi
peltoja, joilta vilja jo oli korjattu, ja ajeli edellään kellastuneita
lehtiä, jotka oli kulkiessaan temponut puista. Auringon lähetessä
laskuaan saavuin kylään ja pysähdyin pienen majatalon eteen.
Eteisestä, jossa Dunja oli minua kerran suudellut, astui portaille
paksu vaimo, joka vastasi kysymykseeni, että vanha postimestari oli
kuollut vuosikausi sitten. Hänen talossaan asui nyt oluenpanija ja hän
itse oli oluenpanijan vaimo. Aloin jo katua hyödytöntä matkaani ja
niitä seitsentä ruplaa, jotka olin suotta tuhlannut.
"Mihin hän kuoli?" kysyin oluenpanijan vaimolta.
"Juomiseen", vastasi hän.
"Ja missä lepää hän haudattuna?"
"Aidan varressa, vaimovainajansa vieressä."
"Voisikohan joku näyttää minulle haudan?"
"Miksettei? Kuules, Vanka! Jätä vihdoinkin kissa rauhaan. Vie tämä
herra kirkkomaalle ja näytä hänelle postimestarin hauta."
Nämä sanat kuultuaan riensi repaleinen, punatukkainen ja lisäksi
toissilmä poikanen luokseni ja vei minut suoraa päätä kirkkomaalle.
"Oletko tuntenut vainajan?" kysyin häneltä tiellä.
"Kuinka en olisi tuntenut! Hänhän neuvoi minulle miten tehdään
pajupillejä. Kuinka usein huusinkaan hänelle -- herra häntä siunatkoon
-- hänen tullessaan kapakasta: 'Setä, setä, anna meille pähkinöitä!' Ja
silloin heitteli hän meille pähkinöitä. Aina leikki hän meidän
kerallamme."
"Ja muistavatko matkustajat vielä häntä?"
"Tästä kulkee nyt enää vähän matkustajia. Väliin käy asessori
paikkakunnalla. Mutta hän ei pidä väliä kuolleista. Viime kesänä ajoi
tänne vaunuilla ylhäinen rouva ja kysyi postimestaria ja kävi hänen
haudallaan."
"Millainen rouva?" kysyin uteliaana.
"Hyvin kaunis rouva", vastasi poika. "Hän ajoi kolmivaljakolla,
mukanaan kolme pientä herraa, imettäjä ja pieni musta koira, ja kun
hänelle sanottiin, että postimestari oli kuollut, alkoi hän itkeä ja
sanoi lapsilleen: 'istukaa täällä hiljaa, minä menen kirkkomaalle.' --
No, minä tarjouduin viemään hänet sinne, mutta hän sanoi tietävänsä
tien. -- Ja sentään antoi hän minulle viisi kopekkaa. Kuinka se olikaan
hyvä rouva!"
Saavuimme kirkkomaalle. Autio paikka, jonka aluetta ei mikään
rajottanut. Yltympärinsä oli puuristejä, mutta ainoaakaan puuta ei
ollut niitä varjostamassa. En ole eläessäni nähnyt niin ikävää
kirkkomaata.
"Tässä on vanhan postimestarin hauta", sanoi poika, hypäten
multakummulle, jolla oli vaskikuvalla koristettu puuristi.
"Ja rouva kävi tällä haudalla?" kysyin.
"Niin", vastasi Vanka. "Katselin häntä loitompaa. Hän heittäytyi maahan
ja jäi kauvaksi niin makaamaan. Sitte palasi hän kylään, kävi papin
luona, antoi hänelle rahaa ja ajoi taasen pois. Mutta minulle antoi hän
viisi kopekkaa -- niin antelias rouva!"
Minäkin annoin pojalle viisi kopekkaa enkä enää katunut, että olin
tehnyt tämän pienen matkan ja menettänyt seitsemän ruplaa.
End of Project Gutenberg's Laukaus y.m. kertomuksia, by Alexander Pushkin