syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi
hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen.
Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli
monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö
huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon
tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan.
Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle,
missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa
päästä esiin pikemmin.
Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsi
Vimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa.
Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla
palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana.
Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt
tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin
pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan.
Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja
pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla
kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan
pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto,
missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään.
Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei
kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat.
»Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta.
»Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan
tavalla.
»Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?»
»Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.»
Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän
työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku
hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen
hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen
vuoteelle kaikinpuolin.
»En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa.
Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.»
»Ette pidä puhtaana», sanoi esimies.
»Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo
onneton lie.»
Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä,
merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän
luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin
uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan
että oikein.
Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen:
»Fröken Lundgrén.»
Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi:
»Isänsä näköinen!»
»Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies.
»No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi
tulla tytöllekin!»
Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli
jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi
korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on
pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään.
»Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »Onko
Maria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta.
»Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä
ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies.
Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu,
minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia
ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa.
Liisa sai nyt Yrjön tuolille.
»Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?»
»Elsa Viion.»
Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti
istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää
jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä.
»Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta.
»Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen.
»Oikein kauniissa puvussakin!»
»Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies.
»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin.
»Seitsemänkymmentä.»
»Kuusikymmentä yhdeksän.»
»Viisikymmentä.»
Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.
Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa,
jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt
hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja
kädet ojeissa.
»Tule tyliin, tule tyliin...» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan.
Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan,
joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi.
»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa
kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän.
»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja
puristi poikaa rintoihinsa.
Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset
lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi.
»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies.
»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän
itki itsekin.
»Kotiin, kotiin, kotiin...»
Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen
miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa
olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta.
»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä.
»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin
pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.»
Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla
silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi
mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä
pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa,
peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen.
Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan
loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani
vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan
vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
»Äiti, äiti, äiti...»
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että
sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja
piirimiehet hypähtivät istuallaan.
»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas
ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren
naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona
itkemässä lapset sylissään.
16
Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä.
Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin
kädessä.
Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan
sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus.
Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului
etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi
kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin
skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja
yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä.
Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja
silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien
toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi
hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja
varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön.
Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja
katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa
hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä.
Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta
herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa
tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja
kysäsi varmuudeksi.
»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten.
»Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä
köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja
esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään
sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan
jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena
huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän
huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.»
»Missä veljesi ja sisaresi ovat?»
»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois
auksuunista.»
»Aappo, pastori, hänhän on täällä?»
»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin
sijalle johonkin.»
»Entä Kristiina?»
»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle
aikaa.»
Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon
kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin
armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei
toinen toisestaan tiennyt.
Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuva
Vimparin kuolemasta.
Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikä
Sinulle kelpaa?
Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja
levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi
vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan.
Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan
kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni
valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi
se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli
pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä.
Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista,
joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut
kuin ihana satu.
Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja
sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa
kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen
takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö
oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla
rannalla.
»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni
kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää... Vaan en voi, en voi...»
Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan,
joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan
Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja
Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt
varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että
tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla
kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan
muutkaan selville siitä päässeet?
»Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit. Saata meidät
ymmärtämään tahtosi. Moni nöyrä sydän huokaa ja tuskissa paatuu. Anna
heille apusi, neuvosi aikoinaan... Elä ole niin salattu... Me jäämme
muuten ilman turvaa, henkemme kuolee, kuivettuu kuin petäjä, joka
hongankeloksi muuttuu...»
Hän oli aamulla vakava, vaan mielensä tuntui keventyneelle. Oli kuin
jotakin toivoa olisi taas ollut ja maailma kirkkaampi. Mutta omituinen
hätä tuntui rinnassa, kun Liisa tuli eineen seudussa käskemään häntä
eineelle tarjoutuen itse olemaan sen aikaa häkin vahtina. Liisalla oli
ollut »muuan asia», josta hän oli jo kauan aikaa intoillut, vaan nyt hän
riemuissaan puristeli Viion lesken käsivarsia.
»Jos olisitte puoltakymmentä vuotta nuorempi ja minä semmoinen viiripää
kuin olin morsianna, niin taas tanssittaisiin!»
»No minkä vuoksi?»
»Muutaman asian vuoksi, joka on minusta hauska ja teistä hauskempi.»
»Sano se sitten.»
»Saatanhan minä sen sanoa», lausui Liisa ja tekeytyi hyvin vakavaksi ja
oli tosissaan. »Siistikää koppero hyvin hyvästi ja pankaa parasta
päällenne illaksi. Minä lainaan merinohuivini teille. Ja miten te
saisitte niin, ettei näkyisi harmajat hiukset, sillä tänne tulee pian
nuori mies, hyvin nuori, paljon nuorempi kuin te ja kaunis. Vaan kaunis
tekin olette vielä. Ja hän teitä äärettömästi -- rakastaa! -- Vaan
menkää nyt syömään ja syökää lujasti, että tulette punaveriseksi.»
Liisa työnsi hänet menemään nauraen.
Viion leski lähti ja tuumi, mitä olla mahtoi oikein Liisan puhe ja
hommansa. Ei se aivan alutonta ole, vaikka taas toisekseen ajatteli: --
saattoi sittenkin olla vain jotain puheenjatkoksi. Liisa rukka kun
koettaa jos jollakin tavoin saada iloisen ja kevyemmän puolen elämästä
esille, vaikka se ei aina onnistu! Huono juttu tämä sellaiseksi oli. Hän
naurahti kuitenkin Liisan hyvälle tahdolle ja rupesi ajattelemaan Liisan
puuhaa ja toimia sekä Elsa vainajan ja heidän kaikkien hyväksi. Ilman
Liisaa ja Latun emäntää olisi ollut heidän elämänsä kurjaa kurjempi.
Omituista oli hänen nyt muistella, miten molemmat ennen tuntuivat
vastenmielisille ja kuitenkin olivat perin juurin hyväsydämisiä ihmisiä.
Nyt oli hän heille äärettömässä rakkauden velassa.
Olisikohan hänessä ollut tätä rakkautta heitä kohtaan, jos hänelle olisi
käynyt hyvin ja heille huonosti? Nöyränä tunnusti hän
kylmäsydämisyytensä Liisaa kohtaan, kun tämä oli vielä tytön hurjimus ja
kaikki hänestä huonoa odottivat. Hän ajatteli samaa kuin muutkin, eikä
rukoilevaa sanaa ollut Liisan puolesta, ei minkäänlaista huolta hänen
tulevaisuudestaan, vaikka Elsasta niin huolehti.
Hänen eteensä nousi linnasta päin tulevalta tieltä linnan vahtimies
jonkun naisen kanssa. Sydän sälähti tuskallisella tunteella ja hiljaa
tietämättään kuiskasi hän:
»Voi armollinen Jumala!»
Nainen katsahti taakseen, pysähtyi ja ojensi kätensä tervehdykseksi
Viion leskelle.
»Mari!» huoahti Viion leski ja suurin silmin katsoen kysyi:
»Minne sinä lapseni nyt?»
Mari hymähti surullisesti, arvellessaan että kysymättäkin sen tiesi.
»Mari rakas...» muuta ei Viion leski osannut sanoa. Hänen sydäntään
viilsi nähdessään hänet näin, vaan tuntui samalla kuin lohduttavalle.
Itkien syleilivät he toisiaan vahtimiehen seisoessa vieressä ja vakavana
katsellessa heitä.
»Jumala olkoon armollinen sinulle lapseni», sanoi Viion leski
nyyhkytyksien välissä, kun Mari itkien pudisti vielä hyvästiksi kättä ja
lähti astumaan rautatien asemalle viepää tietä, vahtimies jälessä.
Mari kulki kiireesti katsomatta minnekään ja astui suoraan vaunuun, joka
oli mustaksi maalattu ja pienet ikkunat varustetut rautaristikoilla.
Näin raskaalta ja vaativalta ei ollut koskaan elämä tuntunut hänestä.
Parempi olisi ollut, kun ei olisi yhtäkään ainoaa, joka oli
ystävällinen, vaan kaikki kylmiä kuin jää, tuomitsevia kuin Jumala.
Voisi silloin itseään puolustaa, ylpeänä kohottaa päänsä ja sanoa pari
murhaavaa sanaa, joilla tappaa heidän haukkumisensa ja tekopyhyydestä
lähteneet nuhteensa ja neuvonsa. Ei olisi velvollisuutta mitään,
itsellään mitään vaatimuksia...
Hän istui otsa vaunun seinää vasten painettuna ja kädet puristettuna
ristiin.
Vahtimies istui asemalle päin olevassa ikkunassa ja katseli ulos.
Hänestä tuntui painostavalle Marin mielenliikutus, se hellytti hänenkin
sydäntään ja aivan kuin lohdutukseksi alkoi hän puhella. Hän selitteli
että paljon on kaupunki muuttunut muutamissa vuosissa. Tämän rautatien
tultua on Vaara aivan kuin uudesta syntynyt. Uusia rakennuksia on
tullut, komeita kuin keskikaupungilla, ja vanhat ovat parsitut. Siellä
täällä näkyy vain joku vanha kömmänä, joka on nyt kurjan näköinen,
vaikka ennen oli paraanpuoleisia. Paljon on parantunut maailma.
Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki
huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja
herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin
paistoi kirkkaammin.
Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli
puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja
röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot
tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan
kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine
leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen --
hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut...
Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli
tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa.
Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan,
liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä
hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui.
Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja
häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden
katseella.
He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti
köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli
jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat
pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin,
joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu.
Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan
huutaen:
»Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!»
Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi
valkoisiin. Kööri aloitti virren:
»Sun haltuus, rakas isäni»...
Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin
vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja
nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen
liikkeelle...
»Hyvä pappi se olikin», sanoi vahtimies vaunuun mennessään, tarkoittaen
sitä Marille. Mari seisoi äänetönnä ikkunassa katsellen metsään päin.
Juna kulki vielä hiljalleen, vaikka kiihtyen vauhdissaan. Muutamalla
kujalla marssi poikia seipäät olalla. Ne olivat nähtävästi sotamiehinä.
Muutamalla viljelemättömäksi jääneellä kedolla tien varressa oli parvi
pieniä tyttöjä. Eräällä oli seppele päässä ja kukitettu muutenkin
runsaasti. Hän mahtoi olla joku morsian -- ehkä kuninkaanpojan morsian!
Mari katsoi heitä niin kauan kuin suinkin näki, istahti penkille
hervottomana ja kuiskasi itsekseen, ennenkuin itku ehti tulla:
»Hyvä Jumala, varjele heidät minun poluiltani!...»
Veturin savun näki Viion leski kiitävän kaukana metsän sisässä, kun hän
palasi häkille. Hän ei ollut voinut puhua sanaakaan Marista Latun
emännälle.
»Vimparin pastori kai meni nyt. Asemalta kuului laulua ja veisuuta»,
sanoi Liisa Viion lesken tullessa.
»Meni siellä Marikin», lausui alakuloisena Viion leski ja Liisan
kysellessä kertoi kohtauksestaan.
»No sattuukin ne asiat vastakkain», sanoi Liisa.
»Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla
evästettynä matkustavat samassa junassa -- eri teitä! On se tämä
maailman meno somaa. Olisi se hauskaa nähdä, millä muodolla Jumala tätä
maailmaa katselee», sanoi Liisa jonkunmoisella uhkamielellä ja lähti
kiireesti pois peläten Viion lesken nuhteita.
Viion leski ei ollut kuullutkaan, mitä Liisa oikeastaan sanoi. Hänen
ajatuksensa olivat menossa Marin mukana. Hän tunsi nyt äidin hellyyttä
ja rakkautta Mariin, jota sääli sydämensä syvyydestä.
»Mari raukka, joka oli turvaton, ilman vähintäkään lohdutusta
maailmassa. Hän oli huonompi kuin sylkylaatikko! Häntä inhoen tahi
surkutellen katsellaan, vaan ken rakkaudella ajattelisi häntä? Ken
todellisella säälillä ajattelee, että hänkin on ollut viaton lapsi,
että Jumalan pyhä kuva hänessä vieläkin on ja että hän on ihminen? Ken
on yhtäkään rukousta hänen edestään lähettänyt niistä, jotka inhovat,
tahi niistäkään, jotka surkeilevat häntä? Hänkin, joka oli niin lähellä
Maria hänen lapsena ollessa, ei muistanut rukouksissaan tuota lasta,
joka äitinsä erehdyksestä oli maailmaan tullut ylenkatseen leima jo
syntyessä otsassaan.»
Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa.
Tuntui katkeralle ja toivottomalle.
»Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän
ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu...»
Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle.
Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu
mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli
menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön
niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä.
Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat
hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan
sitten rupesi itkemään.
»Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi
Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja
toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on
tällaista.»
»Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme.
Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.»
Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista
päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen
kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä
jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan
talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja
silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten
Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista.
Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja
noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan:
»Vimparin Kristiina!»
Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa
purskahti nauramaan.
»Ja sinä naurat?» sanoi äitinsä.
»No nauraahan hevonenkin tuommoiselle kummitukselle!» sanoi Liisa.
»Olisipa pitänyt pastorin olla tässä katsomassa!»
»Liisa! Missä sun säälisi ja ihmisrakkautesi on?» sanoi Viion leski.
»Minä en tunne sääliä, ei Aappokaan ole säälinyt. Tämä on Jumalan
rangaistus Aapolle.»
»Anna sinä olla Aapon alallansa!» sanoi Viion leski. »Hän vastatkoon
Jumalan edessä itse teoistaan. Syytön Kristiina on hänen tähtensä
kärsimään. Ajattele että Kristiinallakin on tunteensa, toiveensa, tahi
on ollut, että hänelläkin on viattomuutensa ollut, jonka kadottamista
saa katua, maine ja kunnia, joitten menettäminen tekee elämän
raskaaksi, että hänessäkin on Jumalan pyhä kuva. Minä olisin luullut,
että sinä, joka olet itse saanut pienenä kärsiä ja taistella ihmisten
kylmyyttä vastaan, joka niin lämmintä rakkautta olet osoittanut
langenneille ja sortuneille tovereillesi, olisit ymmärtänyt tämän.»
»No niin, kyllähän minä sen ymmärrän, että on se ihminen Kristiina
raukkakin ja sääliä häntä tulee ja säälinkin minä», sanoi Liisa. »Mutta
sanokaas, oletteko nähneet koskaan myllynkiven suorastaan sen kaulassa,
joka on pahennuksen tehnyt? Sitä ette ole nähneet eikä sitä näe koskaan.
Sen vuoksi tuntuu hyvälle, kun näkee heidän sivustapäinkään saavan
jonkun kolauksen.»
»Tuomitseminen ja rankaiseminen on jätettävä Jumalalle. Me ihmiset
rukoilkaamme rakkaudella kaikkien edestä, niittenkin edestä, jotka
pahennusta saattavat. Silloin Jumala on kuuleva rukouksemme», sanoi
Viion leski.
Liisa istui äänetönnä kopperon penkillä, jonne kaikki olivat
vetäytyneet. Hän oli vakava ja mietteissään. Oli johtunut mieleen
yht'äkkiä, että hänelläkin on itsellään tyttö.