kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki
hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli
pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana
huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan
hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä
herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa
edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja
viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se
sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat
sanankuulijani!»
Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan
mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää
ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman
asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan.
»Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta
kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu
päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija
Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne
Himmelros.»
Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja
keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei
ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa.
Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi
samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella.
Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään
ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa.
Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää.
Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi
kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa
itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä
silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin
tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä
kunnioitti häntä kuin sankaritarta.
Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki
kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta
jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään
tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen
puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja
pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui
tahtomattaan, tietämättään.
Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se
kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui
juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että
suurin ponnistuksin sai askeleen.
Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa
seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen
onnellisena.
Eläköön! huusi suuri väkijoukko.
Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien
Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun
morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan
Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on
ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta
ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän
nauroi itsekseen.
Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei
ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön
vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa.
Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi.
Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle
sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon
eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa,
muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää
kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää
vasten.
Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen
ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen
pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas
häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä
olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka
hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen
keijukaiset.
Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen
nimeään.
»Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut...»
»Olisihan ollut aika jo tullakin.»
Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään,
Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan
nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä
ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen
vierähtävän kyyneleen.
Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon,
joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle.
»Missä Yrjö?»
Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen
päänsä ojennetulle käsivarrelle.
»Nouse, äiti kulta!»
»Äiti kultasi on pian multa...» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä
katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi
hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa
Yrjön pois.
»Missä Mari?»
Mari nousi näkyviin.
»Liisa?»
»Meni hakemaan pappia.»
»Rovastia?»
»Niin.»
»Ei tarvitsekaan...» Hän nukahti taas siihen.
»Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja
katsottuaan Elsaa, joka nukkui.
»Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä.
»Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut
hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä
olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.»
He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi
kiireimmän kautta ulos.
Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä
puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen
nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja
armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla
valmis.
Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi
kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja
ääneen kysyen:
»Mikä tuo on?»
Pastori naurahti.
»Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi,
äidittömäksikin.»
»Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen
taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi
avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten
niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan
paperossinsa palamaan.
»Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoi
Liisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan.
»Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin...»
Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen.
»Menkää pois!»
»Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi
kiivas viha.
»Viettelijä!»
Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut
kuulleet kuin Latun emäntä.
»Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut
menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä.
»Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan.
»Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen
katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa:
»Hän suutelee minua, auttakaa!»
»Houraa», naurahti pastori.
»Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni
Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se
pudottaa suuren kiven minun päälleni.»
»Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti.
»Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän
huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain
häiritsevän sairaan rauhaa.
»Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta
jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa
minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä
viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille:
»Jääkää Herran armoon ja turviin.»
Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai
kuollutko oli.
Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui
kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken
sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin
vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä
henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja
hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin.
»Lukekaa... Jeesus... lapsia... syliinsä...»
Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän
silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten
alas ja henki pusertautui pois korinalla.
Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus,
lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä:
»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me
kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään
häiritse...»
Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa,
mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi
liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi
seisonut!
»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa
hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua
Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei
muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien
onni tänäkin päivänä.»
Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin
peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei
kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon
puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo
pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä
ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että
ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen
vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet
Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei
saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta
olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui
pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä.
Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka
hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle
jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on
joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn.
»Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä.
Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken
aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan.
»Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistä
Tuiraa.
Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta
ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun
emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin.
Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella
lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut
irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken
tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi
katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili
katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja
katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi
vähitellen selville.
Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta.
Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä
valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja
hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta.
Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä,
kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata
valonsädettä näkynyt.
15
Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen
kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa
oli nyt kutakuinkin turvattu.
Mutta Yrjö raukka?
Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin
tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa.
Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat
lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä,
Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa.
Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että
omakin toimeentulo oli laihaa.
Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän
lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei
raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin.
Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu
ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun
oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei
ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille.
»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen
Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään
kelpasi sitten vieläkin herrain seura.»
»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi.
»Vaan sääli olisi sinne panna.»
»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä.
Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi
sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!»
Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa
jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan.
»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se
on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan
Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin
kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä.
Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että
mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei
vastannut hänen kysymyksiinsä.
Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä
uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän
vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia.
»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» -- »Kohtuhinnoissa.» -- »Ei lähde
isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona
aikana.» -- »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» -- »No kun
ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää
kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla.
»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä
talutteli rekeensä.
»Myyty on», vastasi isäntä.
»Paljonko tuommoinen maksaa?»
»Ei kuin sata.»
»Onko se sokea?»
»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa
vähän kuumottaa.»
»Ei tuo kovin vanhalta näytä.»
»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.»
»Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen
muoria.
»Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella
rekeään.
»Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei
näyttänyt olevan tietävinäänkään.
»Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen.
»Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.»
»Hyvää päivää!» huusi Liisa.
»Päivää, päivää! Kuka se on?»
»Ettekö tunne?»
»En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin,
ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän
uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä
tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn.
»No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä.
Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun
pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli.
»Latun Liisa.»
»Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät
sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?»
Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat
kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa.
»No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä.
»Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän
kahden vanhan tavata toisianne.»
»Mitä?»
»Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin
ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua
kotia.»
»Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on
nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?»
»Elää.»
»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?»
»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?»
Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti.
Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen
suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen.
»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi
mies ja katseli ympärilleen.
»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää
päivää!»
»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi
käydä kolkkasemaan rappusia ylös.
Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies,
pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä.
Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat
penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja
paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja
siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin
huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille.
Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi
seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin
viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia
huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset
odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä
ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat
vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin
muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita --
olihan sitä heilläkin yhtä ja toista.
»Paljoko maksetaan sinusta?»
»Ei kuin viisikymmentä.»
»Pitääkö työtä tehdä?»
»Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin
halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu
työtönnä.»
»Eihän se oikein kulu.»
»Onko muita siinä talossa?»
»On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.»
»Onko pahastikin hullu?»
»Aikatavasta höpsii runsaastikin.»
»Ei ole raivo?»
»Ei ole vielä ollut.»
»Miehenpuoliko se on?»
»Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.»
»Senkö kommersrootin?»
»Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.»
»Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan
oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan.
Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen.
»Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?»
Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään
verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten
kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa.
»Vua tu Vill se elää 'u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti
katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli
tullut ja tervehtinyt tuttaviaan.
»Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?»
Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli.
»Sinä karkasit?» muisteli joku.
»En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien
silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.»
»Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet.
»Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami.
»Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin
pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää.
»Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven
auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän
eteen.»
Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jota
Jaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen.
»Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies.
»Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö
nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?»
»Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies.
»Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko
tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi
huokeammaksi elättäjälle ja elätille.»
»Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi
Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset
kiittivät, kun pääsivät.
Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään.
Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti
jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt
emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat
taas liikkua.
Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä.
Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja,
että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea
kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään.
Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada
silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan
koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin
vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan
katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi
leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla
kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein
helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin.
Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan.
»Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää
tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.»
»Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen
markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin
seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.»
»Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.»
»Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja
pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät
voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.»
»Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.»
»Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen!
Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään
päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!»
»Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne
ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään
taivaankäpyä suuhun panna.»