kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla
me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen
nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä
sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan...»
Minkälainen oli Tuiran mieliala?...
Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä
näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli,
että se on tuleva ja että siinä on Tuira...
Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin
kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan.
Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista
levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se
lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu,
ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän
toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän
pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä
hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja
rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan
menisi.
Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa
vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon
päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä
vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka
sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt
sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan
ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei
uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy
väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse
tiennytkään.
Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei
muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni
kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla
päiväpaisteessa... tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa
kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja
talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui
tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä
oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet
kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi...
enkeliksi...
Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään
ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui
kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena,
pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän
rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä...
Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa.
Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän
urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni,
tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta,
ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä
hän oli kuin vähän koholla maasta -- aivan kuin leväten liikkumatta
minnekään, ajattelematta mitään...
Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen
sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille.
Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan:
»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme,
ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.»
Elsa sanoi vain:
»Antakaa, äiti, anteeksi.»
Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä,
jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön
koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan
mieliksi: ottaa Tuiran.
Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään
ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan,
joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli
hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn
rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja
oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä
Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme,
jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira
sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti
häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei
ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän
kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli
kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama
kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja
itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi
Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta
Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä
nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi
sanoiksi:
»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona
päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla
on siihen syytä!»
Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin,
mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin
äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä,
joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa.
»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata
väsyneenä.
Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet
hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut
nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken
maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja
kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea
istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä.
»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa,
vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä,
levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa
odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.»
Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten
jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla
reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi
lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista.
Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on
kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat
punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.»
Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut
Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin
keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen
katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston
tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi,
ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli
ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi.
Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei
tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän
olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran
syliin...
Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että
oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen.
Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon
painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä
johtui hänelle yht'äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran
sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja
katsoi surullisesti häneen.
Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin
tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen
alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen,
ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt,
vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston
kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään
sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin
luulla aivan kuin säälien Joria.
Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston
kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui
vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli
Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa
kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina
itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa
huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria»
oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä
»Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona
olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui
kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle
vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja
katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi.
Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki
sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata
ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo,
vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä.
Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot,
niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet
onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli
näitäkin.
Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut.
Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan
vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä,
Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.»
Mitä hän sanoisi Jorille? -- Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse
onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei
häntä niin rakasta... He olisivat olleet niin onnellisia.
Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja
kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä.
»Eikö Tuira ole tullutkaan?»
»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti.
Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään
huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian
innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa
luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan.
Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut
muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi
katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli
molemmilla vastauksena.
Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan.
Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä,
jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana
mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä
milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut
keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui
uhkamielisiä ajatuksia.
Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään,
eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle
rakkauttaan.
Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut
välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka
oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja
selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin
Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä
päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan.
Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin
tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle:
»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!»
Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi.
»Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.»
»Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa.
»Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä
juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa.
Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt
muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan
kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet
nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti
niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut
itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen
näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo
hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin
elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen
Tuiran viipymistä.
Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt
häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia
tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli
kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän
puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä
käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen
kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee
käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut.
Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei
mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän
päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä
enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla
pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne
menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras
niinkuin ennenkin.
Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi
rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas
tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita
aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän
ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat,
ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä.
Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun
maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä
rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän
kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin
tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti
päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon
osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei
ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan.
Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!...
Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset
pysähdyksissä. Yht'äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti
kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa
vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä
paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa
karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu.
Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi.
»Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen:
»Kristiina se oli.»
Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti
Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan
hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra?
Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin
puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi
sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia
aivan kuin takaa ajettuna.
Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven
aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin,
josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen
enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on
käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka
näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata,
paljastui niin arvaamatta.
»Ketä täällä on käynyt?»
»Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään.
Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi
silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui
samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus.
»Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti.
»Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa
pyytämään», selitti Liisa.
»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä.
»Olihan sitä vettä.»
»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten:
»Sanoiko Jori mitään?»
»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä
ajattelin sanoa...»
Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan
ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta
noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos.
Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut
elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin
jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa,
jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa.
Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan
häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti
kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan
Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta
ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut
poskelle, vaan kumpi se oli?
Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon
aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä,
nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli
varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä,
viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle.
Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona
lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää
silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä
ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä.
Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori
on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut.
»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli
hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors,
siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen
alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa
tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään
ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena:
»Aiotko sinä kuolla!»
»Eei», vastasi Elsa naurahtaen.
»No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän
taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle
täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.»
Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei
heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä
välinpitämätön.
»Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua.
»Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa.
»Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja
virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle
taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi
hän vielä, ennenkuin alkoi lukea.
»Ei se surullista ole.»
Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen
pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi.
»En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka
erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka
jotakin!»
»Etkö aio vastata sitten?»
»Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas,
tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä
vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan
tullessa vastaan sattuu! Eei -- Risto on liian hyvä mies. -- Mutta
kuule! Missä Tuira?»
»En tiedä suuntiakaan.»
»Milloin hän kävi täällä?»
»Ei hän ole käynyt.»
»On hukkunut varmaankin!»
»Ei ainakaan, jollei viime päivinä.»
»No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?»
»Tosiaankin!»
»Eei. -- Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.»
»Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa
välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.»
»Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti.
»Ei...»
»Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo
minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse
kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!»
Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä:
»Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria
ensi kerta.»
Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan.
»Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen
laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan.
Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista.
Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi
kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe.
Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari
silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti!
Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria
kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet.
Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku
erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka
hetki.
Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui
tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea
aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun
muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun
veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi
värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan
ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen
Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän
itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin
koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä.
Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle
paikalle mennä!
Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin
sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee
istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän
ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi
katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo!