puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin
heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä,
pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että
minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin 'portto, joka kidutan viatonta
lasta'. Silloin lapsi olisi 'viaton', mutta jos sillä on edes
lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton
lapsi, vaan 'huoripenikka'!...»
Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun
heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti.
Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten
ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä
niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa
sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän
ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa,
niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli
toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet
omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he
kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen
hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka
ymmärsi hänen tilaansa.
Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena
ajatuksena:
Jos Jori tietäisi!
Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko
maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja
hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen.
Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi,
varmuus siitä, antoi taas voimaa.
Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään
ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi
olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä
vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi.
Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut
ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin
kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut
niistä tietävinäänkään.
»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!»
sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään.
»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi.
»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi
hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä
sanoin.»
Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun
emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle,
säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin!
Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa
oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa.
»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä
kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana
kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa.
»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun
taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia
olisi häntä koskenut.
»Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla.
Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä
poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän
oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään
oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa,
että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin
Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin
käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen.
»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen
toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen.
Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin
kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten
leikkiä.
Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa
päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka,
istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä
äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran
kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat:
»Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.»
Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa
lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas
puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen
syntynyt.
»Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi
Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen
hänkin äidiltään puolustusta saamaan.
Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun
emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja
sanoi:
»Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!»
Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi»,
sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään,
joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen
kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja
mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen
merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva
Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se
Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee
Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä
Yrjön tykö!»
Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa,
joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään
hyväiltyään sitä kaikin tavoin.
Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma
lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä.
Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut
umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana.
Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa
omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia,
josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut
muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut!
Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla.
Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni!
Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita
sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa!
Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan
samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja
piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä
päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta
enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta,
niin tahtoi hän taas kumota sen.
Kun hän näkee Jorin -- ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan
tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo
kuulutettu -- ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo
vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka
kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja
kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla
rakastamatta heitä!
Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen
kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli
hänellä äännähdys:
»Jori!»
Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui
Elsaa kainaloon lausuen iloisesti:
»Elsa!»
»Mari!»
Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti
vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta
nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet
puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen
herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen
kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi
taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt
sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui.
Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi
hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja
tahtoi häntä pidättää.
»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!»
Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä.
»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te
puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella»,
sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään.
»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.»
»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja
tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan
ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta,
aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei
ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan
kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös
toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin
kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin
ja innostuksella.
»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia.
Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.»
Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen
saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin,
katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään.
Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä
niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot
olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit
silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin
vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti.
Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia,
Elsalle kohteliaalla kumarruksella:
»Saanko luvan tarjota?»
»Kiitos!»
Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui
toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen
seuraansa.
»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin
hauskaa.»
Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona
muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht'äkkiä oudon herran kanssa?
Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran
puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut
kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä
ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra.
Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra,
kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli
ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt
sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi
painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin
tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut
yht'äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain
kanssa!
Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? -- Omenia! -- Mistä ne olet
saanut? Ostanut!
Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän
olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran
kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva
tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia
muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna
omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai
mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta
se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut
jotakin varastettua takanaan.
Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se
tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli.
Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden!
Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin
vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin
ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi
sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa.
Vaan hän olikin ollut piloillaan.
Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että
voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa,
ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja
hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä
tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut
sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli
usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää
silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen:
»Lapsen tehnyt ihminen!»
Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän
yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka
hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja
oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota
vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella
eikä toivoa Jorin rakkautta.
Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella,
arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa.
Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon
hääiltana.
»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme
kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.»
Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota
säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli
Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan
siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa
kaikki tietää.
»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä
kohdatessaan Marin näin yht'äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä
Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa,
joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään.
Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä
siitä herrasta.
»Mooorsianta!» huusi Mari yht'äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko
yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin
ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana,
kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin.
»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta
sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä
tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin
ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä,
vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi
Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen
koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta
puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui
Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa.
»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht'äkkiä.
»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi.
»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut
elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se
Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen
katalan kuin tuo Aappo raukkakin!»
Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä
pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään.
Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja
»morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina
alussa ja lopussa.
Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla
puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun
kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän
pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti,
vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten,
kun Elsa yht'äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin.
Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen,
jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli
sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen,
että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut.
Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä.
Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet
itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin
ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään,
että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian
mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja
Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä
rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti
nauramaan ja nauroi halustaan.
Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden.
Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos
tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli
pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku
toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa
voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi.
Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä
liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli
omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään.
Tuntui helpommalle hetkisen perästä.
Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka
olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet.
Hän nukahti sitten itkuunsa.
14
Elsa oli kitumistaan kitunut, sairastamatta kuihtunut, että hän ei ollut
enää kuin entisensä varjo. Viion leski oli ollut varma, että hän ei enää
kesää näe. Hän tiesi että Elsa itse sitä toivoikin ja toivoi poikaansa
kumppanikseen. Sitä oli hän Elsan huomannut rukoilevan Jumalalta. Ja sen
toivon näki hän Elsan hehkuvassa katseessa, punottavissa poskissa,
hymyssä, joka aina ilmausi hyväillessään poikaansa. Kun Liisa, joka
itsekseen itki hänkin peloissaan, että Elsa kaatuu hautaan seisovilta
jaloiltaan, puhui kuitenkin toivoen kesästä, joka virkistää Elsan, sanoi
Viion leski tyynesti:
»Elsa on kuin istukaspuu, joka imee juuri sen verran nestettä, että
oksat ovat vielä notkeat. Vaan lehden silmuakaan ei näy, kun toiset ovat
jo täydessä lehdessä, ja se kuivettuu kesken kesäisten sateitten.»
»Elkää olko niin toivoton!» sanoi Liisa. »Kuulkaahan mitä minä olen
ajatellut. Minä olen kuvaillut, että Tuira tulee ja Elsa mielistyy
häneen, oppii häntä rakastamaan ja heistä tulee onnellinen pariskunta.
Tuira rakastaa Elsaa vieläkin. Iikka on kirjoittanut, että hän on
tavannut häntä ja että Erkkiä tuntuu vanha suola janottavan. Ettekö
usko, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi? Eihän se mahdottomuus
ole!»
»Liisa kulta! Minä en osaa mitään uskoa, mitään ajatella, en mitään
toivoa. Kaikki on kuin sumussa. Elsa toivoo kuolevansa poikineen. Minä
jään silloin aivan yksin elämään tänne, kitumaan kuin jalkapuuhun, vaan
minä en osaa sittenkään toivoa kuolemaa itselleni. Minun sydämeni on
turtautunut, mutta jotakin kai on tuleva, joka sen sittenkin
pakahduttaa, niin minusta tuntuu.»
»Tekin olette sairas ja ihmekös se!» sanoi Liisa säälien. »Mutta kyllä
vielä parannus tulee. Ei yhtä tuulta kestä iänkaiken.»
Muutamana sunnuntaiaamuna tuli Liisa touhussa ja toi Elsalle kirjeen,
joka oli ollut sulettuna hänelle mieheltään tulleessa kirjeessä. Ja
samaa tietä sanaa puhumatta lähti Liisa takaisin hätäytyneenä hyvästä
mielestä. Hän juoksi kuin olisi ollut johonkin kiire ja kotia tultuaan
itki iloisena onnesta. Se oli Tuiralta, päätti hän. Ja levottomana oli
sitten mieli, sydän löi kiivaasti ajatellessaan, mitä Elsa oli sanova.
»Puhukaa tekin, äiti, Elsalle», sanoi Liisa äidilleen suoraa päätä ja
alkoi kertoa asian alkusiaan myöten. »Teihin hän luottaa ja ottaa
neuvostanne vaarin», sanoi Liisa aivan kuin peläten, että Elsa hylkää
Tuiran.
»Oliko se Tuiralta se kirje?»
»Keneltä se sitten olisi!»
»Eikö Iikan kirjeessä ole mainittu siitä?»
Iikan kirjeessä? Sitä ei ollut Liisa lukenutkaan!
»On sitä sinussakin vielä entistä höläkettä!» nauroi äiti, kun Liisa
luki Iikan kirjeen, jossa oli vain muuan rivi, että muutaman kuukauden
perästä on hän kotona, ja että toimittaa Elsalle tämä Risto Kivisen
kirje, joka pantiin tällä tavoin tulemaan, jotta varmaan perille tulee.
Liisa juoksi taas samaa kyytiä Viiolle.
Elsa oli kiintynyt kirjeeseen niin, ettei katsettaan nostanut Liisan
tullessa. Saatuaan pitkän kirjeen loppuun luki hän sen uudelleen ja
luettuaan jäi hän pitkäksi aikaa mietteisiinsä istuen käsi poskella ja
katsellen ikkunasta pientä pilven sirpaletta, joka oli yksinänsä
keskitaivaalla.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan koko aikana. Sanaa lausumatta ojensi Elsa
kirjeen Liisalle, järjesteli pukunsa ja lähti ulos kävelylle.
Mielessä hetvahteli jotakin keventävää, välähteli jotakin kuin kirkasta,
joka hetkeksi ilahdutti. Hän ei osannut vielä mitään ajatella,
selvitellä, hän tunsi vain aivan kuin olisi ollut jotakin hyvää tulossa.
Keventynein askelin kulki hän kaupungille päin ilman minkäänlaista
aietta, poikkesi puistoon ja asteli hiljalleen sen läpi, yli kadun
toiselle ja niin kulkeutui toisia puistoja rantaan päin. Ensi kerran
huomasi hän kesäisen ilman ja luonnon. Puistot olivat täydessä
kesäpuvussaan, koivut lehdissä ja vihanta ruohokenttä levisi pehmoisen
näköisenä kuin sametti. Tuulenhenki, niin mieto, että ei saanut puitten
lehtiä leputtamaan, liikkui sinne tänne huljutellen ilmassa tuorekasta
kevätkesän tuoksua, jota ehdottomasti hengitti tavallista syvemmälle.
Leppäkerttu laski lyhyttä viehkeää liritystään ja uudisti sen,
kuunneltuaan vastauksen raikuvan jostakin etäältä. Vikkelä ja toimekas
västäräkki juoksi hiekoitettua käytävää, lentää leuhahteli nurmikolle,
siitä kohosi yht'äkkiä räpyttämään jonkun matkan maasta ja parilla
lennon notkauksella siirtyi aidalle, jota myöten juosta piiperti
keikutellen purstoaan.
Elsa katseli kaikkea tarkkaan, kuin olisi se ollut jotakin aivan uutta.
Vaan se oli vanhaa tuttua, millä oli taas uusi viehätyksensä. Hän
istahti muutamalle sohvalle katsellakseen kaikkea oikein perinjuurin ja
katselikin aluksi, vaan sitten unehtui. Kun hän havahtui, niin luuli
kauankin istuneensa. Hän huomasi kaaren, jonka kengällään oli käytävän
hiekkaan piirtänyt, ja tuntui kuin olisi kuullut puhuttavan Marista,
Aaposta, Jorista ja tuhansista seikoista. Hän lähti kävelemään, ja
itsestään pulppusi mieleen tapauksia lapsuuden ajoilta ja myöhemmiltä,
Liisan häistä ja sieltä täältä, aivan kuin vanhat muistot olisivat
ponnahtaneet irralleen sidotusta sykkyrästä ja pyörineet sikin sokin
toistensa ympärillä.
Hän nousi viimeiseltä puistolta kadulle ja lähti rantaan, vavahti ja
yritti pyörtämään takaisin ajatellessaan yht'äkkiä, että jos Tuira
sattuisi juuri nyt tulemaan. Mutta sittenkin hän meni sinne.
Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen.
Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja
seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle.
Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun
hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli
kaunein.