naapureina asuivat, jolloin Elsa opetti lapsia ja kävi usein heidän
asunnossaan. Vaikka Elsa oli ollut lapsi vain, niin oli hän vaikuttanut
virkistävästi ja lohduttavasti aina. Oli tuntenut kuin jotakin turvaa ja
toivoa, aivan kuin hän olisi ollutkin enkeli eikä ihmislapsi. Pitkät
vuodet oli nyt kulunut, että ei ollut häntä nähnyt.
»Teitä en ole nähnyt herran vuosiin. Olette aikaistunut, vaan niin
kaunis olette», puheli Vimparin vaimo, pidellen Elsan kättä omassaan ja
katsellen Elsaa silmiin ihastuneena. »Käykää johonkin istumaan, vaikka
eihän ole juuri istuinpaikkaa. Istukaa tähän vuoteen laidalle.»
Omituiselle tuntui Elsasta. Oli tuttua aivan kuin olisi hän eilen
viimeksi käynyt ja sitten yön aikana muuttunut se, mikä oli muuttunut.
Samat huonekalut, mitä niitä oli, ja ryysyjä kaikkialla. Lapset olivat
kasvoiltaan aikaistuneet, vaan muutenpa ei olisi juuri osannut sanoa
heidän kasvaneen. Outoa oli, kun he suu auki katsoa tollistelivat nyt ja
ennen olivat niin hyviä tuttuja. Surkealle ja kurjalle näytti ja tuntui.
Vimparin vaimo oli kuin haudasta noussut, laiha, silmät syvällä päässä
ja iho mustankellertävä. Ilma oli täällä niin tukehduttava, että alkoi
tuta heti pahoinvointia.
»Onko se vai eikö Elsa naimisissa?» kysyi Vimparin vaimo.
»En minä ole.»
»No sepä kumma, että Elsaa ei ole vielä viety. Vaan ei taida huoliakaan
kaikista. On se kuitenkin jo katsottu ylkämies?»
»Mitä sinä tinkaat toisen asioita!» murahti Vimpari. »Samahan se sinulle
on naivatko toiset vai palavat. Ei suinkaan se sinua hyövää.»
»Ei sen vuoksi, vaan ainahan sitä on halukas kuulemaan», sanoi vaimo ja
rupesi sitten kyselemään Elsan äitiä, miten hän jaksaa, mitä tekee ja
tuumii ja siitä puheltua kysyi, onko Elsa nähnyt nykyisin Aappoa,
selittäen että ei ole kuullut hänestä kaualle aikaa mitään.
»Joka päiväkö sinun pitäisi saada vereksiä tietoja», sanoi Vimpari.
»Tiedäthän että hän on hyvässä tallessa ja papiksi lukea porottaa.»
»Oliko Elsa kuuntelemassa», kysyi Vimparin vaimo, »kun Aappo saarnasi,
milloin se nyt olikaan, isä? Eihän se viime kesänä ollut?»
»Toissa kesänä», ärjäsi Vimpari. »Etkö tuota nyt muista! Toissa kesänä
se täällä saarnasi, vaan on se sitten saarnannut muualla maankirkoissa.
Eikö tuo lie posmittanut jo jonkun puolikymmentä kertaa. Ja hyvästi se
saarnaa. Kyllä se silloinkin, kun täällä saarnasi, maalasi ihmisen
sydämen niinkuin se on, minua oikein nauratti. Ja sitten kun se rupesi
puhumaan kauniisti, niin se oli kaunista, sitä ei jaksanut, se on varma,
puoletkaan käsittää. Raamattua laski sekaan sakeasti. Kyllä sen kuuli
että Aappo raamatun tuntee kuin aapisen. Meidän äitikin itki että minun
jo ilkeäkseni kävi, vaikka ei se itku minultakaan ollut kaukana. Minä
olen monasti ajatellut, että sitä olisi pitänyt Nikkilän saada kuulla,
niin toisin olisi senkin vainajan sielun asiat.»
»Sinä lopikoit taas, isä rukka.»
»Lopikoin! Onko se lopikoimista, kun minä puhun totta asiaa?»
»Vaan anna, me nyt Elsan kanssa haastelemme vähän ja mene sinä katsomaan
eikö sieltä Ville raukka jo ala palailla.»
Vimpari ehti käydä katsomassa ja puhelemassa ja taas katsomassa.
Elsan sydäntä särki, kun Ville kyssäselkä raukka tuli itkien
paleltumassa. Vimpari antoi Villen korin äidille ja rupesi itse
hankaamaan Villen jalkoja ja käsiä lumella. Muut lapset kerääntyivät
äidin ympärille, joka korista jakoi osan itsekullekin, minkä riitti
puolesta kymmenestä potaatista, parista silahkasta ja muutamista
pienistä leivän siruista, mitkä menivät niin tarkoin lapsille, että
Vimparille ei jäänyt mitään eikä hänelle itselleenkään muuta kuin kouran
silmän täysi hienoa murua, jonka kopisti korista helmaansa.
Viion leski itki, kun Elsa kertoi käynnistään.
»Ei ollut kuin luu ja nahka Vimparin vaimossa. Tietäähän sen kun
eläminen oli sen varassa, mitä Ville kerjäämällä saa, ja niin monta
nälkäistä suuta on. Mari heitä on autellut, vaan hän ei ole käynyt
siellä enää pitkiin aikoihin.»
»No minne se Mari on joutunut?»
»Ei se Vimparin vaimo ruvennut selittämään, vaan kiersi kysymykseni.
Vaan minä luulen, että Mari on mennyt maalle.»
»Mitä hän maalle olisi mennyt?»
»Työhön. Mari itse puhui minulle siitä.»
Siihen luuloon he tulivat molemmat ja varmistuivat siinä, kun Liisa tuli
ja tiesi, että koko juttu naisen ruumiin löytämisestä koskesta oli
perätön. Hän oli kysynyt poliisilta ja se oli sanonut, että ei ole
pontta ei perää.
»Jo minä aloin itsekin epäillä tuumiessani, että miten se ruumis olisi
koskesta löydetty. Miten se siinä olisi pysynyt? Veden mukanahan se
olisi mennyt ja painunut jään alle.»
»Kosken pauhun synnyttämää mielikuvitusta koko juttu», sanoi Viion leski
ilahtuneena.
»Niin, taikka kellonvalajan nostama juoru, jotta saisi hyvä-äänisiä
kelloja», nauroi Liisa.
Siitä surusta oli siis päästy ja tuntui kaikista keventyneelle mieli.
Mutta huoleksi kävi taas Vimparin joukon sääliä ja surkua herättävä
elämä.
»Eikö voi se Aappo mitenkään auttaa ja huolehtia heitä?» sanoi Liisa
kuultuaan Elsan kertovan heidän elämästään.
»Jouluna kuuluu aina lähetettävän Aapon kodista apua», kertoi Elsa ja
sanoi Aapon äidin sanoneen, että kyllähän Aappo kulta auttaisi, vaan
eihän hänellä itsellään ole millä auttaa.
»Onhan se niinkin. Vaan onhan niitä muitakin keinoja. Voisihan Aappo
hankkia työtä isälleen käymällä pyytämässä herrastaloissa, joihin hän
on tuttu, tahi muuta neuvoa miettiä», selitti yhä Liisa.
»Mutta keksi sinä, Liisa, nyt joku neuvo, jolla tulevat autetuiksi,
muuten kuolevat siihen kynsilleen», sanoi Elsa. »Sinä olet sellainen
homman ihminen, minä olen niin tyhmä tällaisissa asioissa. Kerjuulle
meidän ei nyt enää sovi lähteä niinkuin käytiin pienempänä.»
»Mitä Vimpari tuumi?» kysyi Liisa aivan kuin syrjään jättäen Elsan
puheen, vaan jäi kuitenkin sitä miettimään.
»Vimpari odotteli vain jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja sanoi, että isoja
aikoja ei enää ole siihen, kun Aappo papiksi joutuu, jolloin ei ole enää
huolta.»
»Vanha virsi. Aivan kuin sitten paranisi!» sanoi Liisa.
»Miksikäs ei paranisi?» kysyi Viion leski. »Tottapa Aappo sitten elättää
vanhempansa ja siskonsa ja huolen pitää heistä, kun kykeneväksi joutuu.»
»Huolehtia voisi hän heitä nytkin ja elättämään hän ei kykene paremmin
papiksikaan tultuaan.»
»Minkätähden?»
»No niinhän sitä sanotaan, että pappina on paha olla: ei ole leipää, kun
on hampaita, eikä ole hampaita sitten kun on leipää. -- Kuule, Elsa!
Huomenna lähdemme köyhäinhoidon esimiehen luo.»
»Minäkinkö?»
»Niin tietysti!»
»Siellä oli Mari käynyt kerran, vaan oli ajettu ovesta ulos!»
»Minäpä en lähdekään ulos niin helpolla. Minä seison näin ja sinä siellä
selkäni takaa ja kainaloni alta selität asian, kerrot miten on ja minä
sitten sanon loppusanat.»
Elsaa mieli naurattamaan, vaan Liisa oli tosissaan. Ja kun Liisa oli
kerran saanut päästä kiinni, niin siinä ei enää auttanut Antin armo eikä
Tuomaan tuluksetkaan.
Ja se kävikin mainiosti. Köyhäinhoidon esimies oli kuunnellut hartaasti
Elsan kertomusta ja luvannut toimittaa avun. Elsa oli hyvillään jos
hyvillään. Hän oli mielestään saanut jollakin tavoin korvatuksi sen
vahingonkin, jota Vimparin joukko oli saanut kärsiä sen aikaa, jonka
Mari oli häntä auttanut.
»Vimparille näytetään taas ihmeitä!» sanoi Liisa hyvillään Viion
leskelle ja kertoi sitten retkestä miten oli käynyt. »Elsan puhe kävi
niin puhtaasti, että siinä ei ollut kuin laukaista. Sinä osaat kertoa,
Elsa, puhella kuin enkeli. Voi kun se esimies katsoi Elsaa korein silmin
ja minullakin sydän hytkähteli ja itku pulppusi kurkussa. -- Mutta
puhellaan sitten illalla enemmän. Minä tulen tänne käsityöni kanssa, kun
saan lapsen nukutetuksi. Puhellaan sitten kaikkia maailman asioita.
Minusta on nyt niin hauska!»
Illalla oli Liisa kuin irti laskettu varsa. Hän oli saanut mieheltään
kirjeen, jota oli kauan odottanut ja huolehtimaan jo alkanut, kun ei
mitään tietoja ollut saanut. Asiat pyörivät taas hyvin päin ja
päällekkäin. Niin meni kaikki kuin messinkihöylällä. Hän oli niin
lapsellisen iloinen ja tyttömäisesti vallaton. Kujeili ja ilvehti heti
ovesta sisään tultuaan.
Elsa rupesi vielä puhelemaan tuosta retkestä, joka hänestä oli niin
erinomainen tapaus. Hän kun oli luullut ulosajettavan, vaan joka käski
istumaan se esimies!
»Vai niin», ihmetteli Viion leskikin, joka ei ollut vielä tätä seikkaa
kuullut.
»Joo!» alkoi Liisa ilvehtiä. »Heti kun minä olin saanut sanotuksi, että
'mamma sikka o saa, pappa helsa o paa', niin esimies sanoi ruotsiksi:
'istukaa vassakuu!' ja minä kiitin franskaksi: 'silvuuplää frankomtee
suspanksee pukspee!' ja kumarsin näin.»
Ja sitten kertoi Liisa sen käynnin niin hassusti, että Viion leski ja
Elsa nauroivat minkä jaksoivat. »Sitten kun me lähdimme, niin sanoi
esimies: 'klöm inte port' ja minä sanoin että 'takkar och pokkar!' ja
esimies niiasi ja pokkasi.»
Kun toiset olivat nauraneet kylläkseen, syötti Liisa heille uusia
juttuja toinen toistaan hullumpia.
»Voi, voi jos olisi se Mari, niin sitten te vasta nauraa saisitte»,
tuumi Liisa, kun Elsa makasi lattialla pitkänään ja Viion leski paineli
sydänalaansa vesien tippuessa silmistä. »Se Mari kun jutun kertoi, niin
sitä ei kärsinyt kuunnella kuin paikotellen.»
»Hyvä tuota olet sinäkin!» oihki Viion leski.
»Ei, vaan jos olisitte kuulleet Marin kertovan siitä, 'kun he akat
lähtivät lystäilemään, purjehtimaan maailman ympäri mutaproomulla'. Sitä
kertomusta kesti pitkän illan, eikä ne akat päässeet lähtemään
sittenkään. Osasi se Mari kuvata akkaväkeä!» sanoi Liisa ja alkoi kertoa
muutamin paikoin Marin juttua.
»Ei tämä ole hyvän edellä», sanoi Viion leski selvittyään vähän
naurusta.
»Eipä taida ollakaan», myönsi Liisa ja aivan kuin sen pelosta vakaantui
ja rupesi puhelemaan oikeista asioista.
Kaikilla tuntui mieli raikkaalle, elämä näytti eriväriselle. Kaikki oli
kuin keventynyt ja väljentynyt. Huolet, jotka mielessä olivat
makailleet, olivat huokeampia, toiveet ja tuumat mieluisempia.
Viion leski ja Liisa kääntyneinä keskusteluun istuivat pöydän ääressä,
jossa tekivät käsitöitään. Elsa hoiteli poikaansa sirkutellen sen kanssa
laitellessaan sitä uuteen pukineeseen.
»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön
pöydän luo toisten nähtäväksi.
»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin
ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili
katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili
sylissä.
»Mummon kultakipene!»
»Kummin ressukka!»
He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä
sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat
Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan
sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi
rinnassa.
»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi:
»meillä kun ei käy miehiä».
»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi
Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja
katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin
sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan
nyt sopisi... Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei
tosi hätää tule. Kuulkaahan...» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion
leskeä.
»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti.
»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen
vaiva... Kuulkaa, lapset... Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari
Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään.
»Omani on!» sanoi Liisa.
»Jaa, sinähän olet naimisissa... Mutta tuota tuota, mitä sinä Liisa
kysyitkään? Niin joo, joo. Joo kihloissa se on!»
»Kuka?» kysyi Liisa.
»Abraham, minun poikani, joka myös Aapoksi kutsutaan», vällötti Vimpari
tosissaan.
»Kihlajaisiako te olette sitten pitänyt?»
»Joo minä taidan olla vähän ryypyssä. Mutta kuulkaa, Viioska. Te ette
tiedä, miten vaikea on joskus uskoa!»
»Uskosta ei voi puhua tuossa tilassa.»
»Tässä tilassa... On helppo uskoa...»
»Onko Aappo kihloissa?» kysäsi Elsa.
»On, on... ja sievän fröökynän on poika kähveltänyt. En minä ole nähnyt,
vaan tottakai se on sievä, kun se on oikein fröökynä.»
»Kuka se on sitten?»
»Sanoi Aappo nimenkin, vaan... olkaapas vaiti... ei se tainnut Hilta
olla, vaan h:n päältä se oli.»
»Kenen tyttäriä?»
»No Montinin...»
»Montinin Hulda!» sanoi Elsa kiihkeästi ja enemmän itselleen kuin
muille.
»Lieneekö tuo totta», sanoi Liisa Elsalle.
»Totta!» tokasi Vimpari pörhistäytyen pystöksi. »Se on totta. Aappo sen
itse sanoi. Ja katsokaa!» Vimpari näytti viisimarkkasta. »Tuon tuippasi
minulle pörssistään Aappo ja vielä koperoi hopioita liivin taskusta...
Niillä ostin minä leipää ja otin muutakin jumalanviljaa... Jumalanviljaa
se on viinakin... en tullut kysyneeksi Aapolta, Aappo sen olisi
tiennyt... Jumalanviljasta se on niinkuin tuo leipä... Kyllä se muori
nyt tulee iloiseksi ja ihmettelee, kun minä paiskaan tuon leipäläjän
rahille ja sanon, että nyt ei ole hätää... Se Aappo se veivaa... Minä
sanoinkin muorille heti, että pappi siitä tulee, vaan muori ei uskonut,
mutta minä uskoin. Ja muori sanoi, etten menisi Aapon tykö, että
herskaapi tykkää pahaa, vaan minä menin ja sanoin kauniisti, että mikä
nyt neuvoksi, nyt kuollaan nälkään, että paha on tulla, vaan paha
tulemattakin olla, ja että hätää ei olisi, vaan kun se Marikin joutui
pois, joka meitä on auttanut... Silloin Aappo rahat väänsi käteeni ja
sanoi, että olisi hän käynyt siellä meidän tykönä, vaan on ollut
kiireitä lukemisia... ja että hän on kihlannut... Ei se ollut Aappo
ollenkaan: puhuttelipa melkein kuin vertaistaan... Saavat hyvän papin
kerrassaan ja siitä vielä pitäjät riitelevät...»
»Missä Mari on?» kysyi Elsa.
»Joo... Mari on vähän reisaamassa», sanoi Vimpari nauraen ja koettaen
vilkuttaa silmää.
»Eivätköhän ne odota kotona Vimparia?» sanoi Viion leski toivoen
pääsevänsä vieraastaan, joka kaikin puolin alkoi käydä sietämättömäksi.
»Joo... minä lähden!» vaan hän kuitenkin puheli vielä paljon ja sekavaa,
josta ei selvää saanut kuin hapuilemalla. Jotakin hän näytti
tarkoittavan, että ei hän olisi pahana pitänyt, jos Aappo olisi nainut
Marin, vaikka parempi oli kuitenkin oikea fröökynä, joka on rikas ja
oikea ihminen.
»Elkää jättäkö leipiänne», muistutettiin häntä, kun oli ovessa menossa.
»Minä otan palatessa.»
»Ettekö mene kotia suoraan?»
»Joo... minä menen...» ja otettuaan leipäpinkkansa lähti hän kompuroiden
porstuassa, jättäen huoneeseen viinan ja ilkeän lian hajun.
»Se oli lystin loppu!» sanoi Liisa katsellen vuoroon Viion leskeä
vuoroon Elsaa, joka istui kädet helmassa ja tuijotti eteensä.
Kukaan ei virkkanut enää sanaakaan, vaan istuivat äänettöminä ja
alakuloisina tuijottaen lamppuun, jonka heikkoääninen kirinä, jota se
piti palaessaan, kuului ainoana äänenä.
Kotia mennessään Liisa näki Vimparin tulevan kaupungilta päin ja jäi
varjopuolella katua katsomaan poikkeaako Vimpari vielä Viiolle. Mutta
hän astua hoippasi keskikatua leipäpinkka olalla ja puheli itsekseen.
Liisa katsoi häntä niin kauan kuin näki hänen kääntyvän maantielle päin.
Maantielle tultua kaivoi Vimpari taskustaan pullon ja imi pari pitkää
siemausta kurkistellen sitten pulloon ja puhellen jotakin sekavaa, että
äiti rukallekin pitää säästää Aapon kihlajaisia.
»Tarvitsee äiti... tekee hyvää ja voimistuttaa...»
Pantuaan pullon taskuunsa katseli hän leipäpinkkaa ja nauroi puhellen
jotain lapsistaan, joitten nimiä mainitsi. Nostettuaan leipäpinkan
olalleen lähti hän astua tarpomaan puhellen ja nauraen. Väliin pysähtyi
ja horjui joka suunnalle ojennellen kättään ja lausuen sekavia sanoja.
Vähin puheli hän sillä tavoin varjolleen, joka liikkui kuutamoista tietä
hänen edellään, väliin jollekin riihen nurkalle tai aidan seipäälle.
Aapon nimeä hän mainitsi suu naurussa. Sanansa kävivät sekavammiksi,
niin että lopulta ei saanut muuta kuin Aapon esille ja senkin sekavasti.
Hän horjui kahta puolta tietä ja käynti kävi yhä epävarmemmaksi, niin
että kompastui viimein silmälleen. Siitä kun suurella vaivalla pääsi
ryömysilleen ja kaikella varovaisuudella pystöön, niin lähti
juoksujalassa eteenpäin, kunnes taas puulasi päälleen. Sitä menoa pääsi
tienhaaraan, jossa lankesi öristen ja jäi vähäksi aikaa makaamaan.
Lakittomin päin lähti taas liikkeelle pitäen lujasti nuorasta, jossa
leipäpinkka killui roikkuen sinne tänne, ja aivan kuin sen painosta
kaatui hän kylelleen tiepuoleen.
»Issikka!» ärähti hän, kun kuului maantieltä romakka kulkusten ääni.
Hevonen katsoa pörhisti metsään arastellen ja kuski silmäsi sinne myös
tarkkaavasti. Tien suun kohdalla näkyi metsässä jotakin liikkuvan, josta
ei selvää saanut. Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä
kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta,
»Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?»
»Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut
mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin
aavemaiselle», selitti nuori sulhanen.
Kuski kiinnitti suitsia, hepo polki kiivaammin tietä ja kulkuset soivat
kiihkeämmin.
Vimpari istui pää rintaa vasten retkottaen ja alkoi sitten pyrkiä
pystöön. Hän pääsi kulkemaan jonkun matkan ja kun näki valon
pilkoittavan asuntonsa ikkunasta, ojensi hän kättään ja tapaili huutoa.
Vimmastuneena ryntäsi hän vaajan takana olevalle törkylumitönkyrälle,
vaan vyöryi siitä alas nurin niskoin ja makasi kuin taidoton jonkun
aikaa. Alkoi sitten öristä ja nousi ryömysilleen haroen käsillään,
kunnes tapasi lähellä olevan leipäpinkan, nousi varoen pystyyn, pääsi
tien laitaan, josta askeleet lähtivät asunnolle, astui polulle, tupsahti
silmälleen syvälle hankeen ja jäi siihen leipäpinkka niskassa...
»Taas viinan uhri», alkoi Vimparista kertomus sanomalehdessä, jota
luettiin Viiolla kolmikannassa. »Tänä aamuna tavattiin työmies Aappo
Vimpari kuoliaaksi paleltuneena n.s. Kontinkankaalla itäisen maantien
varressa, johon oli humalassa uupunut maata. Vimpari asui mainitun
kankaan laidassa, jonne oli matkassa, vaan väkijuomia liiaksi
nautittuaan ei jaksanut perille, vaan yöpyi lumiselle vuoteelle, josta
kontettuneena hänet löysi oma pieni poikansa aamulla. Vimpari oli
varustettu jumalan viljalla: pullo ja leipäpinkka mukana! Perheelle,
joka perheen isän juoppouden ja laiskuuden takia on saanut kärsiä nälkää
ja kurjuutta, oli varmaan mieluinen ja tervetullut leipäpinkka, jonka
poika raahasi kotia selässään, tuodessaan sanoman isän kuolemasta. Suuri
perhe joutuu taas siinäkin köyhäinhoidon rasitukseksi.»
Elsa oli kuivin silmin, kun äitinsä ja Liisa itkivät ja surkuttelivat.
Kun Viion leski säälitellen mainitsi Aappoakin, lausui Elsa tyynesti ja
vakuuttavasti:
»Mari istuu kuritushuoneessa, mutta Jumala on pitänyt huolen, ettei
Aaponkaan kihlajaisilo ole murheeton. Se oli Aapolle rangaistukseksi.»
Viion leski istui äänetönnä, hämmästys ja neuvottomuus kuvautui
kasvoilla.
13
Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven
lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut
kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli
rakastettu.
Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa,
ylpeytensä, henkensä, elämänsä.
Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin
päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka
sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi
toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi
riemuhuudon hänen rinnastaan.
»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!»
Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä
suurempi.
Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin
häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin
kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin
hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä
luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle
muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella
ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut
niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni!
Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen
onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus
tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut
mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut
menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen
onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka
kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään.
Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä
pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi
ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin
kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä
karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä
ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa
vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä
ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen
mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin,
mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten
ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä
arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle
lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin
hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä
kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä.
Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli:
Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos
kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee,
sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on
tyttären käsi herrain taskussa.
Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten
katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla!
Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma
syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole
ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut
käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta.
Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi
kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta.
»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi,
että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan
kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa
minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin
luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan
kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en
ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla,
että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan
niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä
paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa
kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja
Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi: