Elsa.
»Voi Elsa!» ihmetteli Mari lasta katsoessaan. »Aivan kuin...» ja lopun
selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle.
Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi.
»Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!»
»Missä äiti?»
»Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin», vastasi Liisa ja alkoi
selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten
keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen.
Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia.
Ja niin hän itsekin oli.
»Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja
on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin
minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen.
»Äiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan
näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun
astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on
tavallista iloisempi.
Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia
tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut
panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut
pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa
myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei
niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli
ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin
Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja
muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet
ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille
ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille
osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa
tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän
olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt
tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi.
Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että
minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin
joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos
sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon
vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä
lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen.
Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja
aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti
kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän
ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana
päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli
entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt.
Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä
onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka
menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa
oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan,
toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella.
Tuollainen pieni turvaton olento!
Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset,
suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut
Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli
tietämättä pohjastanut myöhemminkin.
Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde
olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt.
Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi,
katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä.
11
Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen.
Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä.
Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin
leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen.
He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa
menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen,
joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei
kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne.
Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin
ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä.
Elsa oli kirkoteltava.
Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle
ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan
sitten se muistui mieleen yht'äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli
hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se
kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla
jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla
polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin
Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta
viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa
Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen
puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin
tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä.
Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä.
Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli
rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti
kehoittaen elämään oikein!
»Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...»
Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta
unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi
äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja
tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan.
»Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi.
Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin
ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki
jälessä. Eikö niin?»
»Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?» sanoi äiti nöyrästi ja itkua
teetellen. »Minkätähden sinä noin riehut?»
»No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin
lipeviksi!»
Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta
tavatakseen hänet.
»Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti!
Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi
kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin
puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!»
Liisaa nauratti ja itketti.
Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin.
»Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja
ylenkatseellisesti naura!»
»Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja
ystävälliseksi.»
»Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän
yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu
on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.»
»Sinullahan on myrkkyhammas suussa», sanoi Liisa, kun Elsa samassa
rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin.
»Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan
säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.»
Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla
ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä.
»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyi lempeä-ääninen rovasti.
»Viion. Elsa Viio minä olen.»
»Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen.
Elsa nauroi Liisaan kääntyen:
»Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.»
Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa.
»Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa
minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...»
Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea
käskettyään Elsan polvilleen laskeutua.
Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen
ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon
päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen
yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä
ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on
pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut
perkeleen valtaan...
Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun
hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli
ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä
tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne
muutkin ihmiset olivat...
Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin
kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut,
muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän
noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei
sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin...
Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi
kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi
kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut
eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin
olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt
niinkuin hän oli toivonut.
Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan.
Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo
pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar!
Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin.
Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti,
hillitsemättä.
»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki
kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki
ynseys rakkaudeksi...»
12
Mari oli ollut Elsalle kuin suojelusenkeli, vaan muutenkin heidän
välinen ystävyytensä oli vahvistunut ja uudistunut heidän puhellessaan
usein kahden kesken myöhäiseen yöhön, kun Mari iltasin tuli Elsan luo.
Muisteltiin lapsuutta ja keskusteltiin elämän kirjavuudesta, iloista ja
suruista, ihasteltiin ja itkettiin. Elsalla jäi mieleen aina Maria
kohtaan sydäntä särkevä sääli. Mari oli niin hyvä, herttainen ja niin
kaunis ja olisi voinut uskoa, että hän voi tulla vielä onnelliseksi,
mutta hän itse oli niin toivoton ja synkkä aina.
Mari oli kertonut, että hän rakastaa vielä Aappoa. Vaikka toisinaan ei
häntä muistanut eikä luullut hänestä välittävänsä, niin usein tuli
kuitenkin yht'äkkiä sellainen ikävän puuska, että ei tiennyt, miten
jaksaa elää, ja piti joskus lähteä katselemaan nähdäkseen häntä edes
vilahdukseltakaan.
»Jos vaan Aappo rakastaisi minua vielä, niin tekisin minä mitä tahansa
ja voisin tehdä. Minä olisin niin hyvä, niin hyvä. Ja minä tekisin työtä
ja auttaisin oikealla tavalla Aapon vanhempia ja veljiä ja siskoja,
raukkoja! Vaan ei Aappo rakasta minua.»
»Ehkä Aappo rakastaa vielä, ja voithan sinä silti olla oikea ihminen.»
»En! Olen minä usein aikonut ruveta oikein elämään. Olen ajatellut
mennä maalle, johonkin hyvin kauas, ettei kukaan tiedä minusta missä
olen, vaan luullaan kuolleeksi. Siellä maallakaan eivät tietäisi kuka
minä olen, eivät muuta kuin, että minä olen Mari. Minä tekisin työtä ja
auttaisin kaikkia, ja kaikki pitäisivät minusta.»
»Ja sitten tulisi Aappo, joka myöskin olisi luullut sinua kuolleeksi ja
ikävöinyt sinua.»
»Niin minä olenkin ajatellut, että Aappo tulisi sitten. Minä olisin
vanha resuinen akka...»
»Minkä vuoksi vanha akka!»
»No mikäs minä olisin? Tietysti vanha resuinen akka ja ruma. Aappo ei
tuntisi. Minä olisin suojelusenkelinä hänen talonsa ja väkensä
ympärillä, aina valmiina ja valppaana kaikkeen. Minä tekisin kaikkea
hyvää, olisin aina onnettomuuden edessä esteenä ja kaiken pahan
parantajana. Ja palkkani olisi Aapon kiitollinen katse ja ystävällinen
sana. Sitten kuolinvuoteellani, kun Aappo kysyisi kuka minä olen,
sanoisin: sule rakkaudella silmäni, sillä minäkin olen sinua rakastanut,
sovita rakkaudella sinäkin vääryytesi minua kohtaan -- olen Ojanniemen
Mari.»
»Mitä palkkiota olisi siitä Marille kaikesta rakkaudestaan? Miksi näin
surullinen elämä ja elämän loppu!»
»Minusta se olisi kaunis ja olisin onnellinen, jos niin elämäni
päättyisi.
Ei Elsa jaksanut sitä sulattaa. Hän jäi kuin jäikin itkemään ja
säälimään ja itkustaan selkeni toivomaan ja uskomaan, että Aappo
rakastaa vielä Maria ja ottaa hänet omakseen. Ja Elsa uskoi tämän valeen
tapahtuvan, kun Aappo kuului joutuvan pian papiksi. Ja niin usein kuin
Mari hävitti surullisilla kertomuksillaan tämän Elsan toivon, rakensi
hän sen uudelleen ja entistä ehompana.
Vaan Mari repi sen sitten rikki katoamalla tietymättömiin jättäen
ikävään ja kaipaukseen Elsan, ihmettelemään ja huolehtimaan Viion lesken
ja Liisan.
Mari oli lähtenyt eräänä päivänä Liisan luota sanoen menevänsä vähän
asioilleen, vaan sille tielle oli hän jäänyt. Liisa oli tavannut sitten
hänet muutamia päiviä sen jälkeen, jolloin Mari oli kertonut hypänneensä
hakemassa huonetta Vimparin joukolle ja saaneensa Kontinkankaan luona
muutamalla pellolla jonkun hökkelin, jonne Vimpari oli joukkoineen
muuttanut. Mari oli aikonut tulla taas Liisan luo ja ruveta työhön, vaan
ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Toista kuukautta oli hän ollut jo aivan
tietymättömissä, niin ettei ollut kuulunut, ei näkynyt jälkiäkään,
vaikka Liisa oli käynyt kurkistelemassa kulkupaikoilla ja kysellytkin
joiltakin Marin tutuilta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän
ihmettelivät Viion leski ja Liisa, vaan Elsa varmistui luulossaan, että
Mari oli mennyt maalle.
Tuntui nyt että Marin kertomus olisi toteutuva, että muuta enää ei voisi
toivoakaan. Hän sille jo itki, samalla kun itki ikäväänsä, Maria
menneenä iäksi päiviksi, sillä olihan hän aikonut mennä niin kauas, että
ei kukaan tiedä. Joskus hän kuitenkin aivan kuin toivoi muuta ja joskus
pelkäsi pahempaakin, kun Liisa viittaili kaikenmoisiin arveluihin.
Muutamana iltana, kun he puhelivat kahden Liisan kanssa Marista, tuntui
Liisa luulevan, että Mari on jotenkin menettänyt itsensä. Ja tähän
takertuivat Elsan ajatukset kiinni kuin tositapaukseen.
»Mari puheli sellaisesta usein hyvin kylmällä välinpitämättömyydellä»,
sanoi Liisa.
Ja sitä mietti sitten Elsa koko illan niin, että kun äiti puhui hänelle
jotakin, niin piti Elsan miettimällä miettiä, mitä se olikaan, eikä hän
tahtonut mitenkään ymmärtää yksinkertaisinta kysymystä. Ja kun levolle
astuessa tuli puhallettiin sammuksiin, tuli yhä selvemmin mieleen
kauhistava ajatus.
Puolikuun heikko valo heijastui ulkoa kuuraisten ikkunain läpi, jotta
huoneessa oli himmeä hämärä. Pakkanen jyski ulkona. Väliin jymähteli
etäämmällä, jolloin kuului kuin joku rakennus olisi rymähtänyt alas.
Väliin lähellä paukahti, jotta huone tärähti. Kosken pauhu kuului
suuriäänisenä ja lähellä, aivan kuin olisi se ollut kadulla kuohumassa,
Viion leskikin heräsi muutaman kerran ja lausui itsekseen:
»Kylläpä se nyt huutaa!»
Tuntui kamalalle aivan kuin jotakin kauhistavaa olisi tapahtumassa. Hän
nousi katsomaan lasta. Se nukkui rauhallisesti, mikä rauhoitti häntäkin,
niin että pääsi jonkun hetken perästä taas uneen.
Elsa ei ollut vielä silmän täyttä unta saanut. Kauhistava kuva väikkyi
mielessä.
Hän näki Marin seisovan sillalla kaidepuuta vasten, siirtyvän penkin
kohdalle, nousevan penkille ja siitä kaidepuulle ja hyppäävän alas,
uppoavan kuohuihin ja painuvan jään alle...
Kauhistutti että ruumista karsi, värisytti joka jäsentä.
Mustia aaveita lenteli kosken kuohujen päällä, seisoksi jään reunoilla
ja sillalla, ja pauhu oli kuin niiden huutoa... Se oli kuin pahojen
henkien veisuuta...
Kun Elsa painoi silmänsä umpeen karkoittaakseen kauhistuttavaa kuvaa,
niin näkyi se selvemmin ja pauhu kuului kovemmin, ja tuntui kuin
huoneessa olisi liikkunut joku ja ovesta tullut toisia sisään. Kun hän
avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, oli kuin kummituksia kaikkialla.
Lapsen kätkyen ääressäkin röhmötti joku akka. Hän terästi katseensa ja
huomasi, että siinä olikin vain tuoli ja siinä vaatteita. Kaikki hän sai
selvitetyksi, vaan kun taas jonkun ajan perästä loi niihin katseensa,
muodostivat ne uusia kummituksia.
Hän nousi, otti tulen ja rupesi työhön, vaan itki isomman ajan. Kun äiti
aamulla heräsi, niin pani hän levolle niin uupuneena, että oli hervoton
kuin lankavyyhti.
Päivällä tuli Liisa ja kertoi puhuttavan, että koskesta on löydetty
naisen ruumis, vaan ei tietty nimeä.
Kaikki katselivat toisiaan kysyvästi ja lukivat saman vastauksen
toistensa katseista:
Mari!
»Millä kannalla se Marin elämä oikeastaan oli?» kysyi Viion leski aralla
ja säälin äänellä.
»Mari raukka!» huokasi Liisa. »Olihan se hänen elämänsä sellaista kuin
oli. Kuka sitä olisi uskonut hänestä! Hän oli vieläkin niin soma tyttö.
Niin hyväsydäminen ja hellätunteinen, että ei enempää enää toinen.
Tuntui että hän voisi antaa vaikka silmän päästään toiselle, jos sillä
voi auttaa. Ja niin herttainen hän oli, kun oli tavallisella tuulella.
Minä mielistyin kovasti häneen tällä aikaa, kun hän oli meillä. Eikä
hänen elämässään silloin ollut moitteen sijaa.»
Hetken ääneti oltuaan, aivan kuin itsekseen muistellen Maria, jatkoi
Liisa:
»Toisinaan kun hän oli iloinen, niin ei mukavampaa ihmistä toista. Hän
kun rupesi leikkiä panemaan, niin sai nauraa selkä suorana. Hän laski
juttuja, toinen toistaan hullumpia. Ja ihmisiä hän osasi kuvata, huomasi
heidän omituisuutensa heti ensi silmäilyllä. Ja kaikista asioista löysi
hän hassunkin puolen. Mutta osasi hän puhella vakavastikin ja sitä
kelpasi kuunnella. Se ei ollutkaan tyhjää korupuhetta, vaan ytimekästä
ja sydämellistä. Ymmärsi hän ja tiesi oikean ja väärän. Säästi muita ja
tuomitsi itseään. Selvillä hänellä oli, millainen hänen elämänsä pitäisi
olla, ja hän ihasteli oikeaa elämää, mutta hän lopetti puheensa siitä
aina ivallisesti sanoen: 'kun pääsisi rouvaksi, niin keittäisi
hernettä!'»
Jonkun aikaa mietittyään jatkoi taas Liisa:
»Omituinen ihminen oli se Mari. Auta armias, kun hän sattui pahalle
tuulelle! Ei osannut olla mieliksi mitenkään. Hän simppuili, oikutteli,
ylpeili ja oli hyvin levoton. Kummallinen sielu hän oli. Minä olen monta
kertaa ihmetellyt, että tuosta ujosta Marista, meidän kainosta
kuninkaanpojan morsiamesta -- muistathan, Elsa! -- on tullut tuollainen
seikkailija. Maailman koulussa sitä muuttunee jos millaiseksi, ja sen
koulun kokemusta hänellä näytti olevan suuret varastot.»
»Mari raukka!» säälitteli Viion leski. »Jokohan hän nyt on päivänsä
päättänyt?»
»Ei se olisi ihme. Hän oli väliin niin synkkämielinen, että minua oikein
peloitti.»
Elsalla oli kiertyneet vedet silmiin. Hän tunsi nyt vasta oikein, miten
hyvä ja läheinen ystävä Mari oli hänelle ja miten paljon heillä elämässä
oli yhteistä. Yhteinen päivänkirkas lapsuus, yhteinen nuoruus, joka
alussa oli niin ollut ruusupukuinen...
Toimensa, tuumansa lapsuudesta saakka kulkivat nyt muistissa kuin
tapaukset miellyttävästä kirjasta... Rakkaus täytti mielen mennyttä
ystävää kohtaan, joka oli osoittanut olevansa paljasta hyvyyttä,
uhraavaisuutta. Ja säälivä suru täytti mielen, ajatellessa, että hänen
vaatimaton toiveensa, joka oli rakkauden uhrausta, ei voinut toteutua
sekään.
He istuivat ääneti pitkän aikaa, kunnes Viion leski kysyi:
»Ehkä Vimparilla tietäisivät jotakin Marista?»
Elsa oli kuin käsketty heti valmis lähtemään sieltä tiedustelemaan. Mari
oli usein puhunut Vimpareista, joita sääli ja surkutteli, ja tuntui että
hän on ollut väliin siellä pitkät ajat jokapäiväinen vieras.
»Minä lähden käymään siellä.»
Maantieltä poikkesi kesällä ensimäinen tienhaara Kontinkankaalle, jonka
takana Vimparin asunto oli. Tie lähti nytkin sinne vetämään. Outoa oli
Elsasta kulkea talvella näitä seutuja. Joka puun, kiven ja kuopan tunsi
hän ennen kesillä täälläkin, vaan nyt näytti kaikki vieraalle ja oli
aivan kuin toinen paikka. Tien oheen oli ilmestynyt pitkä, punaiseksi
maalattu pylväs, jonka nenässä oli suuri valkoinen taulu. »Kaikki rosga
ja saasda kuin kaupungist tulee lanke tämän boolun takkapuolelle», oli
taulussa kirjoitus ja sen takana oli korkeat kummut likalunta. Niitten
luo päättyi tie ja ainoastaan syvät askeleet jatkuivat sinne päin, missä
Vimparin asunto oli, mikä näkyikin vähän metsän läpi. Elsa lähti tätä
askeltietä ja humahti heti polvia myöten lumeen, josta vaivoin pääsi
ottamaan toisen askeleen. Sillä tavalla teki hän taivalta, huppuroiden
hangessa, mistä sai aina vähän väliä palata haromaan kalossejaan.
Vimpari, joka oli asuntonsa ikkunasta pitänyt alituista vahtia odotellen
Villeä tulevaksi kaupungista kerjuumatkalta, pyöristi silmiään
huomatessaan odottamattoman tulijan.
Kuka se on? Mari se ei voinut olla eikä ollutkaan. Mari oli
lihavanpuoleinen, tämä oli siro. Olisi luullut herrasnaiseksi, jos olisi
hattu ollut. Vaan ovathan jotkut herrasnaisetkin huivi päässä. Voi olla
joku jumalinen herrasnainen. Vaan nuori on hän jumaliseksi. Kaikessa
tapauksessa ilahtui kuitenkin Vimpari ja alkoi kuvailla jo ihmeitä.
Ihmettä oli hän odottanutkin ja ehtinyt jo olla odottamattakin ja
eläminen näyttänyt aivan mahdottomalle. Äiti oli laihtunut luiksi ja
käynyt voimattomaksi, että eipä kyennyt paljon huoneessakaan liikkumaan.
Aivanhan tuo horjui joka askeleella. Ei tiedä milloin nälkäänsä kaatuu.
Lapset olivat nälkäytyneitä kuin suden penikat. Se Mari kun oli ollut
käymättä niin kauan ja sitten kuin tuli, niin taas meni! Mihin
riittivät ne muutamat markat, jotka hän antoi lähtiessään. Kipeimpään
nälänsilmään muutamiksi päiviksi. Ville oli uuttera ja halukas
toimeensa, vaan niukalta hän sai. Hän oli toivonut, että nyt sitä hyvin
pärjää, kun Mari oli ilmestynyt. Marin anneilla olisivat hyvin tulleet
toimeen siihen asti, kun hän pääsee sepelin hakkuuseen, jota kuuluvat
hommaavan köyhille työksi ja ansioksi. Sitten eläisivät herroiksi. Mutta
se nyt kävi sen Marinkin niinkuin kävi ja silloin se elämäkin musteni.
Annappas olla mitä nyt tämä oli! Ja Vimpari ehti varmistuttaa itseään
muistelemalla kaikki ihmeet, jotka olivat tapahtuneet. Viimeinen niistä
oli se, että Kristiina, heidän tyttärensä, haettiin lastenkotiin. Se oli
Marin toimia, oli hän arvannut sitten, eikä ollut siitä hyvillään, kun
Kristiina oli kyennyt kerjäämään jo ja hankkimaan elatusta. Mutta
toisekseen arveli hän siitäkin, että ei tiedä miksi hyväksi on sekin.
»Äiti! Tuolla tulee joku fröökynä tänne», sanoi Vimpari iloissaan.
»Fröökynäkö?»
»Niin mamselli, mikä tuo lie. Sievä ja kaunis on, mikä sitten lienee.»
Vimparin vaimonkin rauenneet silmät kiilsivät ja ruumis ojensihe
suoremmaksi. Lapset alkoivat hälkyillä, vaan asettuivat, kun isä tikasi
kieltävän sanan. Teutori ja Assari ehtivät kuitenkin vielä tehdä riidan
siitä, kumpi heistä ottopojaksi pääsee ja Assari rupesi raapimaan
Teutoria kynsillään siten tukeuttaakseen toisen vaatimuksen. Isä joutui
väliin, vaan Assari oli kerennyt vetästä kolme pitkää ja näkyvää naarmua
Teutorin poskeen, jotka vakuuttivat Assarille voiton.
»Viion Elsahan se onkin!» sanoi Vimpari nolona, kun Elsa astui sisään.